Teresan kirjablogi

Tuli käytyä hiljattain kirjastossa – pitkästä aikaa. Sitä edeltävästi minulla oli kulunut yli vuoden päivät omasta hyllystäni löytyvän A Song of Ice and Fire -kirjasarjan uusintaluvun kanssa. Niin pitkään siinä tosiaan meni, mutta ei siksi ettei lukeminen olisi maistunut, vaan lähinnä muiden kiireiden ja hitaan englanninlukunopeuteni takia. Nyt oli joka tapauksessa aika siirtyä taas muihin maailmoihin ja takaisin kirjaston kotoisan ilmapiirin pariin. Kaikkea halajamaani en sieltä saanut käsiini, mutta ihan antoisa kirjastoreissu oli. Lähdetään liiikkeelle Juhani Ahon Papin tytär- ja Papin vaimo -teosten yhteisniteestä. Olen lukenut Aholta aiemmin muutakin (esim. Juhan ) ja itse asiassa tämänkin. Pidän hänen tyylistään. Itselläni on kotimaisesta 1800-luvun kirjallisuudesta sellainen kenties epäreilu ennakkoluulo, että se natisee yleisesti kuivuuttaan yhtä pahasti kuin koulussa pakkosyötetty Seitsemän veljestä. Juhani Ahon tuotanto on kuitenkin toista maata. Papin tytär :   ...

No niin, nyt on ainakin yksi kammottava ammottava aukko sivistyksessäni paikattu. En nimittäin ollut koskaan aiemmin lukenut mitään englantilaissuuruus Charles John Huffam Dickensiltä, vaikka olen kyllä tiedostanut kyseisen kirjailijan olemassaolon niin kauan kuin muistan. Muistan, että lapsuusaikojen lempileffassani Matilda ja lasten kapina lukutoukka päähenkilö sanoi jossakin vaiheessa elokuvaa jokseenkin ärsyttävällä ja yliampuvalla äänellä: ”Dickens, I love Charles Dickens”. Siitä lähtien olen herra Dickensistä tiennyt – ainakin nimen, jos ei mitään sen kummempaa. Itse asiassa taisin joskus jo lainatakin jotakin häneltä vakaana aikomuksenani perehtyä aiheeseen syvällisemmin, mutta syystä tai toisesta en ehtinyt tuolloin edes aloittaa sitä lainaamaani kirjaa. Nyt valitsin tämän Älä rakasta minua vielä (alkup. The Cricket on the Hearth, ilmestynyt suomeksi aiemmin nimellä Kotisirkka) -teoksen lähinnä tuon jotenkin runollisen uuden käännösnimen perusteella. Ote takakannesta: ” Kau...

Steinbeck ei ole minulle mitenkään kovin läheinen kirjailija, mutta olin sentään ennen tätäkin lukenut häneltä pari kirjaa: ensimmäinen oli Hiiriä ja ihmisiä, toinen Ystävyyden talo. Niistä jäi päällimmäisenä mieleen, että koin Steinbeckin hahmoihin samastumisen hiukan haastavaksi heidän... noh, ikävästi sanottuna luuserimaisuutensa takia. Hiiriä ja ihmisiä -teoksen päähenkilöt sentään olivat työteliäitä ja paremmasta tulevaisuudesta haaveilevia ihmisiä, vaikka hiukan sivistymättömiä olivatkin, mutta Ystävyyden talon kaveriporukan veltto asenne elämään vieroksutti. Noista sankareista yksikään ei ollut kai tehnyt päivääkään rehellistä työtä, mutta eräs heistä sattui saamaan perinnöksi pienen talopahasen. Muut muuttivat sitten hänen luokseen asumaan ja vuokrastakin sovittiin, mutta ei kukaan tainnut lopulta maksaa vuokraisännälleen koskaan killinkiäkään. Kerran muut kyllä ostivat hänelle viinapullon kuitatakseen velkaansa sillä, mutta lopulta kyseiset loppasuut joivatkin koko putelin its...

