Teresan kirjablogi

Marko Hautala on nykyään yksi suosikkikirjailijoistani ja kotimaisista nykykirjailijoista ehkä jopa suurin suosikki. Aloin alun perin lukea hänen teoksiaan, koska olin kuullut häntä tituleerattavan Suomen Stephen Kingiksi. Olen aina pitänyt Kingistä ja nyt siis pidän myös Hautalasta. Kyllähän heidän tyyleistään yhtäläisyyksiä löytyy, mutta ei Hautala silti mitään King-pastisseja tehtaile, vaan hänen kirjansa seisovat tukevasti omilla jaloillaan. Itse asiassa Hautala on joiltakin osin enemmänkin makuuni kuin King, joka on sinänsä lahjakas kirjoittamaan, mutta lätsäyttää valitettavan usein lupaavasti alkaneet kauhutarinansa kaiken maailman epärealistisilla naurettavuuksilla. Oheisessa postauksessa on enemmän analyysiä Kingin ja Hautalan eroista sekä arvostelu Hautalan kirjasta nimeltä Pimeän arkkitehti (2020). Tällä kertaa aiheena on kuitenkin vuonna 2016 ilmestynyt Kuiskaava tyttö, jonka päätin uusintalukea tässä vähän aikaa sitten. Muistelin sen olevan yksi Hautalan parhaista tekeleist

Sain joululahjaksi Jannika B -kirjan Ihmisen muotoinen ja nyt se on luettu. Itselleni kyseinen artisti on valitettavasti tullut tutuksi ennen kaikkea Toni Wirtasen kumppanina. Olen toki kuullut myös hänen omia kappaleitaan ja osa etenkin vanhemmasta tuotannosta olikin ihan tarttuvaa kamaa, mutta minua nuo biisit eivät ole sen suuremmin sykäyttäneet tahi puhutelleet. Erityisesti Jannikan laulutapa vieraannuttaa minua hänen musiikistaan, sillä en ole nasaalityyppisen laulannan ystävä. Julkisuuskuvansa perusteella hän vaikuttaa kuitenkin henkilönä ihan sympaattiselta ja fiksulta, joten hänestä kertova ja osin hänen omakätisesti kirjoittamansa teos kiinnosti. Ihmisen muotoinen ei alkanut mielestäni kovin lupaavasti. Olin kuvitellut saaneeni käsiini elämäkerran, mutta jo alkusanoista ilmeni, että kyseessä onkin ennemminkin jokin elämäntapaoppaan tapainen. Tosin johdannossa painotettiin, ettei kirja sisällä ohjeita tai totuuksia, mutta toisaalta mainittiin, että se voisi toimia lukijoille &q

  J. K. Rowling on kuulunut suosikkikirjailijoideni joukkoon jo parinkymmenen vuoden ajan, sillä hänen luomassaan mielikuvitusrikkaassa Potter-universumissa tuli vietettyä suurin osa lapsuus- ja nuoruusvuosistani ja aikuisiälläkin nuo kirjat ovat pysyneet menossa mukana. Rowlingin Robert Galbraith-nimimerkillä kirjoittamaa Cormoran Strike -dekkarisarjaa olen myös lukenut, vaikka siinä onkin ollut tiettyjä ongelmia alusta alkaen. Etenkin ensimmäisissä osissa oli turhan vähän twistejä ja kaikki paukut oli ladattu loppuratkaisuihin, jotka kieltämättä olivatkin yllättäviä – joskin välillä varsin kaukaa haettuja motiivin, tai siis sen puuttumisen suhteen. Neljännessä Valkoinen kuolema -teoksessa taas oli rönsyjä liikaakin ja tuli mieleen, että Rowlingille on ilmeisesti käynyt samalla ilmiö kuin käsittääkseni tietyille muillekin mainetta niittäneille kirjailijoille (esim. Stephen King, George Martin): kukaan ei enää uskalla sanoa heille, että ilmaisussa olisi runsaasti karsimisen varaa. Kaik