Tekstit

Bernard Cornwell: Viimeinen kuningaskunta

Kuva
Saatan olla joskus vähän saamaton lukemisteni suhteen. Tai oikeastaan kyse on ennemmin siitä, että minulla on liiankin monta rautaa tulessa eikä kaikkeen ehdi paneutua – maailmassa on niin paljon potentiaalisesti mielenkiintoisia kirjoja. Oli miten oli, Bernard Cornwellin historiallinen romaani nimeltä Viimeinen kuningaskunta oli kököttänyt “must read” -listallani jo pienen ikuisuuden. Isävainaani suositteli sitä minulle baltiarallaa kymmenen vuotta sitten ja tuolloin jo aloittelinkin kirjan lukemista, mutta syystä tai toisesta se jäi silloin kesken. Ei kuitenkaan muistaakseni siksi, että se olisi vaikuttanut jotenkin surkealta. Niinpä päätin palata teoksen pariin paremmalla ajalla, jota jouduttiin tosiaan näemmä odottelemaan pitkä tovi. Nyt on sitten vihdoin Viimeinen kuningaskunta luettu. ”Englanti 800-luvulla, Alfred Suuren aikana. Kun englantilaispoika Uhtred jää orvoksi, tanskalaiset ottavat hänet hoiviinsa ja opettavat viikinkien tavoille. Mutta Uhtredin kohtalo kietoutuu yhteen

Karin Fossum: Hullujenhuone

Kuva
Norjalaisdekkaristi Karin Fossum on mielestäni yksi aikamme syvällisimmistä ihmismielen ymmärtäjistä – enkä koe nyt yhtään liioittelevani. Hänen dekkarinsa on yleensä kirjoitettu osittain rikoksentekijän, osittain poliisien ja osittain omaisten näkökulmasta, mutta useimmiten juuri se rikollisen perpektiivi on niiden parasta antia. Ei Fossum toki pyri mitenkään valkopesemään tai puolustelemaan pahantekijöitä, mutta hänellä on pettämätön taito asettua uskottavasti mitä erilaisimpien ihmisten – vaikka nyt pedofiilien ja murhaajien – saappaisiin. Tuolla häkellyttävän empaattisella henkilökuvauksellaan hän onnistuu tekemään ns. pahiksistaankin inhimillisiä ja ymmärrettävillä motiiveilla varustettuja hahmoja. Niinpä lukijankin on mahdollista Fossumin tuotannon avulla suorastaan laajentaa ajatusmaailmaansa ja oivaltaa, että myöskään hyvään ja pahaan liittyvät kysymykset eivät ole mustavalkoisia. Itse olenkin tutustunut kaikkiin hänen suomeksi ilmestyneisiin kirjoihinsa ja moniin niistä useamm

S.N. Pires: Yökulkija

Kuva
  Kotimaista fantasiakirjallisuutta tulee verrattain harvoin vastaan. Jokunen vuosi sitten kirjastossa samoillessani satuin kuitenkin törmäämään S.N. Pireksen kirjoittaman, saamelaismytologiaan perustuvan Pedon sydän -trilogian avausosaan. Karhunkiertäjä käsitteli auringonkansaan kuuluvan heimon rankkaa elämää vuosituhanten takaisessa Pohjolassa ja erityisesti heimon halveksitun pahnanpohjimmaisen, orpopoika Hukka-Tommon yrityksiä tulla hyväksytyksi onnistuneen karhunkaadon avulla. Kirja oli juuri riittävän omaperäinen ja siinä aloitettu tarina onnistui koukuttamaan juuri riittävästi, että lupasin itselleni lukea saagan muutkin osat, jahka nekin ilmestyisivät. Muutama kuukausi sitten havahduin kuitenkin siihen, että Yökulkija (ilm. 2020) ja Rummunvartija (ilm. 2021) ovat olleet ilmoilla jo hyvän tovin, mutta minä olen ignorantisti jättänyt ne huomiotta. Nyt tilanne on kuitenkin korjattu tuon Yökulkijan osalta.   ”Pedon sydän -trilogian toinen osa jatkaa nuoren omapäisen Tommon ja

