Charles Dickens: Älä rakasta minua vielä

No niin, nyt on ainakin yksi kammottava ammottava aukko sivistyksessäni paikattu. En nimittäin ollut koskaan aiemmin lukenut mitään englantilaissuuruus Charles John Huffam Dickensiltä, vaikka olen kyllä tiedostanut kyseisen kirjailijan olemassaolon niin kauan kuin muistan. Muistan, että lapsuusaikojen lempileffassani Matilda ja lasten kapina lukutoukka päähenkilö sanoi jossakin vaiheessa elokuvaa jokseenkin ärsyttävällä ja yliampuvalla äänellä: ”Dickens, I love Charles Dickens”. Siitä lähtien olen herra Dickensistä tiennyt – ainakin nimen, jos ei mitään sen kummempaa. Itse asiassa taisin joskus jo lainatakin jotakin häneltä vakaana aikomuksenani perehtyä aiheeseen syvällisemmin, mutta syystä tai toisesta en ehtinyt tuolloin edes aloittaa sitä lainaamaani kirjaa. Nyt valitsin tämän Älä rakasta minua vielä (alkup. The Cricket on the Hearth, ilmestynyt suomeksi aiemmin nimellä Kotisirkka) -teoksen lähinnä tuon jotenkin runollisen uuden käännösnimen perusteella.

Ote takakannesta: ”Kaunis nuori Dot ja häntä paljon vanhempi kuorma-ajuri John: miten he voisivatkaan olla onnellisia yhdessä vauvasta huolimatta? Ilkeämielinen lelukauppias Tackleton ja hänen aivan liian nuori morsiamensa May: miten sellainen liitto voisikaan olla mahdollinen? Köyhä Caleb ja hänen ihastuttava, mutta sokea tyttärensä Bertha: miten tyttö voisi päästä totuudesta perille? Dickens on luonut kuolemattomia henkilöhahmoja, joiden inhimillisistä piirteistä hän kutoo humoristisen ja samalla traagisen tapahtumien verkon. Ei myöskään kannata ylenkatsoa Boxer-koiran kaltaisia, riemukkaita eläinhahmoja, joiden toilailut synnyttävät lukijassa iloisia naurunpyrskähdyksiä. Kaiken todistajana on lieden kupeessa sirittävä sirkka, joka on todellisuudessa itse Läsnäolo.

Tässä vuonna 1845 kirjoitetussa teoksessaan Charles Dickens (1812-1870) puhuu tapansa mukaan sanaleikkien, arvoitusten ja huumorin kieltä - syvällistä ihmismielen ymmärrystä unohtamatta.”

Kirjan hahmokaarti on aikas simppeli. John on hidas ja vanha, Dot hilpeä ja nuori, Tackleton ilkeä ja vanha, May ihastuttava ja nuori, Caleb valheellinen ja vanha, Bertha sinisilmäinen ja nuori… Kaikki henkilöt ovat ihan symppiksiä (tarinan konnaksi selvästi kaavailtua Tackletonia kenties lukuun ottamatta), mutta samaan aikaan suht yksiulotteisia. Etenkin sokea Bertha on kuvattu varsin yksinkertaistetusti ainoastaan vammansa ympärille rakentuen. Muistakaan hahmoista kukaan ei kuitenkaan tee mitenkään unohtumatonta vaikutusta.

Kirjan juoni on aikas simppeli myöskin. Kuorma-ajuri John ja hänen huomattavasti nuorempi vaimonsa Dot saavat kuulla, että häijyluontoinen lelukauppias Tackleton on menossa naimisiin niin ikään itseään huomattavasti nuoremman Mayn kanssa. Koko edellä mainittu poppoo kerääntyy köyhän Calebin ja hänen sokean tyttärensä luokse pienimuotoisiin illanistujaisiin. Vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, että Dot tulee hiljalleen katumapäälle omankin avioliittonsa suhteen tarkkaillessaan ulkopuolisen silmin Tackletonin ja Mayn muodostamaa epäsuhtaista paria...

Ei detaljeista nyt sen enempää – ne voi jokainen lukea kirjan sivuilta. Joka tapauksessa tuo lähtökohdiltaan yksinkertainen juoni etenee sinänsä sujuvasti, mutta jotkin paljastukset ja etenkin hahmojen reaktiot niihin eivät vaikuta täysin uskottavilta. Oikeastaan kyseessä onkin eräänlainen aikuisten satu, joka ei välttämättä edes pyri täyteen realistisuuteen. Tyylilajiin liittyy myös saduille ominaisten ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” -tyyppisten elementtien runsas hyödyntäminen. Minun makuuni tarina olikin hieman turhan siirappinen.

Pidän kuitenkin Dickensin kirjoitustyylistä kovasti – hän kirjoittaa vähän kieli poskessa koko ajan. Teos alkaa monisivuisella vesipannun ja sirkan ääntelymittelön kuvauksella, joka tosin oli mielestäni hiukan turhankin omituinen tapa aloittaa tarina. Ajan oloon aloin sitten lämmetä Dickensin huumorille. Älä rakasta minua vielä olisi tosin toiminut varmasti vielä paremmin engelskaksi luettuna, sillä kaikki verbaaliset sutkautukset (esimerkiksi eräs Johnin heitto, joka perustuu lempinimen Dot ”pistettä” tarkoittavaan sivumerkitykseen) eivät vain käänny vieraalle kielelle, vaikka miten päin yrittäisi. Hahmojen hullunkurisuudelle rakentuvat hassuttelut puolestaan toimivat yhtä hyvin myös suomeksi. Esimerkiksi Johnin ja Dotin palkkaaman lastenhoitajan, hyväntahtoisen mutta ehkä hieman hidasjärkisen neiti Tilly Slowbow’n lapsenhoitokykyjä luonnehditaan näin: ”

”Neiti Slowbow töllisteli alituiseen ihailevasti kaikkea mahdollista, eikä hetkeksikään lakannut kiinnittämästä huomiota sekä emäntänsä että vauvan täydellisyyttä edustaviin piirteisiin. Hänen pienten arviointivirheidensä voidaan sanoa johtuneen sekä sydämen että pään tavasta toimia. Lapsen päälle ne eivät kuitenkaan tehneet kovin hyvää, sillä se joutui ajoittain tekemisiin puuovien, lipastojen, porraskaiteiden, sängynpylväiden ja muiden esineiden kanssa.”

Kyllähän tuollaista ilokseen lukee. Olisin silti odottanut hieman enemmän. Kirja oli kyllä hauska, mutta ei sen enempää. Takakannen perusteella toivoin myös ”syvällistä ihmismielen ymmärrystä” ja muutenkin vakavampaa tasoa kaiken hupailun alla, mutta hahmot olivat sen verran ohuita ja tapahtumatkin lopulta sen verran kevyitä, että mihinkään sellaiseen ei nyt ylletty. Ehkäpä jokin toinen Dickensin teos olisi vielä enemmän mieleeni.