Teresan kirjablogi

  Olen lukenut Stephen Kingiä aika paljon, mutta en silti väitä, että hänen tuotantonsa olisi minulla mitenkään perinpohjaisesti hallussa. Ei se oikein helposti voisikaan olla, kun ottaa huomioon hänen hengentuotostensa runsaslukuisuuden. Uudemmat kingit tulee kyllä yleensä luettua suht tuoreeltaan, mutta jostain syystä tämä Satumaa (alkup. Fairy Tale) oli jäänyt välistä, vaikka suomennos ilmestyi jo parisen vuotta sitten. Nyt puute on korjattu. "Arvoituksellinen erakko Howard Bowditch jättää testamentissaan kaiken teinipoika Charlie Readelle. Talon, vajan ja vanhan koiran lisäksi Charlie perii C-kasetin, jolla Howard kertoo täysin uskomattoman tarinan. Sen mukaan vajassa on kaivo, josta pääsee toiseen maailmaan. Vääristyneeseen satumaailmaan, jonka kirotut asukkaat ovat kipeästi avun tarpeessa. Charlien on löydettävä keino, jolla kirous kumotaan. Ennen kuin se vuotaa omaan maailmaamme." (kansilehtisestä) Kirja lähtee liikkeelle todella hitaasti. Kingillä on toki aina oll...

Tuorein George Martinin A Song of Ice and Fire -sarjan uusintalukurupeamani on vihdoin päätöksessä. Tällä erää ASOIAF-maratonini sujui varsin hituraisesti ja lopulta siinä tuhraantuikin reippaasti yli vuosi – lähinnä kuitenkin muiden kiireiden eikä sinänsä noihin kirjoihin liittyvien tekijöiden vuoksi. Joskus minulla on kyllä ollut ilmassa myös pientä tympäännystä Martinin hengentuotoksiin liittyen, mutta nyt niin A Game of Thrones, A Clash of Kings, A Storm of Swords, A Feast for Crows kuin A Dance with Dragons iskivät kaikki tyynni. Toiset enemmän ja toiset vähemmän. Tästä olisi ollut mukava jatkaa suoraan kuudennen osan pariin – mutta voihan hitto, eihän sitä olekaan ilmestynyt. Vieläkään. Nyt paneudun joka tapauksessa ruotimaan viimeisimpänä ilmestynyttä ja viimeisimpänä lukemaani A Dance with Dragonsia. Spoilereita on luvassa. ASOIAF on yleensäkin enemmän yhtä jatkuvajuonista tekelettä kuin erillisten osien muodostama sarja. Ennen kaikkea tämä viides ja edeltävä neljäs kirja ova...

George Martinin A Song of Ice and Fire -kirjoja käsittelevä postaussarjani jatkukoon. Edellisen, A Storm of Swordsia käsitelleen arvostelun jälkeen on aika siirtyä sarjan neljännen osan pariin. Teksti spoilaa jonkin verran niin tätä kuin aiempiakin kirjoja. A Feast for Crows (suomeksi Korppien kestit) on aina ollut minulle hankala pala purtavaksi. Niin oli käsittääkseni myös kirjailija Martinille – joskaan ei läheskään niin hankala kuin tällä hetkellä työn alla oleva kuudes kirja, jota hän on väkertänyt jo 14 vuotta eikä loppua ole vieläkään näkyvissä. Väänsi hän kuitenkin tuota A Feast for Crowsiakin viiden vuoden ajan eli huomattavasti pidempään kuin sarjan aiempia vain vuoden välein toisistaan ilmestyneitä osia. Itselläni Korppien kesti taas jäi jo ensimmäisellä lukukerralla moneksi viikoksi tauolle, kun en vain jaksanut painaa eteenpäin, vaikka olin tuohon aikaan saagasta vieläkin innostuneempi kuin nykyään. Martinin ongelmat kumpusivat ensinnäkin hänen alun perin suunnittelema...

