George R. R. Martin: A Game of Thrones

Yksi elämäni suurimmista tragedioista on, että löysin George Martinin kuvitteelliseen Westerosin valtakuntaan sijoittuvan A Song of Ice And Fire -fantasiasarjan turhan myöhään. Olin nimittäin ehtinyt kuulla saagasta paljon positiivista ja harkinnut sen lukemista melkein vuosikymmenen ajan, kun viimein kesällä 2014 sain aikaiseksi lukea tähän mennessä ilmestyneet kirjat. Toisaalta voisi ajatella, että aikailuni koitui kuitenkin lopulta siunaukseksi, sillä sen takia en ole joutunut odottamaan seuraavaa, The Winds of Winter -nimellä kulkevaa kuudetta osaa ihan niin kauan kuin muut lukijat. Martin on nimittäin tuhertanut tulevan kirjan parissa jo peräti vuodesta 2011, eikä valmistumisajankohdasta ole vieläkään mitään tietoa. Toisaalta kyllä noita tähän asti ilmestyneitä teoksiakin jaksaa lukea yhä uudestaan, uudestaan, uudestaan ja uudestaan, vaikka tarina onkin vielä toistaiseksi keskeneräinen. Olen jo aiemmin kirjoitellut tänne joitakin yleisiä mietteitäni ASOIAF-sarjasta, mutta seuraavaksi olisi tarkoitus – tuoreimman lukumaratonini innoittamana – ruotia hieman tarkemmin yksittäisiä osia. Lähden luonnollisestikin liikkeelle ensimmäisestä teoksesta eli A Game of Thronesista. Spoilereita on jonkin verran luvassa.

Avausosa on juonellisesti ehdottomasti kirjasarjan selkein ja virtaviivaisin tekele. Tässä teoksessa tapahtumat eivät vielä rönsyile hallitsemattomasti joka suuntaan, vaan juonen perustan muodostavat kolme haaraa: Starkin ja Lannisterin mahtisukujen välisen konfliktin eskalaatio, Westerosin pohjoisosassa sijaitseva Muuri ja sen takana vaaniva uhka sekä Targaryenin vallastasyöstyn hallitsijasuvun perillisten edesottamukset maanpaossa meren takana. Tarina käynnistyy juuri sopivalla nopeudella: tulevat käänteet pohjustetaan huolella ja kaikessa rauhassa, mutta dramaattisia tapahtumiakin esiintyy jo kirjan alussa ja loppua kohden vauhti kiihtyy suorastaan päätähuimaavaksi. Kirjailija osoittaa jo tässä avausosassa ennalta-arvaamattomuutensa tappamalla loppupuolella yhden koko teoksen keskeisimmistä hahmoista. Tämä määrittää osaltaan koko tulevaa kirjasarjaa ja lukijan suhtautumista siihen, sillä moisen käänteen jälkeen mikään ei enää tunnu mahdottomalta.

Henkilögallerian osaltakin A Game of Thrones pysyy paremmin kasassa kuin myöhemmät kirjat. Erinäisten statistien määrä nousee tosin jo sen kuluessa megalomaanisiin mittasuhteisiin, mutta tarinaa eteenpäin kuljettavien näkökulmahahmojen määrä puolestaan säilyy inhimillisenä: Starkin suvun patriarkka Eddard, hänen vaimonsa Catelyn, heidän tyttärensä Sansa ja Arya sekä keskimmmäinen poika Bran, Eddardin avioton poika Jon, Lannisterin suvun musta lammas Tyrion ja Targaryenin suvun toivoksi ponnistava Daenerys (tuttavallisemmin Dany). Kirjailija Martinille on erityisen ominaista, että hänen hahmogalleriastaan ei ole erotettavissa mitään yksiselitteistä hyvikset vs. pahikset -jaottelua, vaan kaikki harmaan eri sävyt ovat edustettuina. Sama hahmo voi sekä ihastuttaa että vihastuttaa lukijaa, usein vieläpä samanaikaisesti. Esimerkiksi Eddard ja Sansa ovat varsin sympaattisia ja herttaisia tyyppejä, mutta toisaalta heidän sinisilmäinen typeryytensä alkaa tarinan mittaan kyrsiä. Catelyn on omalla tavallaan fiksu ja vahva nainen, mutta samaan aikaan ärsyttävän huumorintajuton kurppa. Arya on särmikäs ja persoonallinen poikatyttö, mutta välillä ylenpalttisenkin raivohullu. Ja niin edelleen – sama kiehtova moniulotteisuus löytyy useimmista hahmoista, joskin Bran ja Jon ovat paikoitellen mielestäni hivenen tylsiä. Dany taas on sinänsä hyvin rakennettu henkilö ja kokee jo avausosassa hienon kehitystarinan heikosta tytönheitukasta potentiaaliseksi hallitsijaksi, mutta hänen kohdallaan häiritsee vielä tässä vaiheessa juonikuvioiden irrallisuus muusta tarinasta. Omaksi suosikikseni AGoT:ssa nousee varmaan Tyrion-kääpiö, joka on toisaalta jatkuvasti vitsiä vääntävä huumoripläjäys mutta saamaan aikaan syvällisesti kuvattu, traaginen ja rakkautta vaille jäänyt ihmisraunio.

