Jannika Wirtanen ja Sanna Wikström: Jannika B – Ihmisen muotoinen

Sain joululahjaksi Jannika B -kirjan Ihmisen muotoinen ja nyt se on luettu. Itselleni kyseinen artisti on valitettavasti tullut tutuksi ennen kaikkea Toni Wirtasen kumppanina. Olen toki kuullut myös hänen omia kappaleitaan ja osa etenkin vanhemmasta tuotannosta olikin ihan tarttuvaa kamaa, mutta minua nuo biisit eivät ole sen suuremmin sykäyttäneet tahi puhutelleet. Erityisesti Jannikan laulutapa vieraannuttaa minua hänen musiikistaan, sillä en ole nasaalityyppisen laulannan ystävä. Julkisuuskuvansa perusteella hän vaikuttaa kuitenkin henkilönä ihan sympaattiselta ja fiksulta, joten hänestä kertova ja osin hänen omakätisesti kirjoittamansa teos kiinnosti.

Ihmisen muotoinen ei alkanut mielestäni kovin lupaavasti. Olin kuvitellut saaneeni käsiini elämäkerran, mutta jo alkusanoista ilmeni, että kyseessä onkin ennemminkin jokin elämäntapaoppaan tapainen. Tosin johdannossa painotettiin, ettei kirja sisällä ohjeita tai totuuksia, mutta toisaalta mainittiin, että se voisi toimia lukijoille "karttana majakan luo".

Ensimmäinen varsinainen luku puolestaan alkoi jaarituksilla siitä, onko ihmisen kohtalo jonkin universumissa vaikuttavan voiman ennalta määräämä vai omista valinnoista riippuvainen. Itselleni on itsestään selvää, että mitään mystistä "kohtaloa" ei ole olemassa, vaan ihmisen elämänpolku määräytyy osittain omien valintojen perusteella ja loput on sitten kiinni sattumasta ja muiden ihmisten valinnoista. En kokenut saavani noista kohtaloa koskevista spekuloinneista oikein mitään irti. Luvun edetessä sisältöön alkoi onneksi tulla enemmän konkretiaa, kun kuvailtiin tarkemmin Jannikan uran ensivaiheita ja ensimmäisen Onnenpäivä-sinkun julkaisua. Välillä muistettiin silti myös viitata kohtalon mahdolliseen osuuteen tapahtumakuluissa. Jannikan ja hänen tulevan lauluntekijänsä Heidi Paalasen sattumanvarainen kohtaaminen viimeksi mainitun karkuteillä olleen koiran tiimoilta oli ilmeisesti olevinaan kohtalon vaikutusta, samoin kuin Jannikan ja hänen tulevan miehensä ensikohtaaminen Kalajoen juhannusfestareilla, jonne Jannikan ei ollut alun perin pitänyt mennä. Kirjassa annetaan ymmärtää, että kohtalo on periaatteessa määrätty ennalta, mutta sille pitää uskaltaa asettaa itsensä alttiiksi. Minusta tämä on lähinnä surullinen ajatus, sillä itse uskon että ihminen pystyy melkeinpä mihin haluaa – tietysti yksilöllisten henkisten ja fyysisten ominaisuuksien asettamat rajoitteet huomioiden. Itseään voi kehittää tiettyyn pisteeseen saakka, mutta esimerkiksi vaikeasti kehitysvammaisesta ei voi tulla akateemikkoa eikä sokeasta hävittäjälentäjää. Olisi kuitenkin ankeaa, jos kaikilla olisi jokin ennalta määrätty kohtalo tai muutamia vaihtoehtoisia kohtaloita, joiden perusteella ainoat mahdolliset elämänpolut määräytyisivät.

