Tekstit

Fjodor Dostojevski: Köyhää väkeä

Kuva
Dostojevski on aina ollut minulle hiukan hankala pala purtavaksi. Usein hänen teoksensa eivät varsinaisen lukuprosessin aikana ole kovin miellyttäviä kokemuksia, mutta jälkeenpäin ne jäävät päähän kummittelemaan ja loppujen lopuksi sitä on kuitenkin tyytyväinen, että kyseinen kirja tuli luettua. Dostojevskin etuna toiseen suureen venäläismestariin eli Tolstoihin verrattuna oli mielestäni se, että hän pyrki enemmän herättämään lukijaa pohdiskelemaan itsenäisesti kuin syöttämään tälle mitään valmiiksipureskeltuja ajatusmalleja. Dostojevski ei siis julista, mutta on hänenkin tuotantonsa ajoittain varsin raskasta luettavaa. Päähenkilöt ovat nimittäin usein (esim. Kaksoisolennossa sekä Rikoksessa ja rangaistuksessa) kuumeisia sekopäitä, joiden paniikinomaisia ja asiasta toiseen syrjähteleviä ajatusketjuja on kuvattu niin yksityiskohtaisesti, että lukeminen tuntuu uuvuttavalta.  Toki kyseessä oli varsin monipuolinen kynäilijä ja viihdyttävämpääkin materiaalia häneltä irtosi: vaikkapa Netotšk
Lähetä kommentti
Lue lisää

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Kuva
Marko Hautala on nykyään yksi suosikkikirjailijoistani ja kotimaisista nykykirjailijoista ehkä jopa suurin suosikki. Aloin alun perin lukea hänen teoksiaan, koska olin kuullut häntä tituleerattavan Suomen Stephen Kingiksi. Olen aina pitänyt Kingistä ja nyt siis pidän myös Hautalasta. Kyllähän heidän tyyleistään yhtäläisyyksiä löytyy, mutta ei Hautala silti mitään King-pastisseja tehtaile, vaan hänen kirjansa seisovat tukevasti omilla jaloillaan. Itse asiassa Hautala on joiltakin osin enemmänkin makuuni kuin King, joka on sinänsä lahjakas kirjoittamaan, mutta lätsäyttää valitettavan usein lupaavasti alkaneet kauhutarinansa kaiken maailman epärealistisilla naurettavuuksilla. Oheisessa postauksessa on enemmän analyysiä Kingin ja Hautalan eroista sekä arvostelu Hautalan kirjasta nimeltä Pimeän arkkitehti (2020). Tällä kertaa aiheena on kuitenkin vuonna 2016 ilmestynyt Kuiskaava tyttö, jonka päätin uusintalukea tässä vähän aikaa sitten. Muistelin sen olevan yksi Hautalan parhaista tekeleist
Lähetä kommentti
Lue lisää

Jannika Wirtanen ja Sanna Wikström: Jannika B – Ihmisen muotoinen

Kuva
Sain joululahjaksi Jannika B -kirjan Ihmisen muotoinen ja nyt se on luettu. Itselleni kyseinen artisti on valitettavasti tullut tutuksi ennen kaikkea Toni Wirtasen kumppanina. Olen toki kuullut myös hänen omia kappaleitaan ja osa etenkin vanhemmasta tuotannosta olikin ihan tarttuvaa kamaa, mutta minua nuo biisit eivät ole sen suuremmin sykäyttäneet tahi puhutelleet. Erityisesti Jannikan laulutapa vieraannuttaa minua hänen musiikistaan, sillä en ole nasaalityyppisen laulannan ystävä. Julkisuuskuvansa perusteella hän vaikuttaa kuitenkin henkilönä ihan sympaattiselta ja fiksulta, joten hänestä kertova ja osin hänen omakätisesti kirjoittamansa teos kiinnosti. Ihmisen muotoinen ei alkanut mielestäni kovin lupaavasti. Olin kuvitellut saaneeni käsiini elämäkerran, mutta jo alkusanoista ilmeni, että kyseessä onkin ennemminkin jokin elämäntapaoppaan tapainen. Tosin johdannossa painotettiin, ettei kirja sisällä ohjeita tai totuuksia, mutta toisaalta mainittiin, että se voisi toimia lukijoille &q
Lähetä kommentti
Lue lisää