Dostojevski on aina ollut minulle hiukan hankala pala purtavaksi. Usein hänen teoksensa eivät varsinaisen lukuprosessin aikana ole kovin miellyttäviä kokemuksia, mutta jälkeenpäin ne jäävät päähän kummittelemaan ja loppujen lopuksi sitä on kuitenkin tyytyväinen, että kyseinen kirja tuli luettua. Dostojevskin etuna toiseen suureen venäläismestariin eli Tolstoihin verrattuna oli mielestäni se, että hän pyrki enemmän herättämään lukijaa pohdiskelemaan itsenäisesti kuin syöttämään tälle mitään valmiiksipureskeltuja ajatusmalleja. Dostojevski ei siis julista, mutta on hänenkin tuotantonsa ajoittain varsin raskasta luettavaa. Päähenkilöt ovat nimittäin usein (esim. Kaksoisolennossa sekä Rikoksessa ja rangaistuksessa) kuumeisia sekopäitä, joiden paniikinomaisia ja asiasta toiseen syrjähteleviä ajatusketjuja on kuvattu niin yksityiskohtaisesti, että lukeminen tuntuu uuvuttavalta.  Toki kyseessä oli varsin monipuolinen kynäilijä ja viihdyttävämpääkin materiaalia häneltä irtosi: vaikkapa Net...

  Tämä kirja oli minulle hankala pala purtavaksi. Olen lukenut tietääkseni melkein kaikki muut Austenin kirjat ja aloittanut myös Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen aiemmin kahdesti, mutta molemmilla kerroilla se jäi kesken ennen puoltaväliä. Ongelma ei kuitenkaan ollut siinä, että Ylpeys olisi kirjailijan muuhun tuotantoon verrattuna jotenkin heikompi esitys. Austen nyt vain uppoaa ainoastaan silloin kun on sopiva mielentila, eikä minulla ilmeisesti näiden aikaisempien lukukertojen aikana ollut. Tämä kolmas yritys onnistui kyllä, mutta pari kuukautta siihenkin meni. Tälläkään kertaa takkuilu ei mielestäni johtunut kirjan ominaisuuksista, vaan minulla vain oli samanaikaisesti niin paljon muutakin tekemistä. Nyt projekti on kuitenkin päätöksessä – vihdoin. Tässä vaiheessa varoitettakoon, että aion tämän arvostelun aikana paljastaa surutta yksityiskohtia kirjan tapahtumista, joten jos ne nyt jostain kumman syystä eivät ole vielä jollekulle tuttuja, lukeminen tapahtuu omalla vastuulla....

Minun on jo pidemmän aikaa tehnyt mieleni lukea taas jotakin Bront ë-kirjallisuutta. Emily Brontën Humiseva harju on kuitenkin vielä niin tuoreessa muistissa, ettei se tällä hetkellä oikein huokuttele. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani taas on muodostunut parilla viimeisimmällä lukukerralla niin puisevaksi kokemukseksi, ettei sen lukeminen siitä syystä tunnu kovin innostavalta. Niinpä päätin suorittaa aivan uuden aluevaltauksen. En ollut koskaan aiemmin lukenut mitään nuorimmalta sisarelta Anne Brontëlta (1820–1849). Hän ehti surullisen lyhyeksi jääneen elämänsä aikana kirjoittaa kaksi teosta: Agnes kotiopettajattaren (1847) ja Wildfell Hallin asukkaan (1848). Näistä valitsin summanmutikassa luettavakseni esikoisteos Agnes kotiopettajattaren.  Agnes kotiopettajatar kertoo, yllätys yllätys, Agnes-nimisestä kotiopettajattaresta. Hänen isänsä on onnistunut tunaroimaan kaikki rahansa taivaan tuuliin, joten tytär haluaa kantaa kortensa kekoon taloudellisen tilanteen kohentami...