Toinen luku käsittelee unelmia ja jatkaa valitettavasti samanlaisella jaarittelulinjalla kuin ensimmäinen. Luvun pääasiallisena sanomana vaikuttaisi olevan, että pitää seurata rohkeasti omia unelmiaan eikä vaikkapa yhteiskunnan tai sosiaalisen median luomia käsityksiä siitä, millaista täydellinen elämä on. Itselleni tämäkään pohdinta ei antanut oikein mitään, sillä omat unelmani ovatkin olleet aina sisäsyntyisiä eivätkä niihin ole vaikuttaneet mitenkään muiden näkemykset hyvästä elämästä – jos minä näen somessa kuvan hienosta autosta tai hienosti sisustetusta kodista, se ei mitenkään houkuttele hankkimaan itselleni vastaavanlaista, koska sellaiset asiat eivät vain kiinnosta minua. En ehkä aina ole pysähtynyt miettimään, ovatko tavoittelemani asiat rationaalisella tasolla perusteltuja, mutta joka tapauksessa ne ovat kummunneet ihan omista päähänpinttymistäni eivätkä toisten odotuksista. Luvussa puhutaan myös siitä, ettei mitään voi saavuttaa, jos ei uskalla kokeilla uusia asioita ja aloittaa tekemistä. Unelmien ei myöskään välttämättä tarvitse olla mitenkään suurisuuntaisia, vaan tärkeintä on että niiden toteuttamisesta tulee sisäisesti hyvä fiilis. Kaikki tämä on mielestäni aivan itsestäänselvää.

Rohkeutta käsittelevä kolmosluku on mielestäni paras siihen astisista, vaikka siinäkin esiintyy jonkin verran latteita kliseitä. Esimerkiksi "Voi olla rohkea vain silloin kuin pelkää" on varmasti totta, mutta tuo on tullut kuultua ja luettua niin monasti erinäisissä yhteyksissä, että se ei tunnu mitenkään erityisen persoonalliselta oivallukselta. Luvussa on silti myös jonkin verran konkretiaa. Jannika kertoo esimerkkejä omasta ja ympärillään kokemastaan rohkeudesta niin työ- kuin yksityiselämän saralla. Nuoruusvuosina hänen lauluharrastuksensa tyssäsi musiikinopettajan naurettua hänen värisevälle äänelleen ja balettiharrastus lopahti tanssinopettajan vihjattua hänen reisiensä (muka) liiallisesta koosta. Myöhemmin Jannika ylitti nämä traumat rohkeasti astuessaan ensin värisevine äänineen koko Suomen kuultavaksi Idolsissa ja tanssiessaan myöhemmin reidet vilkkuen koko Suomen edessä Tanssii tähtien kanssa -kilpailussa. Luvussa käsiteltiin jonkin verran myös koulukiusaamista ja kuinka rohkeaa on asettua vastustamaan sitä, kuten esimerkiksi joku Jannikan hiljainen luokkalainen oli aikoinaan tehnyt. Tämä luku siivitti minutkin pohdiskelemaan jonkin verran rohkeuden olemusta ja sitä, kuinka voikin olla niin peloton joissakin asioissa ja täysi nössö toisissa.

Neljäs luku käsittelee täydellisyyttä ja onnistui myös koskettamaan nimenomaan Jannikan oman elämäntarinan osalta. Olen itsekin ollut joskus ja olen joidenkin asioiden suhteen nykyäänkin aika suorituskeskeinen, mutta en kuitenkaan ole koskaan polttanut itseäni loppuun. Jannikalle oli nuoruuden koulukiusaamistaustan vuoksi kehittynyt sellainen tyyli, että kaikessa pitää pärjätä ja heikkoutta ei saa näyttää – aikuiset kun olivat aikoinaan neuvoneet, että kiusaaminen pitäisi ottaa vastaan hymy huulilla ja peittää sisimmät tuntonsa muilta. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen Jannika oli kokenut uupumuksen ja opetellut sen jälkeen hiljalleen olemaan armollisempi itselleen. Vaikka on sinänsä itsestäänselvää, ettei täydellisyyttä ole olemassa, luku oli enimmäkseen painavaa asiaa ja sisälsi paljon konkretiaa Jannikan elämästä.

Viidennen luvun teemana on tunteet. Osin siinäkin on selviöiden latelemista ja osin sellaisiakin asioita, joista olen henkilökohtaisesti hiukan eri mieltä. Luvussa puhutaan muun muassa siitä, että emootiot aiheuttavat myös fyysisiä tuntemuksia ja mielentilaansa voi tasaannutta esimerkiksi hengittelemällä rauhallisesti – mielestäni päivänselvää. Itselläni ei koskaan ole ollut suurempia ongelmia tunteiden tai niiden fyysisten ilmiasujen tunnistamisessa tai jos onkin, ne ovat ilmeisesti olleet niin mittavia, etten ole missään vaiheessa edes tiedostanut niiden olemassaoloa. Luvussa painotetaan myös sitä, että tunteet pitää näyttää avoimesti eikä vaikkapa itkukohtauksen saanutta lasta saisi torua. Onhan tuossakin perää – tunteitaan ei saisi padota mielen pohjamutiin, vaan niille pitäisi keksiä jokin rakentava purkukeino – mutta ei siitäkään tule mitään, jos antaa kaiken virrata ulos ilman pidikkeitä ja opettaa lapsensakin toimimaan niin. Joka tapauksessa tämä tunneluku sai minut pohdiskelemaan omaa suhdettani eri emootioihin ja tapaani käsitellä niitä, eli siinä mielessä se kyllä toimi niin kuin piti. Se sisälsi myös joitakin koskettavia tapauksia Jannikan elämästä, kuten Wirtasten koiranpennun hukkumisen.

Jannikan henkilökuvan rakentamiseen keskittyvä Minä-luku oli ehkä suosikkini. Oli siinäkin jonkin verran "Keho vaikuttaa mieleen" - ja "Mieli vaikuttaa kehoon" -tyyppisiä latteuksia, mutta enimmäkseen se edusti sellaista perinteisempää elämäkertamateriaalia, jollaista olin tältä kirjalta kaivannutkin. Jannikan työ- ja artistiminän lukuisat eri aspektit tulivat monipuolisesti käsitellyiksi niin läheisten analyysien kuin Jannikan itsetutkiskelunkin kautta. Minä en kuitenkaan lähde tässä niitä sen enempää avaamaan, vaan jätän ne itse kunkin luettaviksi kirjan sivuilta, jos kiinnostusta löytyy.

Seitsemäs Aika-niminen luku paketoi homman. Kohtalo-teemaan palataan jälleen ja se on toki valitettavaa, kun pidin noita juttuja aiemminkin väljähtyneenä horinana. Luvussa kerrotaan tarkemmin myös Jannikan ja Tonin rakastumisesta. Kohtalo tulee sitten peliin muka siinä, että Tonin silloisen tontin alueelta sattui löytymään Jannikan mummun heinolalaissyntyisen velipuolen U. Rantasen muinainen asuintönö. Tämän spekuloidaan merkitsevän, että mummun ja velipuolen yhteinen isä U. Furu on mahdollisesti kulkenut Jannikan matkaoppaana halki elämän ja kyseessä on jonkinlainen sukupolvien ylitse lonkeronsa ulottava kohtalo. Uskokoon ken tahtoo.

Tuntuu siltä, että tästä arvostelustakin tuli melkoisen jaaritteleva, mikä kyllä sopiikin aiheeseen hyvin. Yhteenvetona mainittakoon, että lukukokemus oli epätasainen – Jannikan uraa ja yksityiselämää koskevat anekdootit ja hänen henkilökuvansa rakentaminen kiinnostivat, kun taas self help -osioista en yleisesti ottaen kokenut saavani paljoa irti. Toki viimeksi mainitutkin herättivät ajattelemaan jotakin, mutta kirjassa esitetyissä pohdinnoissa oli paljon silkkaa itsestäänselvyyksien latelemista ja joiltakin osin jopa täyttä bullshittiäkin (kuten ne kohtalohullutukset). Teos oli kuitenkin ihan kohtalaisen hyvin ja selkästi kirjoitettu, vaikkei sisältö kaikilta osin miellyttänyt. Käsitellyt asiat eivät edenneet mitenkään kronologisessa järjestyksessä, mutta jokainen luku oli nimetty selväsanaisesti ja myös pysyi johdonmukaisesti otsikon aiheessa. Tavallisen tekstin sekaan oli sijoitettu lyriikkalainauksia, sitaatteja Jannikan vanhoista blogiteksteistä, kokonaisen sivun laajuiseksi nostettuja iskulauseita ja kuvia, joten kerronnassa oli mukavasti vaihtelua eikä lukeminen käynyt puuduttavaksi. Eikä kirjaa toisaalta tietenkään voi syyttää siitä, että minä olin luullut sen olevan elämäkerta, vaikkei se ollutkaan. Ehkä tämä ei ollut vain ihan minun juttuni.