George R. R. Martin: Fire and Blood

En lähtökohtaisesti ole erityisen kiinnostunut fiktiivisistä historiankirjoista. Olen jättänyt muun muassa Tolkienin pääteoksen Silmarillionin suosiolla rauhaan juuri siksi, että se on käsittääkseni enemmän Keskimaan taustoja kartoittava tietokirja kuin varsinainen kaunokirjallinen teos. Kyllä kirjassa pitää minun mielestäni olla edes jonkinlainen juoni, jotta sitä jaksaisi lukea.

Senpä takia Fire and Blood (tuttavallisemmin F&B) ei ollut minulle mitenkään itsestäänselvä lukuvalinta, vaikka pidän kovasti George Martinin A Song of Ice and Fire (tuttavallisemmin ASOAIF) -fantasiakirjasarjasta ja sen miljöönä toimivasta kuvitteellisesta maailmasta. Pääkirjasarjan teoksista poiketen F&B ei nimittäin ole mikään juoniromaani vaan käsittelee oppikirjatyyliin Targaryenin hallitsijasuvun historiaa. Jätin opuksen alun perin hommaamatta juuri tuon itselleni luotaantyöntävän lajityypin perusteella enkä aikonut tutustua siihen myöhemminkään, mutta…

Kerran kirjakaupassa löysin itseni selailemasta Fire and Blood -paksukaista muiden Martin-hankintojeni lomassa ja yllätyin tekstin mukaansatempaavuudesta. Silloin kirja jäi kuitenkin vielä hyllyyn, koska en varmaan olisi jaksanut kuljettaa sitä kotiin muiden ostamieni tiiliskivien ohella, mutta siitä se ajatus joka tapauksessa lähti. Seuraavalla shoppailureissullani viimeinenkin kappale kirjasta oli vain valitettavasti jo myyty, eikä niitä ole sen koommin kyseisessä puljussa näkynyt. Asuinkaupunkini kirjastossakin taitaa olla vain yksi Fire and Blood, joka on koko ajan lainassa, ja varausjono ulottuu täältä Rovaniemelle. Tänä keväänä päätin sitten ostaa eräästä verkkokaupasta ikioman F&B:n ja loppu onkin historiaa.
 
 
Fire and Blood (vol 1) on kaksiosaiseksi suunnitellun kokonaisuuden aloitus, ja jatko-osan olisi tarkoitus ilmestyä joskus hamassa tulevaisuudessa. Vol 1 käsittelee Westerosin historiaa alkaen Aegonin valloituksesta aina vuoteen 150 AC (After Conquest) saakka. Muidenkin sukujen vaiheet ja valtakunnan yleiset asiat tulevat pintapuolisesti käsiteltyä, mutta pääasiassa keskitytään kuitenkin kuningasperhe Targaryeniin – ja tietysti heidän lohikäärmeisiinsä. Minulle tämä aiheen rajaus sopii paremmin kuin hyvin, koska jo emokirjasarjan hienovaraisten tiedonjyvästen perusteella Targaryenit ja heidän loharinsa ovat saaneet ylleen tarunhohtoisen auran. Olikin mielenkiintoista päästä uppoutumaan tähän kiehtovan sukuun oikein perinpohjaisesti.

Fire and Blood on tosiaan kyhätty selvästi historiankirjan muotoon, mutta se ei siltikään ole missään nimessä liian kuivakka. Toki siinä esiintyy runsaasti vuosilukuja, nimiä ja ylimalkaisesti käsiteltäviä tapahtumia, mutta paikoitellen kerronta on kuitenkin yllättävän tarkkaa. Teoksen fiktiivinen kirjoittaja Archmaester Gyldayn viivähtää välillä kuvailemaan jotakin yksityiskohtaa ja maalailemaan mielikuvia suorastaan korukielisesti. Repliikkejä ja täysimittaisia dialogejakin kirjassa esiintyy. Kyseessä voisikin periaatteessa olla jonkun hieman tavallista lakonisemman kirjailijan ihan ”oikea” romaani, vaikka Martinin tavanomaiseen tyyliin verrattuna teksti on toki poikkeuksellisen lyhytsanaista. Hänen kuvailunsa tuppaa olemaan normaaleissa romaaneissa välillä jopa jaarittelevaa, ja tuntuukin ihan virkistävältä lukea häneltä vaihteeksi tällaista tiivimpää ilmaisua.
 
