Teresan kirjablogi

Välillä näin aikuisiälläkin on mukava palata lapsuuden ikivihreiden klassikkojen pariin. Itselleni nimenomaan Enid Blytonin kirjat ovat jääneet roikkumaan menossa mukana läpi ainakin tähänastisen elämäni. Toki toisinaan on vierinyt vuosikausiakin ilman minkäänlaista kosketusta näihin kirjallisiin ensirakkauksiini, mutta vähitellen ne aina alkavat taas nakutella tajunnan rajamailla ja mieli alkaa taas halajaa niiden pariin. Mitään objektiivista syytä tähän ei tosin ole: Blyton toisti itseään melkoisesti koko tuotannossaan, kirjat ovat varsin simppeleitä niin juonellisesti, kielellisesti kuin henkilökuvien suhteen, ennalta-arvattavuus ja epäuskottavuus ovat myös huipussaan, teoksissa on runsaasti sovinismia ja rasismia (tyttöjä pidetään säännönmukaisesti huonompina kuin poikia ja rikolliset ovat varsin usein johonkin etniseen vähemmistöön kuuluvia) ja varsinkin Viisikoissa valtaosa sivumäärästä on omistettu pitkäpiimäisille lasten syömisten kuvaamisille. Sellaisena kevyenä ”aivot narikka

Viime aikoina on ollut taas aikamoista matalalentoa lukemisen suhteen. Kesällä minulla oli työn alla Mika Waltarin Turms, kuolematon ja Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa , joista ensiksi mainittu jäi kokonaan kesken ja jälkimmäistä tahkosin pari kuukautta, vaikkei kyseessä todellakaan ollut mikään massiivinen järkäle. Syksy on kulunut Unni Lindellin Hunajasyötti -teoksen parissa, eikä sekään oikein meinannut ottaa tuulta purjeisiinsa, vaikka kirjassa itsessään ei ole moitittavaa. En oikein osaa eritellä syitä siihen, miksi lukeminen ei lähiaikoina ole maistunut. Välillä nämä ovat ihan henkimaailman hommia; ehkäpä tähtien asento ei vain ole ollut suotuisa. Varmaan osasyynä on ollut myös se, että olen muutenkin ollut vähän uuvahtanut ja sellaisessa olotilassa ainakin minä keskityn vapaa-ajalla mieluummin tv:n katselun kaltaisiin aktiviteetteihin, jotka eivät vaadi kovin kummoista kognitiivista kapasiteettia. Nyt elämä alkaa kuitenkin taas voittaa ja on jo sellainen olo, että tek

Luen aika monenlaisia kirjoja, mutta dekkarit ovat erityisesti mieleeni. En silti voi sanoa olevani kummoinen kyseisen genren asiantuntija, sillä olen rikoskirjallisuuden suhteen yhtä kaavoihin kangistunut kuin kai muidenkin asioiden. Tahkoan vuodesta toiseen vain suosikkidekkaristieni (Agatha Christie, Karin Fossum, Chelsea Cain, Unni Lindell, Karin Slaughter) tuotantoa – pahimmillaan jopa samaa teosta yhä uudestaan. Nuo kirjailijat kun on jo punnittu ja hyväksi havaittu, joten heidän tuotoksiinsa tarttuessa ei ainakaan tarvitse pelätä iskevänsä käsiään sontaan. Kolikon kääntöpuolena on tietysti, että saatan tulla missanneeksi vaikka mitä mestariteoksia. Nyt olenkin yrittänyt tehdä parannusta ja laajentaa tonttiani myös uusien tuttavuuksien suuntaan. Keväällä lukaisin Camilla Läckbergin Kultahäkin , kesällä Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet -kirjan ja Miska Karhun Nimeni on Alexin. Tuo viimeksi mainittu ei tosin oikeasti edes ollut dekkari, vaikka olin takakannen perusteella nä