AGoT-kirjalle ja koko sarjalle on erityisen ominaista tarkkaan mietitty taustatarina niin yksittäisten ihmisten kuin koko juonenkin osalta. Kukaan hahmoista ei siis ole mikään tyhjästä kirjan sivuille ponnahtanut tabula rasa, vaan kaikille on rakennettu kunnolliset henkilöhistoriat. Samaten juonen perustan muodostavan mahtisukujen välille rakentuvan konfliktin taustat kumpuavat syvältä edellisen, 17 vuotta sitten valtakuntaa ravistelleen sisällissodan tapahtumista. Tarinan ja hahmojen lisäksi myös itse maailma on huolellisesti luotu kieliä, maantiedettä, tapoja, ruokalajeja, uskontoja, sairauksia, historiaa ja yleensäkin kaikkea mahdollista myöten. Martin sekoittaa sopivissa määrin tuttuja ja vierasta – hän on ottanut maailmaansa vaikutteita oikealta keskiajalta ja erityisesti Ruusujen sodasta, mutta lisäksi mukana on lohikäärmeiden kaltaista perinteistä fantasiakuvastoa ja myös hänen omasta päästään keksimiä fantasiaelementtejä, kuten hyytävät ja salaperäiset Muukalaiset. Kaikki tämä huolellinen taustoittaminen ja yksityiskohtaisuus saa Westerosin ja sitä ympäröivän maailman tuntumaan elävältä ja todelliselta.

AGoT edustaa kuitenkin nimenomaan fantasiakirjana sarjan arkisinta antia. Ainakin aluksi taikuus pääsääntöisesti tuntuu kadonneen maailmasta ja esiintyvän lähinnä menneistä ajoista kertovissa legendoissa, joiden todenperäisyydestä historiaan ja muuhun tieteeseen perehtyneet Maesterit eivät mene takuuseen. Jos kirjan prologia ei oteta lukuun, niin vasta aivan lopussa päästään varsinaisten yliluonnollisten olentojen makuun. Mielestäni onkin enimmäkseen positiivista, että fantasiaelementtien pariin laskeudutaan pehmeästi – näin maaginen puoli on helpommin omaksuttavissa verrattuna siihen, että se vain heitettäisiin lukijan kasvoille koko komeudessaan. Suurieleistä sauvanheiluttelua kaipaavalle fantasian ystävälle AGoT ei tietystikään ole sopiva lukuvalinta.

Martinin kieli on jo tässä kirjassa kaunista ja kuvailevaa, milteinpä runollista; alkusointua ja vanhahtavia ilmauksia viljellään runsaasti. Teksti on silti myös kuvailun osalta avausosassa hivenen virtaviivaisempaa ja vähemmän jaarittelevaa kuin myöhemmin, vaikkei tyyliä missään nimessä minimalistiseksi voida toki tässäkään kutsua.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on juuri tuon edellä mainitun suhteellisen selkeyden vuoksi mielestäni ehdottomasti yksi parhaista ASOIAF-kirjoista, ehkäpä peräti toiseksi paras kestosuosikkini A Storm of Swordsin eli saagan kolmannen osan jälkeen.