Geoffrey Huntington: Yönsiiven velhot, osat 1 ja 2

Kuva
Lapsuus- ja nuoruusiän suosikkien uudelleenlukeminen aikuisena on aina vähän riskaabelia. Aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen tehnyt mestariteos saattaakin varttuneimmin silmin tarkasteltuna paljastua halpahintaiseksi roskakirjallisuudeksi – esimerkkinä mainittakoon eräs saatananpalvontaa käsitellyt nuortenkirja (nimeä en onneksi muista), joka oli mielestäni muinoin todella karmiva, mutta uusintaluku paljasti sen kökösti kirjotetuksi bullshitiksi. Siispä minua hirvitti hiukan tarttua uudelleen tähän Geoffrey Huntingtonin (oik. William J. Mann) Yönsiiven velhot (alkup. The Ravenscliff Series) -sarjaankin. Kyseessä on nuorille suunnattu fantasiakauhusarja, jonka kaksi suomennettua osaa – Korppikartanon salat ja Demoninoita kauhistuttivat aikoinaan minua aidosti. Korppikartanon salat :   Ote takakannesta: ” Devon Marchin huoneessa on vaatekomero, jonka pimeydestä tuijottavat vihreät silmät. Hänen isänsä kutsuu komeroa hornankoloksi: sieltä luikertelee nimittäin demoneita, aikeenaan kisk

Carolly Erickson: Tsaarin tytär

Kuva
Venäjän viimeisen tsaariperheen kohtalo on aina jollakin synkällä tavalla kiehtonut minua. Muistan jo yläasteen historiantunneilla pysyneeni poikkeuksellisesti hereillä, kun opettaja kertoili tuon perheen traagisen tarinan yksityiskohtia. Ensinnäkin kauan odotettu miespuolinen perillinen Aleksei sairasti hengenvaarallista hemofilia B -verenvuototautia, ja myöhemmin koko tsaariperhe murhattiin Lokakuun vallankumouksen yhteydessä. Muutamia fiktiivisiä kirjojakin olen aiheesta lukenut – monia vuosia sitten erään nuortenromaanin ja joitakin vuosia sitten HP Koskisen Ystäväni Rasputin -teoksen. En muistaakseni pitänyt kummastakaan erityisemmin, mutta Romanovien elämässä ja kuolemassa olisi kyllä potentiaalia mieleenjäävänkin fiktiivisen sovituksen tarpeiksi. Tällä kertaa valitsin aiheen tiimoilta luettavakseni amerikkalaisen, erityisesti historiallista fiktiota kirjoittavan Carolly Ericksonin Tsaarin tytär -teoksen (alkuteos The Tsarina’s Daughter, 2008). Takakannesta: ” Venäjä kuohui vuonn

Matti Rönkä: Eino

Kuva
Olen näköjään hieman tynnyrissä kasvanut kotimaisen nykykirjallisuuden(kin) suhteen. Minulle oli nimittäin aivan uusi tieto, että Ylen uutisankkurina koko kansan tietoisuuteen noussut Matti Rönkä on myös kirjailija – pääasiassa kai dekkaristi. Olen kyllä lukuisia kertoja nähnyt lapsuudenkotini kirjahyllyssä Röngän Isä, poika ja paha henki -teoksen (joskaan en suin surminkaan tiedä, kuka sen on sinne tuonut), mutta en ole osannut yhdistää sitä tuohon nyttemmin eläköityneeseen uutiskasvoon. Eino nkin nappasin kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä ihan hetken mielijohteesta ja takakannen perusteella ilman kummempaa tietoa kirjailijasta, vaikka hänen nimensä toki kannessa seisoikin oikein kissan kokoisin kirjaimin. Vasta myöhemmin jonkinlainen lamppu syttyi päässäni: Matti Rönkä. Olisikohan kyseessä se the Matti Rönkä? Ja olihan se. Kirjan takakannesta:  ”Eino on sodan käynyt mies. Velvollisuutensa hoitanut, tiivis ja sitkeälihainen Ukki. Pojanpoika Joonas säikähtää, kun Ukissa havait

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Kuva
Olin lukenut ennen tätä ainakin kaksi teosta Eppu Nuotiolta: toinen oli jokin nuorisodekkari ja toinen jokin romantiikkaan vivahtava aikuistenkirja. Muistan kyllä pitäneeni hänen tyylistään, mutta näemmä hänen tuotantonsa ei silti jostakin syystä jäänyt vakituisemmin lukemistooni, sillä noista kokemuksista on vierähtänyt tovi poikineen. Olen joka tapauksessa siis jo pitkään vähintään tiedostanut kyseisen kirjailijan olemassaolon. Jokunen vuosi sitten hämmästyin kuullessani, että Eppu Nuotio on itse asiassa nainen – eikös Eppu ole miehen nimi?! Onhan Eppu Salminenkin käsittääkseni mies. Eipä sillä, että kirjailijan (tai näyttelijän) sukupuolella mitään erityistä merkitystä olisi. Toissa kesänä päätin lukea jotakin uutta Nuotiolta tuolloin aloittamani kotimaisiin dekkareihin tutustumisen projektin tiimoilta, mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua tuumasta toimeen. Luettavaksi valikoitui tosin jostain kumman syystä Mutta minä rakastan sinua , joka ei tosiaan ole dekkaria nähnytkään.   Ot