Bernard Cornwell: Viimeinen kuningaskunta

Saatan olla joskus vähän saamaton lukemisteni suhteen. Tai oikeastaan kyse on ennemmin siitä, että minulla on liiankin monta rautaa tulessa eikä kaikkeen ehdi paneutua – maailmassa on niin paljon potentiaalisesti mielenkiintoisia kirjoja. Oli miten oli, Bernard Cornwellin historiallinen romaani nimeltä Viimeinen kuningaskunta oli kököttänyt “must read” -listallani jo pienen ikuisuuden. Isävainaani suositteli sitä minulle baltiarallaa kymmenen vuotta sitten ja tuolloin jo aloittelinkin kirjan lukemista, mutta syystä tai toisesta se jäi silloin kesken. Ei kuitenkaan muistaakseni siksi, että se olisi vaikuttanut jotenkin surkealta. Niinpä päätin palata teoksen pariin paremmalla ajalla, jota jouduttiin tosiaan näemmä odottelemaan pitkä tovi. Nyt on sitten vihdoin Viimeinen kuningaskunta luettu.

”Englanti 800-luvulla, Alfred Suuren aikana. Kun englantilaispoika Uhtred jää orvoksi, tanskalaiset ottavat hänet hoiviinsa ja opettavat viikinkien tavoille. Mutta Uhtredin kohtalo kietoutuu yhteen myös kuningas Alfredin kanssa. Tämän hallitsema Wessex on ainoa jäljellä oleva englantilainen kuningaskunta, joka on kestänyt tanskalaisten hyökkäykset.

Uhtredin kasvuvuosia leimaavat kristinuskon ja pakanuuden kilpailu sekä englantilaisten ja tanskalaisten välinen valtataistelu. Nuorta miestä kalvaa epätietoisuus siitä, kenen puolelle hän kuuluu ja ketä vastaan hänen tulee kohottaa miekkansa. On tulossa aika, jolloin jokaisen on valittava puolensa.”

Viimeinen kuningaskunta ei itse asiassa ollutkaan mikään itsenäinen romaani, kuten olin kuvitellut, vaan peräti 13-osaisen, Alfred Suuren aikaiseen Britanniaan sijoittuvan Uhtred-sarjan avausosa. Tuskinpa niihin jatko-osiin tulee kuitenkaan tartuttua tämän lukukokemuksen jälkeen. Viimeinen kuningaskunta vahvisti nimittäin lähinnä sen, että minulla on aika erilainen kirjamaku kuin tarinaa suositelleella isälläni oli. Hän haki kirjallisuudelta vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kun taas minua kiinnostaa hahmojen sisäinen maailma enemmän kuin ulkoiset tapahtumat.

Tässä kirjassa kuvattiin vain taisteluita, taisteluita, taisteluita ja vielä kerran taisteluita. Ja siihen päälle vielä vähän lisää taisteluita. Uhtred soti ensin tanskalaisten valloittajien puolella omia maanmiehiään vastaan, sitten englantilaisten riveissä viikingit vastapuolellaan. Jotta tarina ei olisi käynyt liian rauhanomaiseksi, myös irlantilaisten ja englantilaisten välille sukeutui joitakin kahakoita – ainakin muistaakseni, sillä lukijan päälle vyörytetty itseään toistavien taistelujen paljous sotkeentui mielessäni yhdeksi sekamelskaksi.

