Teresan kirjablogi

  Sysimusta sydän on Robert Galbraith-salanimen takana nykyään kirjoittelevan J. K. Rowlingin kuudes dekkari. Olen kyllä lukenut kaikki Cormoran Strike -sarjan aiemmatkin osat, mutta fiilikset ovat olleet vähän kaksipiippuiset – Rowling osaa edelleen eittämättä kirjoittaa, mutta dekkarigenre ei ihan vaikuta olevan hänen juttunsa. Vaikka peruskerronta soljuu yhtä sujuvasti kuin Pottereissa aikoinaan, dekkarissa tarvittavan jännityksen ja jännitteen ylläpitäminen ei onnistu. Nelisen vuotta sitten lukemani kammottavalla tavalla venähtänyt 800-sivuinen järkäle nimeltä Levoton veri uuvutti minut sen verran perusteellisesti, että päätin pitää koko kirjasarjasta oikein kunnolla taukoa. Sysimusta sydän alkoi kuitenkin vähitellen kiehtoa jo ihan siitä syystä, että kuulin siinä käsiteltävän kaiken maailman Twitter-kohuja – ja siitä aiheesta Rowlingilla luulisi todellakin olevan sanottavaa. "Suositun animaation Sysimusta sydän luoja Edie Ledwell ilmestyy etsivätoimistolle hermostuneena. V...

  Männä kuukausien lukemistoni on näyttänyt varsin yksipuoliselta: Robin Cookia, Robin Cookia, Robin Cookia... ja vielä kerran Robin Cookia. Eikä se kai mikään ihme olekaan – onhan kyseinen lääketieteellinen trilleristi pitkäaikaisin suosikkikirjailijani. Viime vuosina hän on tosin jäänyt uudempien tuttavuuksien varjoon, mutta hiljattain innostuin hommaamaan kirpparilta vinon pinon hänen kirjojaan ja ahmin peräkanaa Mutantin , Kohtalokkaan hoidon , Aivoklinikan ja Tuomion. Viihdyin jälleen vallan hyvin tämän nuoruusvuosien kirjailijalempparini parissa, mutta eiköhän nyt tullut taas kiintiö täyteen joksikin aikaa. Noista aiemmista teksteistä löytyy riittämiin yleisiä huomioita Cookin kirjoitustyylistä, joten mennään nyt suoraan asiaan.   Ote takakannesta: ”Cedric Harring oli jo kolmas tohtori Jason Howardin potilaista, joka oli kuollut vain muutama viikko sen jälkeen kun hänet oli terveystarkastuksessa todettu terveeksi. Ruumiinavaukset paljastivat heidän vanhentuneet mu...

  Jatkoinpa lukumaratoniani lääketieteellisiä trillereitä kynäilevän Robin Cookin parissa. Männävuosien aikana en muuten ole lukenut häneltä kuin Narkoosin pari vuotta sitten, mutta nyt on mennyt samoilla lämpimillä Mutantti, Kohtalokas hoito ja viimeisimpänä tämä Aivoklinikka. Ote takakannesta: " Selviydyttyään hienosti endometrioosileikkauksesta Helen Cobot, varakkaan perheen kaunis 21-vuotias tytär, saa uusia oireita. Tällä kertaa diagnoosi on pelottava: lahjakkaan Helenin aivoista löytyy kaksi pahanlaatuista kasvainta. Forbes-instituutissa Floridassa hoidetaan aivokasvaimia lähes sataprosenttisella menestyksellä. Helen kiidätetään klinikalle suurin toivein. Mutta sen sijaan että alkaisi parantua, Helen onkin yllättäen keskellä todellista painajaista. Sean Myrphy, Forbes-instituutissa työskentelevä lääketieteen opiskelija, alkaa luvatta tutkia Helenin tapausta..." Takakansitekstissä on ehkä selkeyden vuoksi nostettu tuo yksittäinen potilastapaus keskiöön, mutta kirja...