Toissa kesänä aloittamani A Song of Ice and Fire (suom. Tulen ja jään laulu) -lukumaratoni on edennyt muiden kiireiden takia hitaasti, mutta kuitenkin melko varmasti. Tässä aluksi linkit A Game of Thrones -avausosan ja A Clash of Kings -jatko-osan arvioihin. Niin ja tässä on vielä joitakin yleisiä huomioita kyseisestä George R. R. Martinin kynäilemästä fantasiasaagasta. Noista teksteistä löytynevät kaikki tarvittavat esitiedot, eli niitä ei ole mielekästä lähteä enää toistamaan. Siirtykäämme siis pidemmittä puheitta ruotimaan sarjan kolmatta osaa eli A Storm of Swordsia (suom. Miekkamyrsky). Pientä spoileria lienee väistämättä luvassa, mutta yritän parhaani mukaan hillitä itseäni. Nimestään huolimatta A Storm of Swordsissa ei oikeastaan ole sen enempää miekkojen kalistelua kuin sarjan muissakaan osissa, joskin pari suurehkoa kahakkaa siinä kyllä esiintyy. Enimmäkseen taistelu Westerosin valtakunnan rautavaltaistuimesta jatkuu kuitenkin erinäisten kulissien takaisten juonittelujen,...

Minulla on perinteisesti ollut tapana lukea aina kesäisin jokin itselleni erityisen rakas ja suhteellisen laaja kirjasarja, johon pystyy uppoutumaan oikein kunnolla. Mikäpä nimittäin voisikaan olla mukavampaa lomatekemistä. Yleensä olen valinnut tuohon tarkoitukseen Potterit, mutta nyttemmin George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire -kirjasarja on vakiinnuttanut paikkansa toisena oivallisena kesälukemisena, vaikkei se todellakaan mitenkään kesäinen saaga ole – itse asiassa siinä talvi on alati tulossa, kuten kaikki aiheeseen perehtyneet varmaan tietävät. Joka tapauksessa aloitin taas viime kesänä ASOIAF-maratonin ja sen tiimoilta kirjoittelen nyt tännekin hieman jälkijunassa kirjakohtaisia arvioita kyseisistä teoksista. Viimeksi oli siis käsittelyssä avausosa A Game of Thrones , tällä kertaa toinen osa A Clash of Kings. Juonipaljastuksia voipi vähän olla. Toisessa osassa kirjasarjan juoni laajenee, taistelu valtaistuimesta kiihtyy ja aiemmin lähinnä Starkin ja Lannisterin mahtisukuj...

Yksi elämäni suurimmista tragedioista on, että löysin George Martinin kuvitteelliseen Westerosin valtakuntaan sijoittuvan A Song of Ice And Fire -fantasiasarjan turhan myöhään. Olin nimittäin ehtinyt kuulla saagasta paljon positiivista ja harkinnut sen lukemista melkein vuosikymmenen ajan, kun viimein kesällä 2014 sain aikaiseksi lukea tähän mennessä ilmestyneet kirjat. Toisaalta voisi ajatella, että aikailuni koitui kuitenkin lopulta siunaukseksi, sillä sen takia en ole joutunut odottamaan seuraavaa, The Winds of Winter -nimellä kulkevaa kuudetta osaa ihan niin kauan kuin muut lukijat. Martin on nimittäin tuhertanut tulevan kirjan parissa jo peräti vuodesta 2011, eikä valmistumisajankohdasta ole vieläkään mitään tietoa. Toisaalta kyllä noita tähän asti ilmestyneitä teoksiakin jaksaa lukea yhä uudestaan, uudestaan, uudestaan ja uudestaan, vaikka tarina onkin vielä toistaiseksi keskeneräinen. Olen jo aiemmin kirjoitellut tänne joitakin yleisiä mietteitäni ASOIAF-sarjasta , mutta seuraav...

