Robin Cook: Aivoklinikka

 

Jatkoinpa lukumaratoniani lääketieteellisiä trillereitä kynäilevän Robin Cookin parissa. Männävuosien aikana en muuten ole lukenut häneltä kuin Narkoosin pari vuotta sitten, mutta nyt on mennyt samoilla lämpimillä Mutantti, Kohtalokas hoito ja viimeisimpänä tämä Aivoklinikka.

Ote takakannesta: "Selviydyttyään hienosti endometrioosileikkauksesta Helen Cobot, varakkaan perheen kaunis 21-vuotias tytär, saa uusia oireita. Tällä kertaa diagnoosi on pelottava: lahjakkaan Helenin aivoista löytyy kaksi pahanlaatuista kasvainta.

Forbes-instituutissa Floridassa hoidetaan aivokasvaimia lähes sataprosenttisella menestyksellä. Helen kiidätetään klinikalle suurin toivein. Mutta sen sijaan että alkaisi parantua, Helen onkin yllättäen keskellä todellista painajaista. Sean Myrphy, Forbes-instituutissa työskentelevä lääketieteen opiskelija, alkaa luvatta tutkia Helenin tapausta..."

Takakansitekstissä on ehkä selkeyden vuoksi nostettu tuo yksittäinen potilastapaus keskiöön, mutta kirjassa näin ei ole. Sen sijaan siinä tanssitetaan lukijan silmien eteen aimo kasa toisiaan muistuttavia keissejä, joissa potilas on sairastunut jonkin rutiininomaisen leikkauksen jälkeen yllättäen medulloblastooma-nimiseen aivokasvaimeen ja kiidätetty hoitoon mainitulle Forbesin klinikalle. Tuon pääjuonikuvion rinnalla kuljetetaan eräänlaisena sivujuonteena Forbesissa yllättäen kuolleiden rintasyöpäpotilaiden tapausten sarjaa. Tarinan päähenkilönä häärii lääketieteen opiskelija Seanin ohella hänen tyttöystävänsä Janet, mutta suuri osa luvuista on kirjoitettu erinäisten Forbesin kätyreiden tai potilaiden perspektiivistä.

En tiedä miltä kirja tämän kuvauksen perusteella kuulostaa, mutta lopputulos ei toimi erityisen hyvin – ainakaan näin Cookin tuotantoon muutenkin perehtyneen lukijan näkökulmasta. Ensinnäkin kirjassa on mielestäni turhan monta rautaa tulessa samanaikaisesti. Tuo rintasyöpäpotilaisiin liittyvä sivujuoni olisi joutanut vaikka kokonaan lekan alle ja pääjuonikin olisi aivan hyvin voitu käsitellä pelkästään Seanin ja hänen tyttöystävänsä lukujen avulla. Kaiken maailman sivujuonet ja sekundaariset näkökulmahenkilöt eivät nimittäin tuoneet tarinaan oikein mitään lisäarvoa, vaan päinvastoin kokonaisuus olisi niiden poistamisen jälkeen säilynyt paremmin kasassa.

Ei teos silti niin sekava ollut, että lukunautinto olisi siitä syystä mennyt tyystin pilalle. Itselläni alkaa vain taas iskeä pienimuotoinen ähky tämän kirjailijan suhteen. Lukumaratonini ensimmäinen teos Mutantti oli virkistävällä tavalla erilainen kuin Robin Cookin tuotanto yleensä, Kohtalokas hoito ei niinkään ja Aivoklinikka oli jälleen niin tyypillistä Cookia kuin olla voi. Miltei ainahan hänellä esiintyy juuri tuon tapainen kuoleman- tai sairastapausten sarja kuin tässä kirjassa peräti kaksin kappalein nähtiin. Yleensä päähenkilöllä on tosin sentään jonkinlainen henkilökohtainen yhteys tutkittaviin tapauksiin, kun taas Aivoklinikassa ei lainkaan valotettu syitä siihen, miksi Sean alkoi paneutua medullablastoomajuttuun melkein mielipuolisella vimmalla.

Eikä siinä kaikki, vaan kenties juuri tuosta Cookin harjoittamassa itsensä toistamisesta johtuen onnistuin arvaamaan kirjan loppuratkaisun ihan ensimmäisten sivujen aikana. Tai ehkä en niinkään loppuratkaisua, mutta sen mistä noissa tapauksissa pohjimmiltaan oli kyse. Tuntuikin jo alkuvaiheessa siltä että turha ylipäätään jatkaa pidemmälle kun kaikki vaikutti jo siihen mennessä lukemani perusteella olevan selvää kuin pläkki. Jatkoin kaikesta huolimatta siinä toivossa että olisin ymmärtänyt väärin, mutta en ollut. Mielestäni dekkari ei oikein voi olla hyvä ilman jonkinlaista ennalta-arvaamattomuuden tuntua.

Mitä henkilögalleriaan tulee, niin olen tavannut soimata Cookia siitä, että hänen päähenkilönsä ovat aina ihan toisiaan muistuttavia kärttykasoja. Itse asiassa tuossa väitteessäni on vedetty jonkin verran mutkia suoriksi, sillä hänellä on kyllä tuon hapannaamaprototyypin ohella toinenkin tyypillinen hahmoluokka: pirtsakat huuliveikot tyyliin useassa hänen kirjassaan esiintynyt Jack Stapleton. Tämän kirjan Sean kuuluu lähinnä jälkimmäiseen kategoriaan, joskin hänessä on lisävivahteena myös jonkinlaista kärttykasan tai paremminkin narsistimaisen raivohullun vikaa. Hahmo on ihan moniulotteinen, mutta en voi sanoa pitäneeni hänestä erityisemmin. Tai siis lainkaan. Janet puolestaan oli niin tylsä ja lammasmainen, ettei paremmasta väliä. Kaksikon välinen dynamiikka on suorastaan kuvottavan vanhanaikainen ja epätasapainoinen – pääsääntöisesti Sean vei Janetia kuin pässiä narussa. Pidin kuitenkin heidän väliseensä ihmissuhteeseen keskittyneen sivujuonen lopetuksesta.

Parasta kirjassa oli ehdottomasti värikäs kieli. Cook kirjoittaa minusta muutenkin ihan täyteläisiä virkkeitä ja kuvauksia, mutta ei hänen tekstinsä mitään kummempaa kielellistä ilotulitusta ole tavannut olla. Aivoklinikka taas maistui välillä ihan jonkun Stephen Kingin hengentuotokselta.

"Sean oli nähnyt muutaman Chuck Norrisin leffan ja oli nyt alitajuisesti hiukan huolissaan, että Hiroshi saattaisi aivan refleksinomaisesti muuttua karatehirmuksi huudon kuullessaan."

"Sean näki ylihoitajan kasvojen muuttuvan tulipunaisiksi. Jälleen yksi naurettava episodi lisää, joka sai Seanin vakavissaan harkitsemasn lähtöä. Toisaalta hän koki sairasta mielihyvää saadessaan tuohduksiin ja ärsyyntymään tuon naisen, joka olisi kokonsa vuoksi voinut vallan hyvin pelata puolustajan paikkaa Miami Dolphins-joukkueessa."

Ei Aivoklinikka muutenkaan mitenkään huono ollut, vaan paikoitellen ihan jännittävä, mutta toistan: Cook-ähky alkaa iskeä. Tämän jälkeen lukupinossa odottelee vuoroaan vielä yksi hänen kirjansa, joten saa nähdä mitä siitäkin tulee. Stay tuned!