Ei sota sinänsä ole mitenkään huonoimmasta päästä oleva kirjan aihe. Tässäkin olisi kyllä ollut potentiaalia mielenkiintoiseksi lukukokemukseksi, jos asioiden käsittelytapa olisi vain ollut syvällisempi. Uhtred joutui jo pienenä todistamaan raakaa väkivaltaa, mutta traumatisoitumisen sijasta hän epärealistisesti ohitti tuon kaiken olankohtautuksella. Myöhemminkin hänen elämänsä koostui pääasiassa – yllätys yllätys – taisteluista, mutta hän ei ainakaan tämän kirjan aikana kyseenalaistanut missään vaiheessa tappamisen moraalista oikeutusta, kuten luulisi kenen tahansa tuolla tavoin elävän ajattelukykyisen ihmisen tekevän. Taistelujen melskeessä Uhtred joutui myös todella dramaattisiin tilanteisiin, esimerkiksi menettämään läheisiään shokeeraavalla tavalla, mutta noiden vastoinkäymisten synnyttämiin tuntemuksiin ei paneuduttu riittävän tarkasti, että ne olisivat koskettaneet lukijaa. Ennemmin emootioiden kuvaus oli sellaista “sitten kaikki tuttuni kuolivat, itkin vähän aikaa ja jatkoin elämääni” -tyyppistä juostenkustua roskaa. Erityisen kiinnostavaa olisi ollut, jos olisi pureuduttu syvemmin Uhtredin kansalaisuusidentiteetin ristiriitoihin; hän kun oli syntyjään englantilainen mutta saanut tanskalaisen kasvatuksen. Nuokin teemat ohitettiin muutamalla ympäripyöreällä sanalla.

Itse asiassa Uhtred oli päähenkilönä suorastaan luotaantyöntävä. Juuri tuo taisteluhakuisuus, väkivaltaisuus ja pinnallisuus tekivät nimittäin hänestä ainakin itselleni huomattavan vaikeasti samastuttavan. Lopulta Uhtred ei ollut juurikaan kiinnostunut siitä, kenen riveissä hän seisoi, kunhan hän vain pääsi sotimaan. Myös naisten “hässiminen” oli hänen mieleensä, mutta syvempiä romansseja kirjassa ei kuvattu. Pientä tunnustusta antaisin kuitenkin siitä, että minäkertoja itsekin tiedosti vanhemmiten aiemman typeryytensä ja kritisoi elämäntarinaansa selostaessaan jälkiviisaana käytöstään monissa eri tilanteissa.

Cornwellin kirjoitustyyli oli ainakin tässä teoksessa yleisesti ottaen varsin luettelomainen ja lakoninen – paikoitellen tuntui ihan siltä kuin olisin jotakin kuivuuttaan natisevaa historian oppikirjaa lukenut. Toisaalta aivan totaalisesti tuohon puisevuuden suohon ei upottu, koska välillä kirjassa esiintyi myös mahtipontista sanankäyttöä ja jonkinlaisia pintapuolisia pohdintoja maailman tapahtumien taustalla vaikuttavista voimista. Uhred uskoi ilmeisesti siihen, että hänen ja kaikkien muidenkin elämä olisi viime kädessä kohtalotarten oikkujen armoilla. Tuollaisia ajatuksia käsittelevät osuudet olivat ihan vetäviä, mutta enimmäkseen tapahtumia vain ladottiin pikaisesti toistensa perään. Toki kyse saattoi olla siitäkin, että tämä oli kirjasarjan avausosa ja sisälsi ehkä runsaasti tulevien käänteiden kannalta oleellista pohjustusta, joka piti käydä referaatinomaisesti läpi ennen varsinaisen tarinan kimppuun pääsemistä. Myöhemmissä osissa kuvailu voi tarkentua tai olla tarkentumatta. Sitä en saa koskaan tietää.

Kiinnostavinta kirjassa olivat melko varmasti jälkisanat. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että en muista koulun historiantunneilta oikeastaan mitään tässä kirjassa kuvatusta aikakaudesta tai ylipäätään Iso-Britannian historiasta. Vasta jälkisanoihin päästyäni tajusin, kuinka paljon tässä teoksessa oli todellisia historiallisia faktoja. Uhtred oli tosin keksitty henkilö, mutta valtaosa muista hahmoista ja niistä loputtomista taisteluista perustui oikeisiin historiantapahtumiin. Itse kirjassa faktuaaliset ja fiktiiviset elementit oli sekoitettu saumattomasti, mutta jälkisanoissaan Cornwell oli selkeästi selittänyt, missä tapauksissa hän oli käyttänyt niin kutsuttuja taiteilijanvapauksia. Se oli hyvä tietää ja pointsit hänelle siitä, että hän oli tuollaisen selostuksen raapustanut.

Eiköhän tämä kuitenkin jää viimeiseksi kokemuksekseni Bernard Cornwellin parissa. Tai sitten luen jatkossa hänen kirjoistaan vain jälkisanat.