Robin Cook: Tuomio

 

Männä kuukausien lukemistoni on näyttänyt varsin yksipuoliselta: Robin Cookia, Robin Cookia, Robin Cookia... ja vielä kerran Robin Cookia. Eikä se kai mikään ihme olekaan – onhan kyseinen lääketieteellinen trilleristi pitkäaikaisin suosikkikirjailijani. Viime vuosina hän on tosin jäänyt uudempien tuttavuuksien varjoon, mutta hiljattain innostuin hommaamaan kirpparilta vinon pinon hänen kirjojaan ja ahmin peräkanaa Mutantin, Kohtalokkaan hoidon, Aivoklinikan ja Tuomion. Viihdyin jälleen vallan hyvin tämän nuoruusvuosien kirjailijalempparini parissa, mutta eiköhän nyt tullut taas kiintiö täyteen joksikin aikaa.

Noista aiemmista teksteistä löytyy riittämiin yleisiä huomioita Cookin kirjoitustyylistä, joten mennään nyt suoraan asiaan.

 Ote takakannesta:

”Cedric Harring oli jo kolmas tohtori Jason Howardin potilaista, joka oli kuollut vain muutama viikko sen jälkeen kun hänet oli terveystarkastuksessa todettu terveeksi. Ruumiinavaukset paljastivat heidän vanhentuneet muutamassa viikossa parikymmentä vuotta. Kun vielä maailmankuulu geneetikko menehtyy juuri kun hän oli paljastamassa Howardille tärkeää lääketieteellistä salaisuutta, alkaa Howardin kammottava matka elämän ja kuoleman lähteille.”

Tuon kiteytyksen perusteella kirjan idea kuulosti mielestäni vetävältä, mutta tämän hetkisessä lukutilanteessani se ei käytännössä oikein iskenyt. Olinhan vetäissyt edeltävästi Kohtalokkaan hoidon ja Aivoklinikan, joista molemmissa esiintyi hieman tämän tapainen kuoleman- tai sairastapausten ketju (lukurupeamani aloittanut Mutantti sentään oli toista maata). Mitään ennenaikaisen vanhenemisen konseptia noissa edellä mainituissa ei tosin ollut, mutta niissäkin potilailla vaikutti päällisin puolin olevan kaikki hyvin ja korkeintaan joitakin triviaalihkoja sairaalahoitoa tai leikkausta vaativia vaivoja, kunnes heidän vointinsa yhtäkkiä romahti kuoleman kieliin ilman näkyvää syytä. Aiempien kokemusteni perusteella olinkin aika varma myös tohtori Jasonin kuolleiden potilaiden suman taustoista noin pääpiirteittäin, vaikken toki jokaista tieteellistä yksityiskohtaa onnistunut arvaamaan. Oikeassahan minä olin. Jälleen liikuttiin aikamoisissa sfääreissä, kuten Cookilla usein on tapana – ei niinkään tieteellisen keksinnön kuin sen hyödyntämisen osalta.

Ei Tuomio kuitenkaan mikään ennalta-arvattavuuden huipentuma ollut. Vaikka tapahtumakokonaisuuden suuret linjat tuntuivat selviltä, niin joitakin yllätyksellisiäkin aspekteja ilmeni. Loppupuolella nähtiin parikin toimivaa twistiä, joista toisen onnistuin tosin arvaamaan pari sivua etupeltoon, mutta en sen aiemmin. Lopetus oli ehdottomasti kirjan paras osuus.

Muuten Tuomio ei edustanut vahvinta Cookia. Sen lisäksi että juonen perustukset on nähty jo aiemmin moneen kertaan hänen tuotannossaan eivätkä ne vakuuttaneet realistisuudellaan, juoni eteni varsin laahaavasti. Vielä kirjan loppupuoliskolla kuvattiin pitkään ja hartaasti päähenkilön vaelluslomaa erään vetävän stripparin kanssa ja hetkellisesti tuntui jo siltä, että juonen ei ole tarkoituskaan johtaa mihinkään. Onneksi viimeiset kymmenet sivut olivatkin sitten aikamoista tykitystä, mutta kokonaisuutta se ei pelastanut. Ainakaan kokonaan.

Joka tapauksessa Tuomio oli ihan kiva Cookin kirja – ei enempää eikä vähempää. Huomaan Cookin toimivan paremmin yksittäisinä paloina silloin tällöin kuin tällaiseen maratonityyliin luettuna. Nyt siirryn sitten innolla aivan muiden maailmojen pariin. Mutta en minä Cookiakaan tule kokonaan hylkäämään. Onhan hän varhaisin ja pitkäaikaisin suosikkini, eikä sellaisia tule koskaan unohtaa.