Teresan kirjablogi

Tove Janssonin Muumi-kirjojen lukeminen ei kuulunut koskaan lapsuuteeni, mutta muumit muissa muodoissaan kyllä. Sitä animaatiosarjaa ainakin katselin joskus ala-asteikäisenä, vaikkakin se vaipui jossakin teini-iän tiimellyksessä hetkellisesti unholaan. Tiedättehän sen tietyn kehitysvaiheen, kun henkilö on oikeasti vielä aika kakara, mutta omasta mielestään jo tosi aikuinen ja sitä sitten täytyy oikein korostaa eikä mitään lapsenmielistä voi tehdä. Minulla oli se ärsyttävän pikkuvanha kausi joskus about 15-vuotiaana. Sittemmin olen kai (onneksi) tullut oikeasti aikuiseksi, koska nykyään voin katsoa mitä lystään tuntematta oloani hölmöksi. Muumitkin ovat palanneet kuvaan mukaan. Sarjassa viehättää kai lähinnä se kiehtova elämänilo ja lämpö. Onhan muumeilla myös ihan omanlaisensa boheemi elämänasenne, josta voi itse kukin ottaa oppia, eli syvällisempikin puoli kyllä löytyy. Pääsääntöisesti tuo animaatio kuitenkin edustaa sellaista kevyttä hyväntuulenviihdettä. Välillä sellaiselle tulee

Agatha Christie on yksi ikivirheistä kestosuosikeistani ja tämänkin hetken lemppareistani. Melkein joka kirjastoreissulla tulee lainattua vähintään yksi tai usein parikin hänen opustaan. Jotenkin vertaisin hänen tuotantoaan Enid Blytonin seikkailukirjoihin, vaikka ovathan nämä toki paljon laadukkaampia. Christien teoksetkin ovat kivan kevyttä ja helppolukuista matskua, mutta eivät kuitenkaan mitään täysin ”aivot narikkaan” -viihdettä, koska kyllähän niissä se aivojumppa-aspektikin on aina mukana. Itse ainakin pyrin punnitsemaan johtolankoja tarkoin ja päättelemään omilla pienillä harmailla aivosoluillani murhaajan henkilöllisyyden. Aika usein onnistunkin sillä metodilla, että mietin kuka olisi sopivan yllätyksellinen mutta ei kuitenkaan täysin kaukaa haettu murhaaja. Christie kieltämättä toisti itseään melkoisesti koko tuotannossaan, mutta mitäpä sitä toimivaa konseptia muuttamaan. Minä ainakin nautin näistä dekkareista täysin rinnoin. Tällä kertaa lukemistokseni valikoituivat teokse

Marko Hautala on suosikkini kotimaisista kauhukirjailijoista. Rehellisyyden nimissä lisättäköön, että en kyllä edes tiedä muita kauhugenreä edustavia suomalaiskirjailijoita kuin hänet, mutta ei se hänen teostensa arvoa mitenkään vähennä. Tutustuin Hautalaan alun alkaen siitä syystä, että olin kuullut häntä tituleerattavan Suomen Stephen Kingiksi. Pidän Kingistä kovasti, mutta onhan hän niin periamerikkalainen kuin voi olla, mikä välillä hieman haittaa teosten maailmaan eläytymistä näin paljasjalkaisen pohjoismaalaisen näkökulmasta. Kingin tuotantoa muistuttavat tarinat suomalaisessa miljöössä vaikutti heti kiehtovalta konseptilta. Nyttemmin aiheeseen paremmin perehtyneenä voin kertoa, että kyllähän se toimii. Luulin jo lukeneeni Hautalan koko tähänastisen tuotannon, mutta viimeisimmällä kirjastoreissullani silmiini osui viime vuonna ilmestynyt Pimeän arkkitehti, jonka olemassaolo oli jotenkin mennyt minulta kokonaan ohi. Tarkoitukseni oli alun perin ollut lainata Kingiä, mutta mitään s