  Jatkoin tutkimusmatkaani vanhan suosikkikirjailijani Robin Cookin vanhan tuotannon parissa. Tai vanhahkon – Kohtalokas hoito on vuodelta 1994. ”Lääkärit Angela ja David Wilson uskovat tulleensa paratiisiin. Työ Bartletin modernissa sairaalassa on molempien mieleen. Bartlerin rauhallinen pikkukaupunki vehreine niittyineen ja kirkkaine järvineen vaikuttaa ihanteelliselta paikalta myös heidän 9-vuotiaalle Nikki-tyttärelleen, joka sairasta perinnöllistä keuhkosairautta. Mutta Wilsonien idylli pirstoutuu värikylläisen syksyn jälkeen. Sairaalaan potilaita kuolee tihenevään tahtiin, Davidille käsittämättömistä syistä. Nikkin sairaus pahenee ja tyttö joutuu tehohoitoon sairaalaan, jossa samaan aikaan menehtyy Nikkin paras ystävä – tuohon samaiseen keuhkotautiin. Wilsonit vaistoavat vaaran. He aloittavat taistelun lapsensa hengestä – taistelun, joka saattaa maksaa heille heidän uransa ja heidän henkensä.” Verrattuna edeltävästi lukemaani kauhuelementtejä sisältäneeseen Mutanttiin, K...

  Välillä osaavat vanhatkin suosikit yllättää. Siis tässä tapauksessa lääketieteellisiä trillereitä kynäilevä yhdysvaltalaiskirjailija Robin Cook. Nyt puhutaan todennäköisesti ihan ensimmäisestä lempparikirjailijastani, tai en ainakaan muista että häntä ennen olisi ollut ketään. Kuvittelinkin lukeneeni kaikki hänen kasariklassikkonsa jo ajat sitten ja siksi olen männävuosina – silloin kun olen häntä ylipäätään lukenut – keskittynyt enemmän tämän milleniumin aikaiseen tuotantoon, joka ei mielestäni ole ihan niin vetävää. Vaan hiljattain törmäsin kirpparilla vinoon pinoon Robin Cookin vanhempaa matskua ja vieläpä itselleni ennen lukematonta sellaista. Työsarkaa näköjään siis riittää vielä, jos haluan päästä kunnolla perille Cookin saloista. Muista kirppislöydöistä kerron myöhemmin lisää, mutta lähdetään nyt liikkeelle tästä Mutantista (alkuteos Mutation, 1989). " Tutkija, tohtori Victor Frank toteaa vaimonsa kyvyttömyyden saada lapsia. Hän päättää käynnistää uskaliaan – ja vaara...

Viime kirjastoreissullani koin melkoisen yllätyksen – ja onneksi vieläpä mieluisan sellaisen. Olin nimittäin luullut lukeneeni norjalaisdekkaristi Karin Fossumin koko suomennetun tuotannon jo ajat sitten, ja kaiketi olinkin, mutta ilmeisesti hänen vanhempia teoksiaan on hiljattain alettu kääntää oikein urakalla. Ainakin kirjaston hyllyssä tökötti nyt useampiakin itselleni täysin ennen lukemattomia tekeleitä häneltä. Valitsin nimen ja takakansitekstin perusteella niistä ensimmäisenä luettavaksi Kuiskaajan, joka on viime vuonna julkaistu suomeksi, vaikka norjalainen alkuperäisteos ilmestyi jo vuonna 2016. Takakannesta: ” Ragna on yksin elävä keski-ikäinen nainen, näkymätön ihminen. Hän on menettänyt äänensä epäonnnistuneessa operaatiossa ja puhuu kuiskaamalla. Ragnan elämässä on kuitenkin päällisin puolin kaikki hyvin: hänellä on vakituinen työ ja velaton talo. Aikuinen poikakin on, mutta äiti ja poika eivät ole vuosikausiin pitäneet yhteyttä kuin harvoin. Ragnan elämä järkkyy, kun hän...

Hei taas kaikille. Teresan lempikirjoja -postaussarjassa olisi tällä viikolla vuorossa vaihteeksi kokonaisen kirjasarjan esittely. Aiemmin olen keskittynyt ennen kaikkea yksittäisiin teoksiin, vaikka olen kyllä käsitellyt muutaman sarjankin (esim. A Song of Ice and Fire , Harry Potterit ). Nyt aion pureutua yhdysvaltalaiskirjailija Chelsea Cainin Gretchen Lowell -dekkareihin. Kyseinen kokonaisuus koostuu kuudesta osittain itsenäisestä teoksesta: Sydänverellä (alkuteos Heartsick , 2007), Suoraan sydämeen ( Sweetheart , 2008), Musta sydän ( Evil at Heart , 2009), The Night Season (2011), Kill You Twice (2012) ja Let Me Go (2013). Sarjan suomentaminen lopetettiin siis kolmen ensimmäisen osan jälkeen, mikä oli kyllä mielestäni huutava vääryys. Ensin pari sanaa noista kirjoista yleisesti ja sen jälkeen kustakin osan erikseen. Spoilereita on jonkin verran luvassa, mutta yritän olla paljastamatta minkään kirjan loppuratkaisua tai muuta liian raskauttavaa. Gretchen Lowell -sarjan ke...

