Teresan kirjablogi

  Sain juuri loppuun Leevi and the Leavingsin nokkamiehenä tunnetun Gösta Sundqvistin elämäkerran. Ensin sananen suhteestani itse aiheeseen. Leevi and the Leavings on ollut jo pitkään yksi lempibändeistäni. Heidän musiikkinsa toimii aina. Yleensähän tietyt bändit tai ainakin kappaleet iskevät vain tietyssä mielentilassa, mutta Leavingsiä voi kuunnella aivan yhtä hyvin seitsemännessä taivaassa kuin angstin kourissa. Heidän laajasta tuotannostaan löytyy biisejä vähän joka lähtöön, mutta useimmista yksittäisistä tekeleistäkin on erotettavissa samanaikaisesti sekä kepeän leikkimielinen että syvällisemmin koskettava taso. Näinpä kappaleiden tarjoama tunne-elämys ei ole yksinomaan iloa eikä surua, vaan enemmän sellainen hymy kyynelten läpi. Sanoitukset ovat jo itsessään täynnä sarkastista huumoria ja menevät ahdistavimpina hetkinäänkin yleensä vähintään tragikoomisuuden puolelle. Vaikkapa Elina mitä mä teen? liikkuu toki varsin synkissä vesissä, mutta surkuhupaisuuden rajat ylitetään, ku

”Mutta kenelläkään ei ole hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää.” Olin aiemminkin lukenut Tove Janssonin kuudennen muumikirjan nimeltä Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia , mutta en enää muistanut siitä oikein mitään. Kuten nimestä voi päätelläkin, kyseessä ei ole jatkuvajuoninen romaani vaan novellikokoelma. Luin kirjan jo ennen joulua, mutta tekstin julkaisu on hieman viivästynyt. Kevätlaulussa Nuuskamuikkunen kohtaa etelän matkallaan nimettömän olennon ja ristii tämän Titi-uuksi. Kamalassa tarinassa liioitteluun ja suoranaiseen totuuden vääristelyyn taipuvainen Homssu oppii pikku Myyltä, miltä tuntuu tulla itse puijatuksi. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin -kertomuksessa koko elämänsä katastrofia pelännyt Vilijonkka menettää taifuunin mukana koko irtaimistonsa. Maailman viimeisessä lohikäärmeessä Muumipeikko ottaa lemmikikseen lätäköstä löytämänsä pikkuriikkisen lohikäärmeen, joka kiintyykin hänen sijastaan Nuuskamuikkuseen. Hemuli joka rakasti hiljaisuutta ker

  Luin taannoin The Night Season -nimisen kirjan. Kyseessä on nelososa Chelsea Cainin luomasta maanmainiosta dekkarisarjasta, jossa ovat ilmestyneet aiemmin teokset Sydänverellä, Suoraan sydämeen ja Musta sydän. Sarjan suomentaminen lopetettiin kolmannen osan jälkeen, joten sitten oli pakko vaihtaa enkuksi. Ehkä ihan hyväkin, koska tykkään sinänsä lukea alkuperäiskielellä – tuolloin  pääsee lähemmäs kirjailijan omia aivoituksia ilman mitään välikäsiä. Miinuspuolena tosin on se, että lukeminen sujuu vähän hitaammin eikä jokaista sanaa välttämättä ymmärrä. Eräs tuttuni tavasi tämänkin kirjan sanakirjan kanssa ymmärtääkseen jokaisen yksityiskohdan, mutta mielestäni tuollainen syö aimo annoksen lukemisen ilosta. Eli itse luotan ihan omaan kielitaitooni vain ja yritän olla välittämättä siitä, jos vaikkapa jostakin kuvauksesta jää muutamia detaljeita hämärän peittoon. Tässä välissä varoitettakoon tekstini sisältämistä mammuttiluokan juonipaljastuksista. Itse en kuitenkaan luokittelisi sa

Oli tarkoitus käsitellä siinä edellisessä kirjoituksessa kaikki neljä joulun ratoksi lukemaani Muumi-kirjaa, mutta Muumipappaa ja merta käsittelevästä osuudesta tulikin niin pitkä, että koko teksti uhkasi venyä nälkävuoden mittaiseksi. Kolmesta muusta teoksesta minulla ei ole aivan niin paljoa sanottavaa. Eli pidemmittä puheitta: seuraavassa lyhyesti mietteitäni kirjasta Taikurin hattu.  ” – Se ei mitään tee, sanoi Piisamirotta synkästi ja nyhti viiksiään.  – Revetköön maa jos tahtoo, se ei järkytä minun rauhaani. Mutta minusta on sietämätöntä joutua naurettaviin tilanteisiin. Se ei sovi filosofin arvolle!” ”Taikurin syödessä kaikki uskaltautuivat hiukan lähemmäksi. Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhean vaarallinen. Hänen kanssaan voi puhua.” Taikurin hatun lukeminen tuntui melkoiselta kulttuurishokilta toiminnan sijasta lähinnä filosofisiin pohdintoihin keskittyneen Muumipappa ja meri -teoksen jälkeen. Muista Muumi-kirjoista minulla on vain hatari