Tekstit

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti

Kuva
Vuodenvaihteen tienoilla luin äkillisen muumimanian vallassa putkeen neljä Tove Janssonin kirjaa: Muumipappaja meri , Taikurin hattu , Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia sekä Vaarallinen juhannus . Ne olivat vaihtelevan tasoisia lukukokemuksia – Muumipappa ja meri ja Vaarallinen juhannus viehättivät syvällisemmällä tyylillään, kun taas Taikurin hattu ja Näkymätön lapsi olivat makuuni turhan selvästi lapsille suunnattuja. Hetkellisesti sainkin tarpeekseni koko muumeista, mutta pieni tauko teki ilmeisesti hyvää ja viime kuussa aloin jälleen haikailla Muumilaaksoon. Tällä kertaa luettavaksi valikoituivat vanha kunnon Muumipeikko ja pyrstötähti (etenkin sitä leffaa on tullut aikoinaan katsottua ahkerasti, mutta romaaninkin olen joskus lukaissut), sekä kirjasarjan avausosa Muumit ja suuri tuhotulva , joka puolestaan oli minulle aivan uppo-outo tuttavuus. Muumit ja suuri tuhotulva : Tästäkään lukukokemuksesta ei jäänyt lapsille oikein mitään kerrottavaa. Muutenkin ensimmäiset Muumi-

Stephen King: Mitä enemmän verta

Kuva
Tänä jouluna pukinkontista kolahti Stephen Kingin uusin teos Mitä enemmän verta (alkup. If It Bleeds, 2020). Olin sitä itse asiassa toivonutkin, mutta en ollut tiennyt, että kyseessä on täysimittaisen kirjan sijasta novellikokoelma. Novelligenre ei ole erityisemmin mieleeni, sillä mielestäni kunnon tarinaa draamankaarineen ja juonenkehittelyineen ei oikein voi mahduttaa niin ahtaaseen mittaan. Stephen King on kuitenkin yksi lempikirjailijoistani, joten varmaan tämäkin opus olisi tullut jossakin vaiheessa hankittua tavalla tai toisella. Eli alkujärkytyksestä toivuttuani aloitin kirjaan paneutumisen ihan hyvillä mielin. Ensimmäisen novellin nimi on Herra Harriganin puhelin . Nimi onkin varsin kuvaava, sillä novellissa minäkertoja voittaa pomoltaan Harriganilta saamallaan arvalla 3000 dollaria ja päätyy ostamaan tälle kiitokseksi tuliterän iPhonen. Novelli sijoittuu pääosin vuoteen 2008, joten tuntuu hiukan typerältä, kuinka täpinöissään kaikki hahmot tuntuvat olevan matkapuhelinten ja

Timo Kalevi Forss: Leevi and the Leavings – Hittitehtaan tarina

Kuva
Olin innoissani kun kuulin Timo Kalevi Forssin työstävän jatko-osaa vuoden 2017 elämäkerta-bestsellerilleen Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo . Nimensä mukaisesti tuo edellinen kirja keskittyi Leavingsin keulahahmoon Gösta Sundqvistiin, mutta myös koko yhtyeen historiikki tuli käytyä lävitse siinä sivussa. Asiasisältönsä puolesta teos oli siis mielenkiintoinen, mutta Forssin valitsema epäkronologinen ja sekava esitystapa valitettavasti verotti lukunautintoa rankalla kädellä. Lisäksi etenkin Sundqvistin siviili- mutta osin myös työminä jäi lopulta varsin etäiseksi, sillä hänen lähipiiriään ei ollut päästy jututtamaan ollenkaan ja työtovereiden haastattelujakaan ei ollut mielestäni riittävästi hyödynnetty. Varsinkin muiden Leavings-soittajien eli basisti Risto ”Rife” Paanasen, kitaristi Juha ”Juppe” Karastien ja rumpali Niklas ”Nikke” Nylundin näkökulman olisi suonut olevan vankemmin edustettuna. Yhtyeen yleisiä toimintapoja käsittelevissä osioissa he pääsivätkin jonkin v

Karin Fossum: Varoitus

Aiemmassa tekstissäni käsittelin norjalaisdekkaristi Karin Fossumia ja hänen Ken sutta pelkää -nimistä teostaan. Jatketaan nyt saman kirjailijan parissa – männäviikolla lukaisin Konrad Sejer -sarjassa kymmenentenä ilmestyneen Varoituksen (v. 2009). Olin kyllä tutustunut aikaisemminkin niin tähän kuin käsittääkseni kaikkiin muihinkin Karin Fossumilta suomennettuihin teoksiin, mutta laadukkaiden kirjojen ja kirjailijoiden tapauksessa uusintaluvut ovat aina paikallaan. Mielestäni Fossumin uudempi tuotanto tosin on jotenkin puisevaa niihin vanhoihin kunnon ysärihelmiin (mm. edellä mainittu Ken sutta pelkää, Piru valoa kantaa ja Evan katse ), mutta muitakaan ei ollut nyt saatavilla kirjaston hyllyssä. Tässä välissä varoitettakoon tekstini sisältämistä juonipaljastuksista. Varoituksessa syyllinen on tosin muutenkin miltei ensisivuilta lähtien tiedossa eikä kirja muutoinkaan erityisemmin nojaa yllättäviin käänteisiin, joten tässä tapauksessa spoilereista ei ole niin suurta haittaa kuin jo

