Teresan kirjablogi

Ajattelin kertoa tässä lempikirjojani käsittelevän postaussarjan lomassa hiukan viimeaikaisista lukukuulumisistanikin.   Hetki sitten sain Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian uusintaluvun päätökseen ja tällä hetkellä on työn alla George Martinin Fire and Blood -teos. Niistä molemmista ehkä lisää tuonnempana. Palataan kuitenkin vielä vähäksi aikaa lähimenneisyyteen. Alkuvuodemmasta minulla oli valitettavasti jonkin verran lukujumin tynkää, joka sai alkunsa Mika Waltarin Mikael Karvajalasta ja paheni Leo Tolstoin Ylösnousemuksesta . Ensiksi mainittua en halua enää edes muistella, mutta jälkimmäisestä voisin jonkinlaista kommenttia ehkä väsätä.  Karisto 1976 (toinen painos)  Suom. Lea Pyykkö  s. 544 Tolstoi ei ollut minulle aivan ennestään tuntematon kirjailija, vaikka näistä venäläisistä suuruuksista olen paneutunut enemmän Dostojevskin tuotantoon. Tolstoin Anna Kareninan lukaisin kuitenkin suurin piirtein vuosi sitten pääsiäispyhien ratoksi. Kirja teki minuu

"Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas." Joskus itsenäisyyspäivisin poden jopa huonoa omaatuntoa siitä, että kaikki kolme Tuntematon sotilas -filmatisointia ovat jääneet minulle vieraiksi. Mollbergin ja Louhimiehen hengentuotoksista en tiedä käytännössä mitään. Edvin Laineen versiosta olen kyllä nähnyt joitakin yksittäisiä kohtauksia ja kerran yritin jopa katsoa sen kokonaan, mutta jostakin syystä en päässyt loppuun saakka. Siitä alkuosastakaan en enää mitään muista. Olen kai huono suomalainen. Samaan aikaan olen toisaalta iloinen ja ylpeäkin siitä, että tunnen tuon tarinan vain sen aidossa ja alkuperäisessä muodossa, eivätkä ohjaajien ja käsikirjoittajien näkemykset tai näyttelijöiden tulkinnat ole päässeet vaikuttamaan mielikuviini. Olen nimittäin lukenut Väinö Linnan vuonna 1954 ilmestyneen romaanin useita kertoja ja jokaisella lukukerralla nähnyt tapahtumat elävästi sieluni silmin. Ei minulla ole enää tarvetta millekään ul

Kappas kummaa, edellisessä postauksessa mainitsin, että en juurikaan pidä rakkauskirjoista ja silti huomaan jälleen esitteleväni kyseiseen genreen luokiteltavan teoksen. Tässä tekstissä aion paljastaa juoneen liittyviä yksityiskohtia aika surutta, koska en tiedä miten muutenkaan Humisevasta harjusta voisi järkevästi kirjoittaa. En siis suosittele lukemaan eteenpäin, jos kirjaan ei vielä ole tutustunut mutta mahdollisesti aikoo joskus tutustua eikä halua tietää mitään etukäteen.     Heti alkuun on sanottava, että Humiseva harju on poikkeuksellisen dramaattinen kirja. Siinä on vahvoja tunteita, intohimoa, kuolemaa ja väkivaltaa. Siksi onkin jopa yllättävää, että sen on kirjoittanut ilmeisesti itse melko rauhanomaisen elämän elänyt brittiläinen papintytär Emily Brontë. Teos ilmestyi vuonna 1847 ja jäi valitettavasti kyseisen Brontën ainokaiseksi. Tällaista tunteiden paloa lukisi mielellään kyllä enemmänkin, jos sitä vain olisi saatavilla. Olen tutustunut myös Charlotte Brontën Koti