George R. R. Martin: A Dance with Dragons

Tuorein George Martinin A Song of Ice and Fire -sarjan uusintalukurupeamani on vihdoin päätöksessä. Tällä erää ASOIAF-maratonini sujui varsin hituraisesti ja lopulta siinä tuhraantuikin reippaasti yli vuosi – lähinnä kuitenkin muiden kiireiden eikä sinänsä noihin kirjoihin liittyvien tekijöiden vuoksi. Joskus minulla on kyllä ollut ilmassa myös pientä tympäännystä Martinin hengentuotoksiin liittyen, mutta nyt niin A Game of Thrones, A Clash of Kings, A Storm of Swords, A Feast for Crows kuin A Dance with Dragons iskivät kaikki tyynni. Toiset enemmän ja toiset vähemmän. Tästä olisi ollut mukava jatkaa suoraan kuudennen osan pariin – mutta voihan hitto, eihän sitä olekaan ilmestynyt. Vieläkään. Nyt paneudun joka tapauksessa ruotimaan viimeisimpänä ilmestynyttä ja viimeisimpänä lukemaani A Dance with Dragonsia.

Spoilereita on luvassa.

ASOIAF on yleensäkin enemmän yhtä jatkuvajuonista tekelettä kuin erillisten osien muodostama sarja. Ennen kaikkea tämä viides ja edeltävä neljäs kirja ovat periaatteessa vain yhden kokonaisuuden eri puolia. Käsiteltävä ajanjakso on molemmissa kirjoissa pitkälti sama, vaikkakin miljöö ja hahmot taas pitkälti erit. A Feast for Crows keskittyi lähinnä Westerosin pääkaupungissa, Jokimailla, Rautasaarilla ja Dornessa vaikuttaviin hahmoihin, kun taas A Dance with Dragons sijoittuu pääosin etelään Essosin mantereelle ja pohjoiseen Muurille. Pähkinänkuoressa siis näin, mutta ei kuitenkaan täysin. Tarkemmin sanottuna viidennen kirjan ensimmäinen puolisko tai ehkä kolme neljäsosaa käsittelee uudelleen samaa ajanjaksoa kuin edellinen teos, eri vinkkelistä vain, mutta loppua kohden aikajanat yhtyvät ja hahmogalleriat sekoittuvat.

Voi kuulostaa monimutkaiselta ja sitä se kyllä kieltämättä onkin. Nimenomaan näiden parin viimeisimmän kirjan aikana itselleni ja kai monelle muullekin lukijalle on tullut sellainen olo, että Martinilla on karannut mopo käsistä tarinan jatkamisen suhteen. Henkilögalleria on venähtänyt suorastaan käsittämättömiin mittasuhteisiin ja juoni levähtänyt ympäri maita ja mantuja. Varjopuolena ei ole vain luettavuuden kärsiminen, vaan lisäksi monet uusista hahmoista ja juonikuvioista ovat yksinkertaisesti epäkiinnostavia. Välillä tulee sellainen olo, että paperiset tylsimykset vain jahkailevat ja sinkoilevat paikasta toiseen, mutta eivät kuitenkaan saa mitään aikaan.

Yksinomaan näin ei kuitenkaan ole – ainakaan tässä teoksessa. Dance with Dragonsissa on tosin vielä enemmän näkökulmahenkilöitä kuin edellisessä osassa, mutta niihin sisältyy onneksi myös muutamia edellisestä osasta kokonaan puuttuneita merkittävimmästä päästä olevia hahmoja, kuten erityisesti Tyrion, Dany ja Jon. Kaikkia heitä oli mukava nähdä pitkästä aikaa, mutta sinänsä suosikkihahmoihini kuuluva Tyrion ei kyllä ollut tässä osassa parhaimmillaan. Etenkin ensimmäisissä luvuissaan hän tuntui olevan aivan rappiolla ja keskittyvän lähinnä juopotteluun, elosteluun ja pervoiluun. Myöhemminkin hänen jatkuva väkisin väännetty kaksimielisen läpän vääntämisensä alkoi tässä teoksessa ottaa vähän hermoille. Hänenkin luvuissaan oli lisäksi paljon pitkäpiimäistä matkustelua, vaikka kyllä niihin myös jännittäviä ja psykologisesti tarkkanäköistä osioita sisältyi.

Jon ja Dany tekivät mielestäni onnistuneemmat comebackit. Kummankin luvut keskittyivät pääosin kuvaamaan heidän varsinaisen johtajanuransa käynnistymistä – Jonin Yövartion komentajana ja Danyn Mereenin kuningattarena. Molemmat tekivät tahoillaan roppakaupalla virheitä ja aiheuttivat melkoisia katastrofeja hyvistä tarkoitusperistään huolimatta. Välillä minun olisi kieltämättä tehnyt mieleni uppoutua kirjan sivuille takomaan järkeä heidän päähänsä, mutta yhtä kaikki heidän lukunsa olivat viihdyttäviä ja sisälsivät varmasti tulevan kannalta oleellista pohjustusta, vaikkei Muukalaisia vastaan tulossa olevan taistelun tai Danyn Westerosin valloituksen pariin vielä päästykään.