  Voipi olla, että menetän nyt kaiken uskottavuuteni (vaikkei sitä kyllä varmaan koskaan ollutkaan), mutta ajattelin toden totta esitellä lempikirjapostaussarjani kahdeksannessa osassa tuon otsikossa mainitun Stephenie Meyerin kynäilemän teinivampyyrisaagaan. En toki silti ole nostamassa noita kirjoja minnekään maailmankirjallisuuden klassikoiden kuumimpaan kärkeen. Ennemminkin Twilight on mielestäni hömppäviihdettä, vieläpä ihan onnistunutta sellaista, muttei sen enempää. Silti noilla Meyerin hengentuotoksilla on oma, vieläpä kohtalaisen merkittäväkin paikkansa lukuhistoriassani, joten kyllähän nekin postauksen ansaitsevat. En ollut enää ihan sarjan ensisijaista kohderyhmää vaan jo baltiarallaa parikymppinen tutustuessani Twilighteihin ensimmäistä kertaa. Muistan lukeneeni koko sarjan tuolloin suhkoht nopeaan tahtiin ja olleeni ajoittain ihan fiiliksissä, mutta loppujen lopuksi suuhun jäi karvaan pettynyt maku. Kypsemmällä aikuisiällä olen palannut sarjan pariin eri elämäntilan...

  Kotimaista fantasiakirjallisuutta tulee verrattain harvoin vastaan. Jokunen vuosi sitten kirjastossa samoillessani satuin kuitenkin törmäämään S.N. Pireksen kirjoittaman, saamelaismytologiaan perustuvan Pedon sydän -trilogian avausosaan. Karhunkiertäjä käsitteli auringonkansaan kuuluvan heimon rankkaa elämää vuosituhanten takaisessa Pohjolassa ja erityisesti heimon halveksitun pahnanpohjimmaisen, orpopoika Hukka-Tommon yrityksiä tulla hyväksytyksi onnistuneen karhunkaadon avulla. Kirja oli juuri riittävän omaperäinen ja siinä aloitettu tarina onnistui koukuttamaan juuri riittävästi, että lupasin itselleni lukea saagan muutkin osat, jahka nekin ilmestyisivät. Muutama kuukausi sitten havahduin kuitenkin siihen, että Yökulkija (ilm. 2020) ja Rummunvartija (ilm. 2021) ovat olleet ilmoilla jo hyvän tovin, mutta minä olen ignorantisti jättänyt ne huomiotta. Nyt tilanne on kuitenkin korjattu tuon Yökulkijan osalta.   ”Pedon sydän -trilogian toinen osa jatkaa nuoren omapäisen ...

Lapsuus- ja nuoruusiän suosikkien uudelleenlukeminen aikuisena on aina vähän riskaabelia. Aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen tehnyt mestariteos saattaakin varttuneimmin silmin tarkasteltuna paljastua halpahintaiseksi roskakirjallisuudeksi – esimerkkinä mainittakoon eräs saatananpalvontaa käsitellyt nuortenkirja (nimeä en onneksi muista), joka oli mielestäni muinoin todella karmiva, mutta uusintaluku paljasti sen kökösti kirjotetuksi bullshitiksi. Siispä minua hirvitti hiukan tarttua uudelleen tähän Geoffrey Huntingtonin (oik. William J. Mann) Yönsiiven velhot (alkup. The Ravenscliff Series) -sarjaankin. Kyseessä on nuorille suunnattu fantasiakauhusarja, jonka kaksi suomennettua osaa – Korppikartanon salat ja Demoninoita kauhistuttivat aikoinaan minua aidosti. Korppikartanon salat :   Ote takakannesta: ” Devon Marchin huoneessa on vaatekomero, jonka pimeydestä tuijottavat vihreät silmät. Hänen isänsä kutsuu komeroa hornankoloksi: sieltä luikertelee nimittäin demoneita, aikeenaan ...