Martinin tavanomainen tyyli taas on nähtävissä siinä, että Fire and Bloodissa on lajityyppinsä edustajaksi harvinaisen paljon huumoria. Esimerkiksi nimellä ”Mushroom” tunnettu hovin kääpiöklovni, joka on kirjoittanut erään Gyldayn hyödyntämän lähdeteoksen, aiheuttaa useaan otteeseen hymähdyksiä päättömillä kertomuksillaan. Itse Gyldaynkin sanavalinnat ovat välillä melkoisen värikkäitä. Hän ei ole täysin asiapitoinen kertoja, vaan tuntuu joskus ottavan rivien välistä kantaa tapahtumiin ja arvostelee näkyvästi esimerkiksi käyttämänsä lähdemateriaalin luotettavuutta. Tuo viimeksi mainittu on toki ihan paikallaan missä tahansa oikeassakin historiankirjassa. Toisinaan menneistä tapahtumista on olemassa niin monta realistiselta vaikuttavaa vaihtoehtoista versiota, että lopullista totuutta ei Gyldayn mukaan voida tietää. Se tuo teokseen mukavasti realistisuutta, koska eihän historiantutkimuksessa todellakaan juuri mikään ole sataprosenttisen varmaa.

Kirja on kaiken kaikkiaan yllättävän helppolukuinen. Hahmogalleria luonnollisesti yltää megalomaanisiin mittasuhteisiin, mutta se ei kuitenkaan sekoittunut päässäni niin pahasti kuin olin pelännyt. Kärryillä pysymistä helpottaa se, että kunkin hahmon nimen yhteydessä käytetään yleensä jotakin tarkentavaa määrettä, etenkin jos kyseisestä hemmosta ei ole hiljattain ollut puhetta. Nimitykset ovat siis muodossa ”kuninkaan tytär X”, ”kuninkaan koura Y” tai ”lordi Lannisterin vanhin poika Z”. Se selkeyttää hommaa, koska lukija ei voi mitenkään palauttaa pelkän nimen perusteella mieleensä jokaisen ohimennen mainitun sivuhenkilön roolia tarinassa. Kartalla pysymistä edistää jossakin määrin myös se, että useimmat keskeiset suvut ja käytännössä kaikki tapahtumapaikat ovat tulleet pääkirjasarjan myötä varsin tutuiksi. Jos Gyldayn siis kertoo vaikka Stark- tai Lannister-nimisen henkilön edesottamuksista, hahmon osaa heti sijoittaa joko pohjoiseen Winterfelliin tai länteen Casterly Rockille, vaikkei juuri kyseisestä tyypistä muistaisi koskaan kuulleensakaan.

Martin rakentelee Fire and Bloodissa henkilökuvia tyypillisen varmalla otteellaan. Tokikaan henkilökuvaus ei tällaisessa kirjassa voi olla yhtä tarkkaa ja eläväistä kuin hänen muussa tuotannossaan, mutta hahmot erottuvat kuitenkin toisistaan ja jäävät mieleen suhteellisen hyvin. Targaryenit ovat erityisen mielenkiintoisia. Suvun geenipooli on vuosisatoja jatkuneen insestin myötä rappeutunut ja heidän parissaan esiintyy poikkeuksellisen paljon mielisairautta. Vanhan sanontatavan mukaan jumalat heittävät lanttia aina uuden Targaryenin syntyessä; tuleeko hänestä hullu vai tervemielinen. Fire and Bloodissa nämä molemmat Targaryenien puolet ovat kattavasti edustettuina. Myös muista suvuista löytyy persoonallisia tyyppejä. Osa kirjan hahmoista ja myös juonenkäänteistä muistuttaa jonkin verran ASOAIF:sta tuttuja hahmoja ja juonenkäänteitä, mutta en kokenut sitä mitenkään häiritsevänä tai itseään toistavana, vaan ennemmin vain realistisena. Ei mitään uutta auringon alla.
 