Robert Galbraith: Levoton veri

Kuva
  J. K. Rowling on kuulunut suosikkikirjailijoideni joukkoon jo parinkymmenen vuoden ajan, sillä hänen luomassaan mielikuvitusrikkaassa Potter-universumissa tuli vietettyä suurin osa lapsuus- ja nuoruusvuosistani ja aikuisiälläkin nuo kirjat ovat pysyneet menossa mukana. Rowlingin Robert Galbraith-nimimerkillä kirjoittamaa Cormoran Strike -dekkarisarjaa olen myös lukenut, vaikka siinä onkin ollut tiettyjä ongelmia alusta alkaen. Etenkin ensimmäisissä osissa oli turhan vähän twistejä ja kaikki paukut oli ladattu loppuratkaisuihin, jotka kieltämättä olivatkin yllättäviä – joskin välillä varsin kaukaa haettuja motiivin, tai siis sen puuttumisen suhteen. Neljännessä Valkoinen kuolema -teoksessa taas oli rönsyjä liikaakin ja tuli mieleen, että Rowlingille on ilmeisesti käynyt samalla ilmiö kuin käsittääkseni tietyille muillekin mainetta niittäneille kirjailijoille (esim. Stephen King, George Martin): kukaan ei enää uskalla sanoa heille, että ilmaisussa olisi runsaasti karsimisen varaa. Kaik
Lähetä kommentti
Lue lisää

Taru Mäkinen: Jade ja kummitus, Katri Manninen: Miia & Saku

Kuva
Eräänlaisena jatkona lapsuuden suosikkiani Enid Blytonia käsitelleeseen postaukseen, esittelen seuraavaksi kaksi muuta takavuosien lemppariani, jotka tuli uusintaluettua tässä vähän aikaa sitten: Taru Mäkisen Jade ja kummitus ja Katri Mannisen Miia & Saku . Taru Mäkistä tuli ahmittua lapsena ja noita Salkkari-kirjoja joskus teini- tai varhaisteini-ikäisenä. Jade ja kummitus : Niin Jade-kirjat kuin muukin Taru Mäkisen (oik. Tarmo ja Taru Väyrynen) tuotanto edustaa itselleni pidemmälle jalostettua versiota Enid Blytonin kirjoista. Melko simppeliä kamaahan nämäkin ovat juonien ja kielen suhteen, mutta hahmoissa ja maailmankuvassa esiintyy enemmän harmaan eri sävyjä. Paatuneista rikoksentekijöistäkin saattaa tulla ilmi inhimillisiä puolia. Etenkin näin suomalaisen näkökulmasta kotoisiin ympyröihin sijoittuvat Mäkisen kirjat ovat myös paljon samastuttavamman ja realistisemman oloisia kuin Blytonin hengentuotokset. Viisikoissa sun muissa itse rikostapauksiinkin liittyy usein miljoona
Lähetä kommentti
Lue lisää

Enid Blyton: Viisikko karkuteillä, Palaneen talon salaisuus, SOS järjestää kaiken

Kuva
Välillä näin aikuisiälläkin on mukava palata lapsuuden ikivihreiden klassikkojen pariin. Itselleni nimenomaan Enid Blytonin kirjat ovat jääneet roikkumaan menossa mukana läpi ainakin tähänastisen elämäni. Toki toisinaan on vierinyt vuosikausiakin ilman minkäänlaista kosketusta näihin kirjallisiin ensirakkauksiini, mutta vähitellen ne aina alkavat taas nakutella tajunnan rajamailla ja mieli alkaa taas halajaa niiden pariin. Mitään objektiivista syytä tähän ei tosin ole: Blyton toisti itseään melkoisesti koko tuotannossaan, kirjat ovat varsin simppeleitä niin juonellisesti, kielellisesti kuin henkilökuvien suhteen, ennalta-arvattavuus ja epäuskottavuus ovat myös huipussaan, teoksissa on runsaasti sovinismia ja rasismia (tyttöjä pidetään säännönmukaisesti huonompina kuin poikia ja rikolliset ovat varsin usein johonkin etniseen vähemmistöön kuuluvia) ja varsinkin Viisikoissa valtaosa sivumäärästä on omistettu pitkäpiimäisille lasten syömisten kuvaamisille. Sellaisena kevyenä ”aivot narikka
1 kommentti
Lue lisää

Unni Lindell: Hunajasyötti

Kuva
Viime aikoina on ollut taas aikamoista matalalentoa lukemisen suhteen. Kesällä minulla oli työn alla Mika Waltarin Turms, kuolematon ja Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa , joista ensiksi mainittu jäi kokonaan kesken ja jälkimmäistä tahkosin pari kuukautta, vaikkei kyseessä todellakaan ollut mikään massiivinen järkäle. Syksy on kulunut Unni Lindellin Hunajasyötti -teoksen parissa, eikä sekään oikein meinannut ottaa tuulta purjeisiinsa, vaikka kirjassa itsessään ei ole moitittavaa. En oikein osaa eritellä syitä siihen, miksi lukeminen ei lähiaikoina ole maistunut. Välillä nämä ovat ihan henkimaailman hommia; ehkäpä tähtien asento ei vain ole ollut suotuisa. Varmaan osasyynä on ollut myös se, että olen muutenkin ollut vähän uuvahtanut ja sellaisessa olotilassa ainakin minä keskityn vapaa-ajalla mieluummin tv:n katselun kaltaisiin aktiviteetteihin, jotka eivät vaadi kovin kummoista kognitiivista kapasiteettia. Nyt elämä alkaa kuitenkin taas voittaa ja on jo sellainen olo, että tek
Lähetä kommentti
Lue lisää