Teresan kirjablogi

  George Martin on yksi lempikirjailijoistani ja tämä hänen lastenkirjansakin oli keikkunut lukulistani kärkipäässä jo tovin. Jossain vaiheessa jo lainasinkin sen kirjastosta, mutta silloin se jäi jostakin syystä aloittamatta. Aika typerää sinänsä, koska kyllähän nyt tällaisen ohuen rieskan voisi vetäistä välipalana milloin tahansa. Nyt olikin sitten jo korkea aika. Teki mieleni lukea Martinia, mutta A Song of Ice and Fire ei tullut kysymykseen, koska se on vielä liian tuoreessa muistissa. Siispä päätin yrittää tällaista uutta aluevaltausta.   Jäälohikäärme sijoittuu johonkin fantasiamaailmaan, josta ei oikeastaan kerrota juuri muuta kuin että siellä on käynnissä sota. Päähenkilö on Adara, kylmä pieni tyttö. Hän syntyi keskellä talvea, ankarassa pakkassäässä, ja hänen äitinsä kuoli synnytyksessä. Kylmyys ja kuolema jättivät jälkensä sekä häneen että hänen isäsuhteeseensa. Adara inhoaa kesää ja puhkeaa kukkaan vain talvisin, eikä hän siloinkaan ole kuin muut lapset. Hän leikki

Uusin Nälkäpeli-kirja Balladi laululinnuista ja käärmeistä innosti minut palaamaan pitkästä aikaa myös alkuperäisen trilogian pariin. Uusintaluku oli kyllä muutenkin ollut suunnitelmissa jo jonkin aikaa – tarkemmin sanottuna siitä lähtien kun satuin viime vuonna näkemään kirjasarjaan perustuvat elokuvat. Eiväthän ne kirjojen tasolle yltäneet, mutta synnyttivät kuitenkin kipinän päästä jälleen uppoutumaan oikein kunnolla Panemin maailmaan. Projektin toteuttaminen osoittautui vain yllättävän vaikeaksi, kun Nälkäpelit tuntuvat ainakin minun kotikaupunkini kirjastosta olevan pääsääntöisesti lainassa. Tällä kertaa tarkoituksenani oli lainata kaikki kolme osaa kattava yhteisnide, mutta tietenkin joku ehti nappaamaan sen juuri nenäni edestä. Onneksi kakkososa Vihan liekit löytyi poikkeuksellisesti hyllystä, joten aloitin tämän lukukierroksen sitten epäortodoksisesti siitä, vaikka yleensä pyrin noudattamaan kronologista järjestystä.   Heti alkuun varoitettakoon, että teksti sisältää s

  Lukaistuani pari viikkoa sitten Tuulen viemään ties kuinka monennen kerran, mieleni halaji toisenkin sellaisen kirjan pariin, jonka maailmaan voisi uppoutua oikein kunnolla. Graham Greenen Jutun loppu ei oikein toiminut siinä suhteessa, vaikka ihan kepo tekele sinänsä olikin – se tuntui enemmän vain kevyeltä välipalalta. Yritin jatkaa myös ikuisuusprojektiksi muodostunutta Monte-Criston kreiviä, mutta se ei taaskaan oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Samalla mieleni pohjalla alkoi nakuttaa Kingin massiivinen 22.11.63, niin kuin rakkaat kirjat aina tasaisin väliajoin nakuttavat. Enkä viitsinyt kauan taistella tätä mielihalua vastaan, koska siihen ei ollut mitään syytä. Olen lukenut kyseisen opuksen aikaisemmin muistaakseni kolme kertaa, mutta edellisestä lukemisesta on päässyt vierähtämään jo jokunen vuosi, joten nyt oli sopiva aika verestää muistoja.   Stephen King on jo yli kymmenen vuoden ajan ollut lempikirjailijoitani. Pidän erityisesti hänen värikkäästä kielestään ja