Tekstit

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla

Kuva
Legendaarinen amerikkalainen perhesarja Pieni talo preerialla on tässä männävuosina noussut suosikkikatsottavieni joukkoon. Sarjassa seurataan Ingallsin uudisraivaajaperheen ja heidän naapurustonsa vaiheita 1800-luvun lännessä. Pienenä muistan nauttineeni samalle aikakaudelle sijoittuvasta toimintapainotteisemmasta Bonanzasta enemmän, mutta nyttemmin tämä toinen Michael Landonin tähdittämä sarja on alkanut viehättää tunnepitoisemmalla lähestymistavallaan. Pienessä talossa preerialla ei nähdä mitään hurjia saluunatappeluita, intiaaniväijytyksiä, hevosvarkauksia tai ammuskelukohtauksia – ainakaan yleensä. Sen sijaan sarja nojaa toisaalta arkisten pikkukylän sattumusten ja toisaalta dramaattisten ihmiselon käänteiden kuvaamiseen. Ingallsien perhe- ja naapurisuhteille annetaan paljon tilaa, samoin kuin ihan tavallisille koulussa, töissä ja kotona sattuneille kommelluksille. Niiden vastapainona esiintyy sitten runsaasti tunteita herättäviä ja osin jopa järkyttäviä tapahtumia, kuten kuolem

Camilla Läckberg: Kultahäkki

Kuva
Ol en yleensä aika kaavoihin kangistunut ihminen ja minulla on muun muassa ikävä tapa tahkota samojen iänikuisten kirjailijoiden teoksia vuodesta toiseen. Camilla Läckberg oli kuitenkin aivan uusi tuttavuus. Tässä jokin aika sitten häntä tituleerattiin puoli yhdeksän uutislähetyksessä Ruotsin dekkarikuningattareksi, joten päätin ihan yleissivistyksenkin vuoksi tehdä kokeiluluontoisen tutustumisyrityksen hänen tuotantonsa pariin. Mikään erityisen uniikki lumihiutale en kuvittelekaan olevani, joten jos jostakin ovat monet muutkin pitäneet, niin kyllähän minäkin sitten yleensä (en toki aina). Pystyn siis useimmiten näkemään vaikkapa kirjallisuuden historian klassikoista tai nykypäivänä hypetetyistä teoksista, mikä niissä ihmisiä viehättää – ja jollakin tasolla pystyn viehättymään niistä usein itsekin. Jos esimerkiksi Läckbergin tuotantoa on käännetty yli 40 eri kielelle, niin kyllähän hän on jotakin varmaan tehnyt oikein. Eivätkä miljoona lantakasan ympärillä pörräävää kärpästä voi olla

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Kuva
  ” – Huuda sinä vain, jos se rauhoittaa sinua.” ” – Ja eikö jokaisen velvollisuus ole kutsua juhlapyhinä sukua päivällisille?” Petyttyäni vuoronperään sekä Taikurin hattuun että Näkymättömään lapseen , minusta alkoi tuntua sitä, etteivät Muumi-kirjat ehkä sittenkään ole minun juttuni. Onneksi Vaarallinen juhannus todisti toisin. Tämä on taas jatkuvajuoninen kirja toisin kuin Näkymätön lapsi, ja mielestäni yhtenäisempi kokonaisuus kuin Taikurin hattu. Ehkäpä tämä nousi jopa tähänastiseksi suosikikseni Muumi-sarjasta. Jos Taikurin hattu oli kepeää kohkaamista ja Muumipappa ja meri tapahtumaköyhää filosofoimista, Vaarallisessa juhannuksessa yhdistettiin menevät seikkailut ja syvälliset pohdinnat toimivaksi keitokseksi. Kirjassa tulva valtaa yhdessä yössä koko Muumilaakson, joten Muumiperhe ystävineen joutuu pelastautumaan ohilipuvaan hylättyyn teatteriin. Muumit eivät aluksi ymmärrä, millaiseen rakennukseen ovat päätyneet, mutta jutun juoni alkaa hiljalleen selvitä teatterirotta Emm

Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo

Kuva
  Sain juuri loppuun Leevi and the Leavingsin nokkamiehenä tunnetun Gösta Sundqvistin elämäkerran. Ensin sananen suhteestani itse aiheeseen. Leevi and the Leavings on ollut jo pitkään yksi lempibändeistäni. Heidän musiikkinsa toimii aina. Yleensähän tietyt bändit tai ainakin kappaleet iskevät vain tietyssä mielentilassa, mutta Leavingsiä voi kuunnella aivan yhtä hyvin seitsemännessä taivaassa kuin angstin kourissa. Heidän laajasta tuotannostaan löytyy biisejä vähän joka lähtöön, mutta useimmista yksittäisistä tekeleistäkin on erotettavissa samanaikaisesti sekä kepeän leikkimielinen että syvällisemmin koskettava taso. Näinpä kappaleiden tarjoama tunne-elämys ei ole yksinomaan iloa eikä surua, vaan enemmän sellainen hymy kyynelten läpi. Sanoitukset ovat jo itsessään täynnä sarkastista huumoria ja menevät ahdistavimpina hetkinäänkin yleensä vähintään tragikoomisuuden puolelle. Vaikkapa Elina mitä mä teen? liikkuu toki varsin synkissä vesissä, mutta surkuhupaisuuden rajat ylitetään, ku

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Kuva
”Mutta kenelläkään ei ole hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää.” Olin aiemminkin lukenut Tove Janssonin kuudennen muumikirjan nimeltä Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia , mutta en enää muistanut siitä oikein mitään. Kuten nimestä voi päätelläkin, kyseessä ei ole jatkuvajuoninen romaani vaan novellikokoelma. Luin kirjan jo ennen joulua, mutta tekstin julkaisu on hieman viivästynyt. Kevätlaulussa Nuuskamuikkunen kohtaa etelän matkallaan nimettömän olennon ja ristii tämän Titi-uuksi. Kamalassa tarinassa liioitteluun ja suoranaiseen totuuden vääristelyyn taipuvainen Homssu oppii pikku Myyltä, miltä tuntuu tulla itse puijatuksi. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin -kertomuksessa koko elämänsä katastrofia pelännyt Vilijonkka menettää taifuunin mukana koko irtaimistonsa. Maailman viimeisessä lohikäärmeessä Muumipeikko ottaa lemmikikseen lätäköstä löytämänsä pikkuriikkisen lohikäärmeen, joka kiintyykin hänen sijastaan Nuuskamuikkuseen. Hemuli joka rakasti hiljaisuutta ker

Chelsea Cain: The Night Season

Kuva
  Luin taannoin The Night Season -nimisen kirjan. Kyseessä on nelososa Chelsea Cainin luomasta maanmainiosta dekkarisarjasta, jossa ovat ilmestyneet aiemmin teokset Sydänverellä, Suoraan sydämeen ja Musta sydän. Sarjan suomentaminen lopetettiin kolmannen osan jälkeen, joten sitten oli pakko vaihtaa enkuksi. Ehkä ihan hyväkin, koska tykkään sinänsä lukea alkuperäiskielellä – tuolloin  pääsee lähemmäs kirjailijan omia aivoituksia ilman mitään välikäsiä. Miinuspuolena tosin on se, että lukeminen sujuu vähän hitaammin eikä jokaista sanaa välttämättä ymmärrä. Eräs tuttuni tavasi tämänkin kirjan sanakirjan kanssa ymmärtääkseen jokaisen yksityiskohdan, mutta mielestäni tuollainen syö aimo annoksen lukemisen ilosta. Eli itse luotan ihan omaan kielitaitooni vain ja yritän olla välittämättä siitä, jos vaikkapa jostakin kuvauksesta jää muutamia detaljeita hämärän peittoon. Tässä välissä varoitettakoon tekstini sisältämistä mammuttiluokan juonipaljastuksista. Itse en kuitenkaan luokittelisi sa

Tove Jansson: Taikurin hattu

Kuva
Oli tarkoitus käsitellä siinä edellisessä kirjoituksessa kaikki neljä joulun ratoksi lukemaani Muumi-kirjaa, mutta Muumipappaa ja merta käsittelevästä osuudesta tulikin niin pitkä, että koko teksti uhkasi venyä nälkävuoden mittaiseksi. Kolmesta muusta teoksesta minulla ei ole aivan niin paljoa sanottavaa. Eli pidemmittä puheitta: seuraavassa lyhyesti mietteitäni kirjasta Taikurin hattu.  ” – Se ei mitään tee, sanoi Piisamirotta synkästi ja nyhti viiksiään.  – Revetköön maa jos tahtoo, se ei järkytä minun rauhaani. Mutta minusta on sietämätöntä joutua naurettaviin tilanteisiin. Se ei sovi filosofin arvolle!” ”Taikurin syödessä kaikki uskaltautuivat hiukan lähemmäksi. Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhean vaarallinen. Hänen kanssaan voi puhua.” Taikurin hatun lukeminen tuntui melkoiselta kulttuurishokilta toiminnan sijasta lähinnä filosofisiin pohdintoihin keskittyneen Muumipappa ja meri -teoksen jälkeen. Muista Muumi-kirjoista minulla on vain hatari