Myös Bran, Davos ja Theon palautettiin tässä kirjassa telakalta näkökulmahahmojen joukkoon. Bran pääsi nyt vihdoin mentorinsa Kolmisilmävariksen oppiin ja Davoskin sai jotakin pientä aikaan kuninkaalleen liittolaisia haeskellessaan, mutta molemmat heistä ovat kyllä hivenen tylsähköjä ja särmättömähköjä hahmoja. Theon puolestaan kuului tässä osassa jopa lempinäkkäreideni joukkoon, mitä en vielä pari kirjaa sitten olisi koskaan uskonut. Martin näytti jälleen kykenevänsä heittämään lukijoiden odotukset ja näkemykset täysin nurinniskoin. A Clash of Kings -teoksessa Theon oli niin iljettävä nilkki, että toivoin hänelle mahdollisimman veristä kohtaloa mahdollisimman pikaisella aikataululla. Hänen sen jälkeen kohtaamansa vastoinkäymiset olivat kuitenkin sitä kaliiberia, että lopulta huomasinkin sääliväni tyyppiä. Kirjan mittaan hän alkaa päästä hieman jaloilleen ja sitä on mukava seurata, vaikkei hänkään suuremmassa mittakaavassa saa kovin paljoa aikaan.

Hahmogalleria ei kuitenkaan siis täysin poikkea edellisestä kirjasta, vaan joitakin siinä esiintyneitä vanhoja tuttuja (Jaime, Cersei, Arya, Asha) ja uusia tuttavuuksia (Areo Hotah, Victarion Greyjoy) nähdään jälleen joko mitättömässä tai merkittävämmässä roolissa. Lannisterin kaksosista Jaime esiintyy valitettavasti vain yhdessä luvussa ja Cerseikin vain muutamassa – ensiksi mainittu jää suorastaan veemäiseen cliffhangeriin ja jälkimmäisen korttitalon romahtamista on ilo seurata. Arya ja Asha ovat molemmat vahvoja hahmoja ja Aryan taival Kasvottomien miesten veljeskunnan opissa tuntuu hieman etenevänkin, mutta Ashalla puolestaan ei ole mitään järkevää tehtävää, kun hänen valloitusreissunsa on karahtanut kiville. Areo Hotah taas on juuri niin tylsä ja Victarion juuri niin epämiellyttävä kuin edellisessä osassa. Heitä tähän tarinaan ei olisi ensinkään kaivattu.

A Dance with Dragonsissa ei kuitenkaan pelkästään yritetä tulla toimeen edellisessä kirjassa esiteltyjen uusien juonirönsyjen ja hahmojen kanssa, vaan tarinaa laajennetaan vielä entisestään. Sitä nyt ei ainakaan olisi ensinkään kaivattu, kun paletti oli jo muutenkin levällään kuin Jokisen eväät. Viidennessä osassa esitellään joitakin muutaman luvun ihmeitä lukuun ottamatta oikeastaan vain kaksi uutta näkökulmahahmoa – Quentyn Martell ja vanha Griff – mutta niiden myötä Westerosin valtaistunpeliin vaikuttaa tulevan kaksi uutta päälinjaa ja sekavuuden rajat ylitetään viimeistäänkin nyt. Quentyn Martellin tarkoituksena on lyödä hynttyyt yhteen Danyn kanssa ja Griff nostaa kruununtavoittelijoiden joukkoon vielä yhden Targaryenin. Toisen heistä suunnitelmat menevät kolossaalisesti läskiksi jo tämän kirjan puitteissa ja minulla on sellainen olo, että toiselle tapahtuu sama ilmiö joskus myöhemmin. En ymmärrä, miksi tässä vaiheessa enää tuodaan mukaan suurella tohinalla uusia hahmoja ja kuvioita, joilla ei kuitenkaan loppukähinöiden kannalta oletettavasti ole mitään relevanssia. Varasan alle olisivat moiset joutaneet.

Yleisesti ottaen viides kirja on kuitenkin hivenen edeltäjäänsä vauhdikkaampi. Päämäärätöntä jahkailua on vähän vähemmän ja toimintaa vähän enemmän. Ensimmäistä puoliskoa (tai kolmea neljäsosaa) teoksesta tosin latistaa tieto siitä, että mitään suuressa mittakaavassa merkittävää uutta ei oikein voi tapahtua, kun tämä käsiteltävä ajanjakso on jo tuttua huttua edellisen kirjan näkövinkkelistä. Lopussa sitten tapahtuu joitakin merkittäviä käänteitä jopa valtaistuinpelin jatkon suhteen.

Eli kyllä tämä kirja A Feast for Crowsin voittaa, vaikka Martin vaikuttaa ajaneen itsensä jo niin ahtaalle, että vaikea uskoa hänen koskaan saavan tarinaansa päätökseen. Ilmestyisi nyt edes se Winds of Winter!