Teresan lempikirjoja, osa kuusi: Ken sutta pelkää

Kuva
Havahduin tässä huomaamaan, että taidan olla aika tylsä tyyppi. Olen tähän mennessä esitellyt lempikirjat-bloggaussarjassani Margaret Mitchellin Tuulen viemään , Emily Brontën Humisevan harjun , Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan , George Martinin A Song of Ice and Fire -sarjan ja Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Kaikki edellä mainitut, paitsi ehkä se ASOIAF, ovat puhkikuluneita klassikoita. Sentään ihan kaikki lempikirjani eivät kuitenkaan ole sellaisia. Seuraavaksi vuorossa olkoon siis Karin Fossumin dekkari Ken sutta pelkää (…älköön liikkuko metsässä). Aivan aluksi haluan mainita, että olisin kyllä voinut valita Fossumilta melkein minkä tahansa muunkin teoksen tämän blogitekstin aiheeksi, koska hänen tuotantonsa on vahvaa suorittamista kautta linjan. Ehkä ihan uusimmat ovat hieman tasapaksumpaa matskua kuin vanhemmat – tai sitten olen itse vain kyllästymässä – mutta varsinaisia ohilaukauksia hänen bibliografiastaan ei löydä sitten millään. Meillä pohjoismaissa va

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen

Mika Waltari oli itse asiassa aika monipuolinen kirjailija, kun asiaa pysähtyy oikein ajattelemaan. Hänen tuotannostaan löytyy niin paksuja tiiliskiviä tiiliskiviä kuin ohuenohuita rieskojakin, yhtä lailla painavaa asiaa kuin viihteellisempääkin luettavaa. Kuvattavat aikakaudet vaihtelevat muinaisesta varhaishistoriasta 1900-luvulle, miljööt Egyptistä kotoiseen Helsinkiin ja hahmot keisareista avioliiton ulkopuolella syntyneisiin hylkiöihin. Ehkä Waltari tunnetaan parhaiten historiallisista romaaneistaan, mutta näiden lisäksi hän tuotti aikalaiskuvausta, matkakertomuksia, armeijatarinoita, kirjoitusoppaita, rakkaus- ja seikkailukirjoja, jopa dekkareitakin. Käsittääkseni hänen kynästään on myös syntynyt ainakin joitakin runoja ja näytelmiä, mutta ei niistä nyt sen enempää, kun en itse ole niihin tutustunut. Harmi vain, että tuo ”monipuolisuus” koskee mielestäni myös hänen kirjojensa laatua.   Minulla onkin vähän kaksipiippuinen suhde ko. kirjailijaan. Parhaimmillaan hän oli täyttä rau

Jouni K. Kemppainen: Kaija Koo – Taipumaton

Kuva
Toivoin viime jouluna pukilta Jouni K. Kemppaisen uunituoreen Kaija Koo -elämäkerran nimeltä Taipumaton . Mitenkään kaukaa haettu lahjatoive tuo ei ollut, sillä Kaija ”Koo” Kokkola (synt. 1962) on kuulunut suosikkilaulajiini jo lapsuusvuosistani saakka. Kun muut ikäiseni kuluttivat vielä lastenlauluja tai nuorille suunnattuja tyttöbändejä tyyliin Nylon Beat ja Gimmel, minä luukutin komerossani Kaija Koota niin että tärykalvot tärisivät. Tinakenkätyttö taisi olla ensimmäinen biisi, johon tutustuin Radio Novan vannoutuneena kuuntelijana, ja sittemmin hommasin (tai ehkä ennemminkin pyysin vanhempiani hommaamaan) pari Kaijan albumia ihan ikiomaksi. Tuskinpa noiden biisien rakkauspainotteiset sanoitukset ovat antaneet sen ikäiselle kovin paljoa, mutta melodiat olivat mukavan tarttuvia ja ennen kaikkea Kaija Koon tummassa äänessä piili jotakin kovin kiehtovaa. Hänen laulantansa kun ei ollut eikä ole vieläkään semmoista kimitystä kuin valitettavan monilla naisartisteilla tuppaa olemaan.   N