Julistin jo pari vuotta sitten suurieleisesti aloittaneeni pienimuotoisen projektin dekkarituntemukseni laajentamiseksi. Iänikuiset Agatha Christie, Karin Fossum, Chelsea Cain ja Unni Lindell toimivat toki aina, mutta välillä vaihtelu virkistäisi. Kuten arvata saattaa, projekti on kuitenkin edennyt hituraisesti. Olin tätä edeltävästi lukenut sen tiimoilta Leena Lehtolaisen Minne tytöt katosivat ja Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa , mutta siinä kaikki. Tämänkertaisen kirjailijan nimen bongasin jokunen kuukausi sitten puoliysin uutislähetyksestä maamme menestyneimpiä nykykirjailijoita käsittelevän uutisen yhteydessä. Käsittääkseni Satu Rämön hengentuotokset keikkuivat peräti myydyimpien kirjojen tilaston kärjessä ainakin viime vuonna. Tuo menestys realisoitui myös haeskellessani Rämön kirjoja kotikaupunkini kirjastosta. Joka ikinen nide oli lainassa ja esikoisdekkari Hildurin osalta varausjono käsitti suureksi järkytyksekseni yli 300 innokasta lukijaa. Niinpä jouduin kärkkymään opust...

Agatha Christie edustaa minulle dekkarimaailman kuningatarta siitäkin huolimatta, että hänen teoksensa ovat yleensä varsin simppeleitä etenkin kielellisiltä ja henkilökuvaukseen liittyviltä ansioiltaan. Jos ei kuitenkaan etsi mitään kirjallisuuden Nobelin arvoista syvällisyyttä, kuten aina ei toki tarvitsekaan, Agatha-täti hallitsi perinteisen suljetun paikan mysteerin konseptin paremmin kuin kukaan muu. Miltei jokaisella kirjastoreissulla mukaani tarttuukin vähintään yksi hänen teoksensa, viimeisimpänä Teetä kolmelle (englanninkielinen alkuteos Sad Cypress, 1945). Takakannesta: ”Mary Gerrard oli kuin kukka. Villiruusumainen vaaleaverikkö, josta kartanon rouva Laura Welman oli kouluttanut hienon naisen. Vaikea kuvitella tätä suloista olentoa vastenmielisen ja äreän portinvartijan tyttäreksi, vielä vaikeampaa uskoa jonkun tuputtavan tyttöparalle kuolettavan annoksen morfiinia.  Niin kuitenkin käy, ja murhasta syytetään Elinor Carlislea, ihastuttava tyttö hänkin. Rakastunut, kihloi...

Sain juuri loppuun yhdysvaltalaiskirjailija Robin Cookin lääketieteellisen trillerin nimeltä Narkoosi. Kohta kerron siitä lisää, mutta ensin mainittakoon alustukseksi pari sanaa suhteestani itse Cookiin. Robin Cook tulee varmasti aina olemaan yksi minulle rakkaimmista kirjailijoista. Eikä ainoastaan siitä syystä, että varhaisin muistamani lukukokemus tapahtui nimenomaan hänen hengentuotoksensa parissa – lapsuudenkotini kirjahyllystä sattui nimittäin löytymään isäni omistama Kuume-niminen bestseller. Cook on kuitenkin myös suurimpia syitä siihen, miksi päätin aikoinani kouluttautua lääkäriksi. En tosin enää muista, aloinko lukea hänen kirjojaan, koska olin kiinnostunut lääketieteestä, vai kiinnostuinko lääketieteestä, koska olin alkanut lukea hänen kirjojaan. Oli kimmoke lähtenyt mistä hyvänsä, Cookin tuotannosta se sai hyvän kasvualustan, sillä hänen tapansa yhdistellä lääketieteellisiä tapauksia rikosmysteereihin on yksinkertaisesti kiehtova. Päälle päätteeksi Cookin kirjoissa esiin...