Teresan kirjablogi

Olin kerrankin lähes ajan hermoilla ja lukaisin juuri toukokuussa ilmestyneen uusimman Nälkäpeli-kirjan. En ole mikään fanaattinen kirjasarjan fani, mutta luin alkuperäisen trilogian muutama vuosi sitten ja pidin erityisesti kahdesta ensimmäisestä teoksesta. Niinpä tämä esiosakin päätyi ”must read” -listalleni heti kun kuulin sellaisen olevan tekeillä. En ollut silti ajatellut välttämättä hommata teosta omaan talouteeni, ennen kuin kävin hiljattain muusta syystä Suomalaisessa kirjakaupassa shoppailemassa. Tarkoituksenani oli ostaa vain Tiina Saaren ja Maiju Majamaan  Ei jälkeäkään , mutta vastapäisessä hyllyssä nökötti Collinsin uutuus niin houkuttelevan näköisenä, että en millään voinut vastustaa kiusausta. Nälkäpeli-sarja sijoittuu fiktiiviseen Panemin valtioon, joka on noussut luonnonkatastrofeissa tuhoutuneiden Yhdysvaltojen tuhkista. Panem koostuu valtaapitävästä Capitol-pääkaupungista ja kahdestatoista huono-osaisesta vyöhykkeestä. Aikoinaan vyöhykkeiden kapinalliset ja Capi

  Minulla on eräs kiinnostuksen kohde, josta en yleensä kylillä huutele: rikokset, erityisesti katoamistapaukset. En tosin väitä olevani mikään aiheen asiantuntija, sillä muistini vuotaa kuin seula eikä juuri mikään tunnu tarttuvan mieleen. Ainakin periaatteessa minun pitäisi kuitenkin tietää kaikenlaista, koska olen kuluttanut vuosien varrella lukuisia tunteja tiettyjen katoamiskeissien parissa. Pääasiallisia tietolähteitä ovat olleet erinäiset ohjelmat, lehtijutut ja Murhainfon keskustelut, joista viimeksi mainittuihin on tosin muistettava suhtautua varauksella. Erityisesti Ylen Kadonneet-sarjan jaksoja on tullut katsottua yhä uudestaan, eikä niihin koskaan kyllästy. Samaan aikaan koen jonkinlaista huonoa omaatuntoa osoittamastani kiinnostuksesta; ovathan nämä minulle mielenkiintoiset ”tapaukset” sentään kadonneiden omaisille elettyä elämää. En kuitenkaan voi itselleni mitään. Katoamiset kiehtovat samalla hieman häiriintyneellä tavalla kuin karmivat asiat yleensäkin. Eivät vai

Alkuteos: The End of the Affair Ilm. vuosi: 1951 Suomentaja: Tauno Tainio Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi Löysin tämän kaapistani sieltä samaiselta hylättyjen kirjojen hautausmaalta, mistä viimeksi lukemani Enni Mustosen Lapsenpiikakin oli peräisin. En suin surminkaan muista, mistä Jutun loppu on minulle alun perin siunaantunut, mutta todennäköisesti olen saanut sen ilmaiseksi jostakin. Tapoihini ei nimittäin kuulu ostella umpimähkään takakansitekstittömiä opuksia, joista en ole koskaan kuullutkaan.   Tilanne oli kuitenkin nyt toinen. Enää Jutun loppu ei ollut minulle tuikituntematon tarina, sillä satuin katsomaan siihen pohjautuvan elokuvan tässä pari kuukautta sitten historian pahimman Ralp Fiennes -manian kourissa. Leffa teki minuun jonkinmoisen vaikutuksen – eikä pelkästään Fiennesin takia, vaan tapahtumien melodramaattisuus vetosi minuun muutenkin. Senpä takia Graham Greenen teos oli itsestäänselvä valinta seuraavaksi luettavaksi, kun tajusin sen omistava

Tämä on yksi niistä lukuisista kirjoista, jotka ovat tarttuneet käteeni jostakin alelaarista ihan hetken mielijohteesta ja päätyneet sitten virumaan kaapissani hylättyinä vuosikausia. Joskus aikoinaan kyllä lukaisin tästäkin teoksesta ensimmäiset parikymmentä sivua, mutta teksti ei siltä istumalta vienyt mukaansa. Niinpä Lapsenpiika joutui kaappiini ”hylättyjen kirjojen hautausmaalle” keskelle noita muita unohdettuja opuksia, joita ei vielä koskaan ole tullut luettua, mutta olisi kyllä vakaa tarkoitus joskus lukea. Aina vain jokin muu, yleensä kirjastolaina, menee edelle lukujonossani mukamas kiireellisempänä. Perustelen tätä itselleni sillä, että noihin omista taloudestani löytyviin kirjoihin voin kuitenkin tarttua milloin tahansa, kunhan otollinen hetki ilmaantuu.   No, nyt ilmaantui se otollinen hetki tämän kirjan suhteen. Viime aikoina on tullut luettua lähinnä jykeviä tiiliskiviromaaneja, kuten Leo Tolstoin Ylösnousemus , George Martinin Fire and Blood ja Väinö Linnan Tääll

En lähtökohtaisesti ole erityisen kiinnostunut fiktiivisistä historiankirjoista. Olen jättänyt muun muassa Tolkienin pääteoksen Silmarillionin suosiolla rauhaan juuri siksi, että se on käsittääkseni enemmän Keskimaan taustoja kartoittava tietokirja kuin varsinainen kaunokirjallinen teos. Kyllä kirjassa pitää minun mielestäni olla edes jonkinlainen juoni, jotta sitä jaksaisi lukea. Senpä takia Fire and Blood (tuttavallisemmin F&B) ei ollut minulle mitenkään itsestäänselvä lukuvalinta, vaikka pidän kovasti George Martinin A Song of Ice and Fire (tuttavallisemmin ASOAIF) -fantasiakirjasarjasta ja sen miljöönä toimivasta kuvitteellisesta maailmasta. Pääkirjasarjan teoksista poiketen F&B ei nimittäin ole mikään juoniromaani vaan käsittelee oppikirjatyyliin Targaryenin hallitsijasuvun historiaa. Jätin opuksen alun perin hommaamatta juuri tuon itselleni luotaantyöntävän lajityypin perusteella enkä aikonut tutustua siihen myöhemminkään, mutta… Kerran kirjakaupassa löysin