Ennen tämän kirjan lukemista minulla ei ollut juurikaan kokemuksia Leena Lehtolaisesta tai hänen luomastaan Maria Kallio -dekkaripersoonasta. Muistelisin hämärästi nähneeni joskus väläyksiä MTV3:n Rikospoliisi Maria Kallio -sarjasta ja vielä hämärämmin lukaisseeni jonkin Lehtolaisen romaanin ensimmäisen vuokranantajani kirjahyllystä. Hatarien muistikuvieni mukaan tuo romsu oli jotenkin kömpelösti kirjoitettu, mutta en ole asiasta kuitenkaan varma – enkä itse asiassa siitäkään, olenko oikeasti moista kirjaa koskaan lukenutkaan. Niinpä päädyin nyt antamaan Lehtolaiselle uuden tai ”uuden” mahdollisuuden ihan näin yleissivistävyyden nimissä. Eniten lukemani dekkaristit ovat perinteisesti tupanneet olemaan ulkomaalaisia (ruotsalaisia, norjalaisia, brittejä tai yhdysvaltalaisia): Henning Mankell, Karin Fossum, Unni Lindell, Agatha Christie, Karin Slaughter, Chelsea Cain… Suomalaiset genren edustajat, kuten Leena Lehtolainen, Ilkka Remes, Eppu Nuotio ja Reijo Mäki, taas ovat minulle vieraa

Luin jokunen kuukausi sitten Laura Ingalls Wilderin omaelämäkerrallisessa kirjasarjassa kronologisesti toisen teoksen nimeltä Pieni talo preerialla . Olin siihen jossakin määrin pettynyt, koska suuresti pitämäni saman nimisen tv-sarjan perusteella olin odottanut hieman dramaattisempaa ja enemmän myös aikuisille suunnattua kerrontaa. Erityisesti Ingalls Wilderin eloisat aistielämysten kuvaukset tekivät kuitenkin minuun vaikutuksen, joten päätin jatkaa aiheen parissa ja tartuin seuraavaksi Pieni talo suuressa metsässä -nimellä paiskattuun avausosaan. Kirjasarjan keskiössä on siis 1800-luvun loppupuolella Yhdysvalloissa elänyt Ingallsin perhe: isä Charles, äiti Caroline sekä tyttäret Laura, Mary ja Carrie. Vasta toisessa osassa he muuttavat länteen preerialle intiaanien asuinseudulle, kun taas Pieni talo suuressa metsässä sijoittuu nimensä mukaisesti suuren metsään Wisconsinin osavaltioon isän kotiseudulle ja aikaan ennen tv-sarjan tapahtumien alkua. Mitään kummempaa juonta tässä esikoist

Vuodenvaihteen tienoilla luin äkillisen muumimanian vallassa putkeen neljä Tove Janssonin kirjaa: Muumipappaja meri , Taikurin hattu , Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia sekä Vaarallinen juhannus . Ne olivat vaihtelevan tasoisia lukukokemuksia – Muumipappa ja meri ja Vaarallinen juhannus viehättivät syvällisemmällä tyylillään, kun taas Taikurin hattu ja Näkymätön lapsi olivat makuuni turhan selvästi lapsille suunnattuja. Hetkellisesti sainkin tarpeekseni koko muumeista, mutta pieni tauko teki ilmeisesti hyvää ja viime kuussa aloin jälleen haikailla Muumilaaksoon. Tällä kertaa luettavaksi valikoituivat vanha kunnon Muumipeikko ja pyrstötähti (etenkin sitä leffaa on tullut aikoinaan katsottua ahkerasti, mutta romaaninkin olen joskus lukaissut), sekä kirjasarjan avausosa Muumit ja suuri tuhotulva , joka puolestaan oli minulle aivan uppo-outo tuttavuus. Muumit ja suuri tuhotulva : Tästäkään lukukokemuksesta ei jäänyt lapsille oikein mitään kerrottavaa. Muutenkin ensimmäiset Muumi-