Teresan kirjablogi

George Martinin A Song of Ice and Fire -kirjasarja kuuluu suosikkeihini fantasiakirjallisuuden saralta, tai itse asiassa kirjallisuuden saralta ylipäätään. Erityisesti ASOIAF:ssa viehättää se, että vaikka kyseessä onkin rinnakkaistodellisuuteen sijoittuva saaga, niin se tuntuu kaikesta huolimatta varsin realistiselta. Hahmot ovat uskottavan monisyisiä ja maailma on niin ikään uskottavan oloinen – vähän kuin keskiaikainen reaalimaailma, muutamilla fantasiaelementeillä höystettynä toki. Lisäksi Martinin asetelmat ovat epäkliseisiä ja juonikuviot ennalta-arvaamattomia, mitkä ovat tietysti positiivisia piirteitä missä tahansa kirjassa genrestä riippumatta. Olenkin lukenut kaikki ASOIAF:t moneen kertaan ja samaan maailmaan sijoittuvan A Knight of the Seven Kingdoms -teoksenkin kerran, vaikkei se varsinaiseen emokirjasarjaan kuulukaan. Edellisellä kerralla lukaisin tämän viimeksi mainitun englanniksi ja Martin käyttää sen verran laajaa sanastoa, ettei kielitaitoni venynyt ihan jokaisen yks

Marko Hautalaa voisi nimittää ehkäpä suosikkikauhukirjailijakseni. Aikaisemmissa Pimeän arkkitehtiä ja Kuiskaavaa tyttöä koskevissa postauksissa olen kirjoitellut tarkemmin mietteitäni hänen tyylistään ja verrannut sitä amerikkalaiseen virkaveljeen Stephen Kingiin. En lähde noita juttuja nyt tässä toistamaan, mutta mainittakoon lyhyesti, että Hautalan teoksissa viehättää erityisesti tietty realistisuus – yliluonnollisia elementtejä viljellään kyllä, mutta ne ovat sopivan hienovaraisia ja voisivat selittyä myös ihan luonnollisillakin ilmiöillä. Näin ollen tarinoihin voi uskoa ja ne myös kykenevät herättämään aitoja pelon tunteita. Hautalan vuonna 2022 ilmestynyt Kuoleman valssi ei valitettavasti ole mikään jatkuvajuoninen romaani, vaan kymmenestä novellista koostuva kokoelma. Valitettavaa se on siksi, että en yleensä ole novellimitan ystävä – täysimittaista tarinaa draamankaarineen ja hahmonkehityksineen on hyvin vaikea mahduttaa niin ahtaaseen mittaan. Kuoleman valssi on vieläpä koko

En lapsena lukenut koskaan Tove Janssonin Muumi-kirjoja ja nuorenakin vain satunnaisesti. Nyt kypsässä aikuisiässä, viimeisen vuoden aikana Janssonin hengentuotokset ovat kuitenkin alkaneet kolahtaa. Kaunista kieltä, eloisaa kuvailua, värikkäitä henkilökuvia ja ajatonta viisautta – mitäs muuta kirjallisuudelta voisi toivoa, oli se sitten minkä ikäisille tahansa suunnattua. Muumien monimerkityksellinen tunnelma ainakin kiehtonee yhtä lailla sekä lapsia että aikusia. Toki sarjan alkupään teokset (kuten Suuri tuhotulva ja Taikurin hattu ) tuppasivat olemaan aika kevyttä höttöä, kun taas loppupään osissa (kuten Muumipapassa ja meressä ) sorruttiin välillä liialliseen tapahtumaköyhyyteen. Parhaimmillaan kepeiden seikkailujen ja syvällisemmän filosofoinnin yhdistäminen osui kuitenkin juuri nappiin, kuten Vaarallisessa juhannuksessa . Sain itse asiassa vasta vähän aikaa sitten tietää, että Tove Jansson on kynäillyt myös Muumilaakson ulkopuolelle sijoittuvia ja enemmän aikuisille suunnattu