Tekstit

Agatha Christie: Kohti nollapistettä ja Neljä suurta

Kuva
Agatha Christie on yksi ikivirheistä kestosuosikeistani ja tämänkin hetken lemppareistani. Melkein joka kirjastoreissulla tulee lainattua vähintään yksi tai usein parikin hänen opustaan. Jotenkin vertaisin hänen tuotantoaan Enid Blytonin seikkailukirjoihin, vaikka ovathan nämä toki paljon laadukkaampia. Christien teoksetkin ovat kivan kevyttä ja helppolukuista matskua, mutta eivät kuitenkaan mitään täysin ”aivot narikkaan” -viihdettä, koska kyllähän niissä se aivojumppa-aspektikin on aina mukana. Itse ainakin pyrin punnitsemaan johtolankoja tarkoin ja päättelemään omilla pienillä harmailla aivosoluillani murhaajan henkilöllisyyden. Aika usein onnistunkin sillä metodilla, että mietin kuka olisi sopivan yllätyksellinen mutta ei kuitenkaan täysin kaukaa haettu murhaaja. Christie kieltämättä toisti itseään melkoisesti koko tuotannossaan, mutta mitäpä sitä toimivaa konseptia muuttamaan. Minä ainakin nautin näistä dekkareista täysin rinnoin. Tällä kertaa lukemistokseni valikoituivat teokse

Marko Hautala - Pimeän arkkitehti

Kuva
Marko Hautala on suosikkini kotimaisista kauhukirjailijoista. Rehellisyyden nimissä lisättäköön, että en kyllä edes tiedä muita kauhugenreä edustavia suomalaiskirjailijoita kuin hänet, mutta ei se hänen teostensa arvoa mitenkään vähennä. Tutustuin Hautalaan alun alkaen siitä syystä, että olin kuullut häntä tituleerattavan Suomen Stephen Kingiksi. Pidän Kingistä kovasti, mutta onhan hän niin periamerikkalainen kuin voi olla, mikä välillä hieman haittaa teosten maailmaan eläytymistä näin paljasjalkaisen pohjoismaalaisen näkökulmasta. Kingin tuotantoa muistuttavat tarinat suomalaisessa miljöössä vaikutti heti kiehtovalta konseptilta. Nyttemmin aiheeseen paremmin perehtyneenä voin kertoa, että kyllähän se toimii. Luulin jo lukeneeni Hautalan koko tähänastisen tuotannon, mutta viimeisimmällä kirjastoreissullani silmiini osui viime vuonna ilmestynyt Pimeän arkkitehti, jonka olemassaolo oli jotenkin mennyt minulta kokonaan ohi. Tarkoitukseni oli alun perin ollut lainata Kingiä, mutta mitään s

Juhani Aho: Juha

Oikeastaan koko tämä vuosi on ollut lukemisen suhteen matalalentoa. Muutamia kirjoja olen kyllä lukenut, mutta ne ovat olleet suurimmaksi osaksi englanninkielisiä ja lisäksi sellaisia, jotka ovat olleet minulle jo ennestäänkin läpikotaisin tuttuja ja joita pystyy siksi nykyään lukemaan ihan aivot narikassakin. En ole lukenut äidinkielelläni, enkä ajatuksella. Huomaan, ettei tällainen tauko tee minulle hyvää. Kirjoittaminen ei ensinnäkään suju enää niin kuin ennen, mutta ei siinä vielä kaikki – itse ajatteleminenkin on muuttunut jotenkin työlääksi. Ajatuksia ei ylipäätään muodostu samaan tahtiin kuin yleensä ja nekin joita muodostuu, ovat sekasotkuna päässäni kauheassa epäjärjestyksessä, aivan kuin aivot olisivat menneet jonkinlaiseen oikosulkuun. Silloin kun ei huvita lukea, niin voihan sitä katsoa sarjoja ja elokuvia, kuunnella musiikkia tai vaikkapa pelata jotakin konsolilla, ettei aika käy sentään liian pitkäksi. Mikään noista muista harjoittamistani tekemisistä ei kuitenkaan anna a

Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset

Kuva
Olin lukenut tämän kirjan aiemminkin. Tutustuin siihen jokunen vuosi sitten kysyttyäni eräältä keskustelufoorumilta lukuvinkkejä yksipuolista rakkautta käsittelevistä teoksista. Sadoksi sain Opperan kummituksen, Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan ja Nuoren Wertherin kärsimykset. Tämän kolmen kombon pariin on sittemmin tullut palattua aina sopivissa elämäntilanteissa, tähän mennessä kuitenkin vain pari kertaa. Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) oli saksalainen poliitikko, tutkija, taidemaalari ja käsittääkseni yksi maansa kuuluisimmista kirjailijoista. Tämä hänen esikoisteoksensa lienee vielä nykyäänkin kaikille tuttu, jos ei muuten niin aikoinaan itsemurha-aallon nuorten miesten parissa synnyttäneenä ilmiönä. Kirjan juoni ei sinänsä ole kovin merkillepantava – tunteellinen nuori Werther ihastuu päätäpahkaa hyveelliseen Lotteen, joka valitettavasti on kihloissa toisen miehen kanssa. Kyseessä on siis ihan perinteinen kolmiodraama, joskin lähinnä ajatuksen tasolle jäävä sellainen, sil

Stephen King: Laitos

Kuva
  Stephen King on lempikirjailijoitani. Minulla on ikuisuusprojektina lukea koko hänen tuotantonsa alusta alkaen. Projektin tiimoilta tuli viimeisimpänä vetäistyä Kosketus (1978) tässä vähän aikaa sitten. Myönnettäköön tosin, että en ole edennyt aivan kronologisessa järjestyksessä. Varsin usein teen syrjähyppyjä hänen tuoreemman tuotantonsa pariin. Tämän Laitoksen alkuperäisteos, The Institute, ilmestyi vuonna 2019. Mukavaa vaihtelua yleensä lukemieni homehtuneiden klassikoiden tai muuten vain iänkaikkisen vanhojen opusten rinnalla. Laitoksen juoni on pähkinänkuoressa seuraava: "Luke Ellis on huippuälykäs 12-vuotias, joka valmistautuu yliopisto-opintoihin. Eräänä yönä hänet kidnapataan ja suljetaan salaiseen laitokseen. Kaikki sen asukit ovat lapsia, jotka kykenevät kommunikoimaan tai liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Ja laitoksen johtajalla, kolealla rouva Sigsbyllä, on heille tärkeä tehtävä. Niin tärkeä, ettei kukaan pääse laitoksesta elävänä pois." (kopioitu kirj

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Kuva
  Tämä kirja oli minulle hankala pala purtavaksi. Olen lukenut tietääkseni melkein kaikki muut Austenin kirjat ja aloittanut myös Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen aiemmin kahdesti, mutta molemmilla kerroilla se jäi kesken ennen puoltaväliä. Ongelma ei kuitenkaan ollut siinä, että Ylpeys olisi kirjailijan muuhun tuotantoon verrattuna jotenkin heikompi esitys. Austen nyt vain uppoaa ainoastaan silloin kun on sopiva mielentila, eikä minulla ilmeisesti näiden aikaisempien lukukertojen aikana ollut. Tämä kolmas yritys onnistui kyllä, mutta pari kuukautta siihenkin meni. Tälläkään kertaa takkuilu ei mielestäni johtunut kirjan ominaisuuksista, vaan minulla vain oli samanaikaisesti niin paljon muutakin tekemistä. Nyt projekti on kuitenkin päätöksessä – vihdoin. Tässä vaiheessa varoitettakoon, että aion tämän arvostelun aikana paljastaa surutta yksityiskohtia kirjan tapahtumista, joten jos ne nyt jostain kumman syystä eivät ole vielä jollekulle tuttuja, lukeminen tapahtuu omalla vastuulla. K

Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta

Kuva
Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa joskus 10 vuotta sitten. Uusintaluku on kangastellut ajatuksissa jo kauan. Tai siis lähinnä mieleni on halajanut sittemmin ilmestyneiden jatko-osien pariin, mutta niistä olisi varmasti ollut vaikea päästä kärryille ilman Ensimmäisen siirtokunnan kertaamista. Kyseinen teos on kuitenkin jäänyt kirjastoreissuillani toistuvasti hyllyyn ihan vain mammuttimaisen kokonsa takia. Kyllä tiiliskivetkin ajoittain maistuvat, mutta pääsääntöisesti olen sellainen lukija, joka vetäisee mieluummin useita lyhyitä teoksia kuin yhden paksukaisen. Nyt sain kuitenkin tartuttua härkää sarvista. Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta (The Passage, 2010) esittelee mielenkiintoisen dystopian. Yhdysvaltain armeijan suorittama vaarallinen ihmiskoe menee melko pahasti mönkään ja uudenlainen virus lähtee leviämään kulovalkean tavoin ympäri maailman. Tämä virus ei todellakaan aiheuta mitään hengitystie-infektiota, vaan se muuttaa sairastuneet verenhimoisiksi vampyyrinkaltaisik