George R. R. Martin: A Clash of Kings

Minulla on perinteisesti ollut tapana lukea aina kesäisin jokin itselleni erityisen rakas ja suhteellisen laaja kirjasarja, johon pystyy uppoutumaan oikein kunnolla. Mikäpä nimittäin voisikaan olla mukavampaa lomatekemistä. Yleensä olen valinnut tuohon tarkoitukseen Potterit, mutta nyttemmin George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire -kirjasarja on vakiinnuttanut paikkansa toisena oivallisena kesälukemisena, vaikkei se todellakaan mitenkään kesäinen saaga ole – itse asiassa siinä talvi on alati tulossa, kuten kaikki aiheeseen perehtyneet varmaan tietävät. Joka tapauksessa aloitin taas viime kesänä ASOIAF-maratonin ja sen tiimoilta kirjoittelen nyt tännekin hieman jälkijunassa kirjakohtaisia arvioita kyseisistä teoksista. Viimeksi oli siis käsittelyssä avausosa A Game of Thrones, tällä kertaa toinen osa A Clash of Kings. Juonipaljastuksia voipi vähän olla.

Toisessa osassa kirjasarjan juoni laajenee, taistelu valtaistuimesta kiihtyy ja aiemmin lähinnä Starkin ja Lannisterin mahtisukujen välisenä säilynyt sisällissota levähtää käsittämään toden teolla myös muita Westerosin merkittävimpiä perhekuntia. Uusia kuninkaita putkahtelee kuin sieniä sateella: rautavaltaistuimella istuva Joffrey ja pohjoista hallitseva Robb Stark saavat nyt kilpailijoikseen entisen kuninkaan molemmat veljet ja Iron Islands -saariston Greyjoyt. Samalla myös aiemmin vallastasyöstyn Targaryenin hallitsijasuvun perillinen, maanpaossa ikänsä elänyt Daenerys, suunnittelee esi-isiensä hallintoalueen takaisin valloittamista. Edellisosan tapaan A Clash of Kings on kuitenkin vielä verrattain suoraviivainen ja koossa säilyvä kokonaisuus ainakin sarjan seuraavien kirjojen rinnalla. Etenkin ACoK:n alkuosassa taivaalla näkyvä komeetta toimii eri lukuja yhteen punovana aasinsiltana – kaikki hahmot kiinnittävän tuohon taivaanilmiöön tahoillaan huomiota ja antavat sille erilaisia sivumerkityksiä.

Kirjan kuluessa esitellään myös jokunen uusi henkilö, mutta hahmogalleriankin osalta pakka säilyy vielä tässä toisessa osassa suhteellisen hyvin kasassa. Toki erilaisia tyyppejä ja tarinaa kuljettavia näkökulmia on jo nyt enemmän kuin tarpeeksi, mutta ei sentään vielä ihan siinä määrin, että lukijan aivot ylikuormittuisivat ja joutuisivat oikosulkuun – toisin kuin valitettavasti eräiden myöhempien osien kohdalla. Uusina näkökulmahenkilöinä ACoK:ssa tulevat mukaan Stannis-kuninkaan vahva oikea käsi Davos ja rautasyntyinen Theon Greyjoy, joista kumpikaan ei ainakaan tässä kirjassa kohoa lempihahmojeni joukkoon. Davos on ihan sympaattinen, mutta valitettavan väritön. Theon taas näyttäytyy vielä tässä osassa kaksinaamaisena nilkkinä, vaikka myöhemmin lukijan suhtautuminen häneen kääntyy täysin nurinniskoin.

Eniten A Clash Of Kingsissä kiinnostavat kuitenkin jo avausosasta tutut hahmot. Erityisesti kääpiö Tyrion Lannister on nimenomaan tässä kirjassa aivan liekeissä toimiessaan Kuninkaansatamassa kuninkaan kourana – hänen ovela luontonsa on juuri omiaan pääkaupungin juonittelevassa ilmapiirissä sompailemiseen ja valta vaikuttaa muutenkin pukevan häntä. Kuninkaansataman kuviot tuntuvat yleisesti ottaenkin erityisen kiinnostavilta ja siksi myös siellä majailevan Sansa Starkin luvut jaksavat kiinnostaa, vaikka hän ei itse tee mitään erityisen merkillepantavaa. Daenerys puolestaan on tässä kirjassa aivan tuuliajolla eikä saa pahemmin mitään aikaiseksi. Branin, Aryan, Jonin ja Catelynin luvut taas ovat ihan helpo asiaa.

Näkökulmanvaihtelut on A Clash of Kingsissa rytmitetty tasapainoisemmin kuin useimmissa ASOIAF-kirjoissa – varmaan juuri siitä syystä, että keskushenkilöiden määrä on vielä inhimillisissä rajoissa. Martinilla on nimittäin myöhemmin ikävä tapa jättää yksittäisiä hahmoja unholaan jopa satojen sivujen tai pahimmassa tapauksessa kokonaisten kirjojen ajaksi. Se on erityisen hermoja raastavaa, mikäli kyseisen hahmon tarina on juuri jäänyt kutkuttavaan kohtaan, mutta lisäksi tuo tyyli saattaa aiheuttaa ikävää kärryiltä putoilua etenkin hatara-aivoisuuteen taipuvaiselle lukijalle. ACoK:ssa kyseistä ongelmaa ei ainakin keskeisten hahmojen osalta ole, vaan yksi luku saattaa käsitellä Tyrionia, seuraava jotakuta toista ja sitten palataankin jo jälleen Tyrioniin. Tosin kyllä tässäkin jotkut hahmot jäävät ajoittain hieman paitsioon, esimerkiksi Davonille on nimittäin annettu yhteensä vain kolme lukua ja ne on siroteltu ympäri kirjaa.

Kirjasarjan toisessa osassa mukaan alkaa vähitellen hiipiä yhä enemmän maagisia elementtejä: kasvavia lohikäärmeitä, toteutuvia enneunia, hahmonvaihtamista eläinten nahkoihin ja uskonnollisia yliluonnollisuuksia. Nämä tekijät lisäävät kirjasarjan taianomaisuutta, mutta tuntuvat myös ihan uskottavilta, kun ne esitellään lukijalle riittävän rauhallisessa tahdissa.

Huonoa kirjassa on se, että välillä se tuntuu hieman laimealta ja jopa pitkäpiimäiseltä edellisosan huimien käänteiden jälkeen. Yhtäkään kunnon shokkikuolemaa tai muuta suurta shokeeraajaa ei tällä kertaa koeta, toisin kuin ensimmäisessä ja kolmannessa kirjassa, vaan koko kakkososa tuntuu ylipäätään pieneltä suvantovaiheelta draamaa tihkuvien edeltäjänsä ja seuraajansa välillä. Tosin tapahtuuhan siinäkin toki isojakin asioita ja varsinkin loppua kohden kierrokset kyllä kasvavat.

Kaiken kaikkiaan A Clash of Kings on kuitenkin mielestäni varmaan kolmanneksi paras ASOIAF-kirja kestosuosikkini A Storm of Swordsin ja avausosa A Game of Thronesin jälkeen. Tuo suhteellinen selkeys painaa vaakakupissani sen verran paljon.