Myös A Song of Ice and Fire -sarjassa on mainittu ohimennen monia historiallisia tapahtumia, jotka tulevat käsitellyksi tässä kirjassa tarkemmin. Olen aina ihaillut ja ihailen nyt vieläkin enemmän Martinin loogisuutta; hän ei tunnu syyllistyvän juuri koskaan ristiriitoihin tai muihin porsaanreikiin. Jossakin ASOIAF-kirjassa jokin hevonen (olisikohan ollut Jaime Lannisterin ratsu) oli kuulemma vaihtanut yhtäkkiä mystisesti sukupuolta – siis vahingossa eikä minään tahallisena fantasiaelementtinä – mutta se nyt on aika pientä enkä itse edes ollut kiinnittänyt huomiota koko asiaan.
 
Fire and Bloodissakin useimmat asiat ovat sopusointuisesti linjassa aikaisempien tietojen kanssa. Martin tai kustannustoimittajat muistavat hyvin, mitä hän on aiemmin kirjoittanut. Pääsarjassa on esimerkiksi mainittu, että Targaryenit eivät ole koskaan sairaana (tieto oli tosin peräisin varsin epäluotettavasta lähteestä: Daenerys Targaryenin hullulta Viserys-veljeltä), ja se pätee pääsääntöisesti tässäkin kirjassa. Muutamia poikkeuksellisia sairastapauksia tosin esiintyy, mutta ne herättävät hahmojenkin keskuudessa huomiota ja aiheuttavat Targaryeneissa suoranaista hätäännystä – he kun ovat kuvitelleet olevansa jumalasta seuraavia. Ilmeisesti nuo lohikäärmeruhtinaatkin siis kuitenkin oikeasti voivat sairastua, vaikka heillä yleisesti ottaen onkin vahva immuunipuolustusjärjestelmä.

Ainoa ASOIAF-kirjasarjan ja F&B:n välillä havaitsemani ristiriita oli se, että jossakin ASOIAF-kirjassa joku (ehkä Bran Stark, muistikuvani ovat hatarahkot) mainitsi kuningatar Alyssannen aikoinaan lentäneen Muurille tutustumaan Yövartioon, kun hän oli kyllästynyt kuuntelemaan kuningasmiehensä ja tämän pohjoisen vartijan pitkäpiimäisiä keskusteluja Winterfellissä. F&B:n tietojen mukaan kuningas Jaehaerys ei kuitenkaan ollut tuossa vaiheessa vielä edes saapunut Winterfelliin, vaan hän oli  pääkaupungissa selvittelemässä jotakin poliittista pulmatilannetta. Alyssanne aloitteli pohjoisen reissun itsekseen ja kävi ihan mielenkiinnosta vierailemassa Muurillakin. Tämä on kylläkin harvinaisen mitätön ristiriita eikä sitä toisaalta välttämättä edes ole olemassa, koska saatan itsekin vain muistaa väärin (tai sitten Ban muisti väärin, tai tapauksesta on liikkeellä useita eri versioita).

Fire and Blood oli siis positiivinen lukukokemus, joka toimi kyllä itsessäänkin hyvin, mutta ennen kaikkea se herätti ainakin minussa palavan halun päästä mahdollisimman pian taas ASOIAF:n pariin. Olen kuitenkin lukenut kaikki tähän mennessä ilmestyneet kirjat alle vuosi sitten, joten vielä ei ole seuraavan uusintaluvun aika. Nyt olisi kyllä jo korkea aika sarjan kuudennenkin osan The Winds of Winterin ilmestyä. Sitä on odotettu jo yhdeksän vuotta, tai minä olen kyllä odottanut vähän vähemmän, koska tutustuin Martinin maailmaan vasta keväällä 2014. Silti odotus on ollut hermoja raastava, mutta tällä hetkellä olen optimistisella mielellä. Martin on joutunut koronatilanteen vuoksi nyhjäämään mökillään karanteenia muistuttavissa olosuhteissa, ja ainakin blogitekstiensä mukaan hän on eristyksensä aikana myös kirjoittanut paljon tulevaa kirjaansa. Ehkä se ilmestyisi pian tai vaikkapa edes loppuvuodesta? Toivossa on hyvä elää.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Juhani Aho: Juha

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä