Chelsea Cain: The Night Season

 

Luin taannoin The Night Season -nimisen kirjan. Kyseessä on nelososa Chelsea Cainin luomasta maanmainiosta dekkarisarjasta, jossa ovat ilmestyneet aiemmin teokset Sydänverellä, Suoraan sydämeen ja Musta sydän. Sarjan suomentaminen lopetettiin kolmannen osan jälkeen, joten sitten oli pakko vaihtaa enkuksi. Ehkä ihan hyväkin, koska tykkään sinänsä lukea alkuperäiskielellä – tuolloin pääsee lähemmäs kirjailijan omia aivoituksia ilman mitään välikäsiä. Miinuspuolena tosin on se, että lukeminen sujuu vähän hitaammin eikä jokaista sanaa välttämättä ymmärrä. Eräs tuttuni tavasi tämänkin kirjan sanakirjan kanssa ymmärtääkseen jokaisen yksityiskohdan, mutta mielestäni tuollainen syö aimo annoksen lukemisen ilosta. Eli itse luotan ihan omaan kielitaitooni vain ja yritän olla välittämättä siitä, jos vaikkapa jostakin kuvauksesta jää muutamia detaljeita hämärän peittoon.

Tässä välissä varoitettakoon tekstini sisältämistä mammuttiluokan juonipaljastuksista.

Itse en kuitenkaan luokittelisi sarjan kolmea aikaisempaa osaa ainakaan perinteisiksi dekkareiksi, vaan ennemminkin rakkausromaaneiksi – joskin aika makaabereiksi sellaisiksi. Kirjoissa on nimittäin ollut keskiössä etsivä Archie Sheridanin ja sarjamurhaaja Gretchen Lowellin välinen omituinen ja monitahoinen riippuvuussuhde. En nyt aio referoida jokaisen teoksen juonta, eikä sellaista kukaan varmaan jaksaisi lukeakaan. Homma meni kuitenkin pähkinänkuoressa sillä viisiin, että Archie jahtasi "Kaunotartappajaa" vuodet pääksytysten ja päätyi irvokkaasti lopulta itse jahdattavansa vangiksi. Gretchen kidutti etsivää ja meinasi tappaakin hänet, mutta muutti yhtäkkiä mielensä, elvytti Archien kuoleman rajamailta ja antautui. Sen jälkeen hän lupasi tunnustaa kaikki murhansa yksi kerrallaan ja kertoa ruumiiden kätköpaikat, mutta yhdellä ehdolla. Hän suostuisi luovuttamaan tietonsa vain Archielle.

Varmaan turha sanoakaan, että Archien ja Gretchenin välillä on koko ajan ollut jotain muutakin kuin tavanomainen rosvo-poliisisuhde. Olisi väärin sanoa, että Archie on rakastunut Gretcheniin. Vielä harhaanjohtavampaa olisi sanoa, että Gretchen on rakastunut Archieen. Joka tapauksessa ilma ritisee ja rätisee sähköisenä aina heidän sattuessaan samaan tilaan. Seksuaalista himoa, ilman muuta, mutta ei siinä vielä kaikki. He todella ymmärtävät toisiaan. Archie on yhtä riippuvainen Gretchenistä kuin Vicodinista (puolisynteettistä opioidia ja parasetamolia sisältävä yhdistelmälääke), mutta toisaalta Archiekin vaikuttaisi olevan Gretchenille jollakin kierolla tavalla tärkeä. Siitä tosin on hieman hankala saada selkoa, koska Gretchen on sentään psykopaatti ja psykopaatiksikin vielä erityisen laskelmoiva tapaus.

Elikkäs mielipiteitähän on monia, mutta minä tosiaan pidän näitä rakkauskirjoina ja vieläpä harvinaisen onnistuneina sellaisina. Kyseinen genre ei nimittäin noin yleisesti ottaen ole minulle se kaikkein läheisin kaunokirjallisuuden alalaji. Tai siis tykkään kyllä sinänsä rakkausromsuista, mutta onnellisista pilvenhattaroista ei kukaan täysjärkinen ihminen jaksa lukea ja liiasta siirapista tulee vain pahoinvoivaksi. Jollain tavalla on kerta kaikkiaan pakko kehitellä ristiriitaa rakastavaisten välille. Tavanomaiset pettämisdraamat kuitenkin tulevat jo korvista ulos läpi tuhansien ja taas tuhansien mustasukkaisuudenkäryisten kirjojen, elokuvien, sarjojen ja teatteriesitysten jäljiltä. Jotakin muuta on keksittävä – olkoon se ”jokin muu” vaikka sitten sellainen kiva pikku konflikti, että rakastajatar päättää huvikseen leikata irti rakastettunsa pernan. Eipä mennä ainakaan liiallisen tavanomaisuuden tai lässynlään puolelle. Roihuavan intohimon soppaan ilmaantuu sopivan häiriintynyt sivumaku. Mikäs sen mukavampaa.

Senpä takia The Night Season oli minulle tietyssä mielessä jopa pettymys. Luin kirjan saadakseni tietää, mitä Archielle ja Gretchenille käy. Olisi kuitenkin pitänyt jo nimestä tajuta, että tämä on jotain aivan muuta kuin nuo aikaisemmat sydänaiheiset eepokset. Gretchen Lowellia ei näytetty käytännössä ollenkaan, paitsi ihan lopussa ja silloinkin vain muutaman sivun verran. Myös monet tutut sivuhahmot (ainakin Archien ex-vaimo ja lapset sekä Susan Wardin äiti) loistivat poissaolollaan, millä yritettiin kenties ihan tietoisesti ottaa pesäeroa sarjan aikaisempiin osiin. Shokeeraavaa väkivaltaakin oli huomattavasti vähemmän kuin ennen. Sinänsä arvostan sitä, että Chelsea Cain oli selvästikin päättänyt uudistua ja olla toistamatta itseään. Toisaalta muutos tapahtui ilman muuta huonompaan suuntaan ja kohti tyypillisempää dekkariutta.

Mitään täydellistä evoluutiota ei kuitenkaan ollut tapahtunut ainakaan perushahmovalikoiman suhteen. Archie, hänen työparinsa Henry, toinen työkaveri Claire, FBI:n (mielestäni toistaitoinen) profiloija Anne ja journalisti Susan olivat kaikki kuvassa mukana. Jokainen näistä hahmoista suhteellisen moniulotteinen ja ennen kaikkea yksityiskohtaisesti luotu vahvuuksineen, heikkouksineen ja muine luonteenpiirteineen. Susan on kuitenkin erittäin ärsyttävä. Varmaan hänen on tarkoituskin olla sellainen, mutta rajansa kaikella. Tässä kirjassa hän ei ihme kyllä onnistunut ärsyttämään minua henkilönä niin paljon kuin aikaisemmin, jolloin hän on tuntunut välittävän artikkeleistaan enemmän kuin ihmisistä. Nyt hänessä pilkahteli inhimillisempiäkin piirteitä siinä suhteessa. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että kyseinen toimittaja on ympätty sarjaan mukaan hyvin teennäisellä tavalla. Se ärsyttää minua vieläkin. Voisin lämmetä hahmolle enemmän, jos hänkin olisi vaikkapa etsivä tai sopisi jotenkin muuten joukkoon. Nyt hänen roolinsa on lähinnä roikkua poliisien kannoilla näiden tehdessä työtään ja joutua milloin mihinkin pulaan, josta urhea Archie hänet sitten lopulta pelastaa. Plaah.

Voisin toki lausua sanasen myös juonesta. Kirjan keskiössä olivat tulviva joki ja sen penkereiltä löytyneet ruumiit. Nämä ruumiit eivät kuitenkaan olleet kokeneet luonnollista kuolemaa. Heidät oli tappanut octopusin myrkky. En ollut aivan varma, mikä on ”octopus”, mutta googlasin sanan ja ruudulle lävähti kuvia mustekalan näköisestä olennosta, eli jokin sellainen vedenelävä on mitä ilmeisimmin kyseessä. Octopus ei kuitenkaan selviydy makeassa vedessä, joten selvästikin jossain väijyi murhaaja, joka kuskasi oliota jonkinmoisessa akvaarioviritelmässä paikasta toiseen ja heitteli sitä pahaa-aavistamattomien uhrien päälle. Melkoisen kekseliäs asetelma siis, mutta minun mielestäni juoni oli lähinnä epäuskottava ja epälooginen. Taustalla kulki vuonna 1948 sattunut tulva eräänlaisena outona sivujuonteena, joka oli harvinaisen ontuvasti kytketty nykyajan tapahtumiin. En viitsi paljastaa kirjan loppuratkaisua, mutta sanottakoon kuitenkin sen verran, että murhien motiivissa ei ollut mielestäni minkään valtakunnan järkeä. Eivät Chelsea Cainin teokset toki koskaan ole olleet mitään varsinaisia uskottavuuden multihuipentumia, mutta jotenkin se ei ole haitannut, kun olen keskittynyt ihastelemaan Archien ja Kaunotartappajan välistä jännitettä. Ilman sitä jännitettä juonelliset heikkoudet on helpompi havaita.

Olen kuitenkin ilmeisesti itsekin jossakin määrin epälooginen, koska näin loppukaneetiksi ilmoitankin pitäneeni kirjasta melkoisen paljon. Cain ei ehkä muuten ole juonenkehittelyn mestari, mutta jännitystä ja pienimuotoisia ylläreitä hänen kirjoissaan aina piisaa. Toisinaan seuraavien tapahtumien arvaaminen on kyllä helppoakin. Susan näkee erään etsivän auton parkissa tuntemattoman talon pihalla ja menee kolkuttelemaan – no arvaahan sen, että oven tulee aukaisemaan murhaaja omassa persoonassaan. Archie pelastaa puolitoista vuotta sitten karanneen pikkupojan kaksi kertaa ja kadottaa hänet niin ikään kahdesti – no arvaahan sen, että loppujen lopuksi kaikki kääntyy parhain päin. Itse olisin muuten vastaavassa tilanteessa ollut vakuuttunut siitä, että kyseinen salaperäisesti menevä ja tuleva pikkupoika olisi loppujen lopuksi syyllinen murhiin, mutta päähenkilölle tai kirjailijalle ei nähtävästi ollut tullut mieleenkään, että siinäpä olisi oivallinen lopputwisti.

Mutta että kyllä minä tykkäsin. The Night Seasonissa oli nimittäin eräs niin merkittävä plussapuoli, että heikkoudet voi helposti antaa anteeksi. Kirja onnistui koukuttamaan. Se oli pakko lukea loppuun jo senkin takia, että Archien paras kaveri Henry Sobolt joutui heti alussa hyökkäyksen kohteeksi ja häilyi kuoleman rajamailla oikeastaan koko kirjan ajan. Henry on siis Archien oikea käsi ja paras ystävä, eikä lukijakaan oikein ole voinut olla kiintymättä häneen. Hän on sentään ollut mukana alusta asti ja on persoonanakin vertaansa vailla – reilu ystävä ja hyvä ihminen. Kaiken kaikkeaan hahmo, jonka puolesta on helppo pelätä hänen joutuessaan vaaraan. Eli kyllä Cain tosiaan koukuttaa osaa, ja sehän onkin tärkeintä. Lisäksi hän on kielellisesti etevä kirjailija. Miltei joka virke pursuaa värikkäitä ilmaisuja, osuvia kuvauksia ja ennen kaikkea laadukasta huumoria. Minäkin jaksan tavata läpi joka sanan, vaikka minulla on normaalisti taipumusta lipsahtaa etenkin suvantovaiheissa kursorisen lukemisen puolelle. Luen varmasti saagan seuraavankin teoksen ja toivon kädet ristissä, että siinä olisi taas enemmän Gretcheniä ja sitä minun rakastamaani häiriintynyttä rakkautta. Toivon, että siinä olisi sydäntä.