Marko Hautala - Pimeän arkkitehti

Marko Hautala on suosikkini kotimaisista kauhukirjailijoista. Rehellisyyden nimissä lisättäköön, että en kyllä edes tiedä muita kauhugenreä edustavia suomalaiskirjailijoita kuin hänet, mutta ei se hänen teostensa arvoa mitenkään vähennä. Tutustuin Hautalaan alun alkaen siitä syystä, että olin kuullut häntä tituleerattavan Suomen Stephen Kingiksi. Pidän Kingistä kovasti, mutta onhan hän niin periamerikkalainen kuin voi olla, mikä välillä hieman haittaa teosten maailmaan eläytymistä näin paljasjalkaisen pohjoismaalaisen näkökulmasta. Kingin tuotantoa muistuttavat tarinat suomalaisessa miljöössä vaikutti heti kiehtovalta konseptilta. Nyttemmin aiheeseen paremmin perehtyneenä voin kertoa, että kyllähän se toimii. Luulin jo lukeneeni Hautalan koko tähänastisen tuotannon, mutta viimeisimmällä kirjastoreissullani silmiini osui viime vuonna ilmestynyt Pimeän arkkitehti, jonka olemassaolo oli jotenkin mennyt minulta kokonaan ohi. Tarkoitukseni oli alun perin ollut lainata Kingiä, mutta mitään sopivaa teosta häneltä ei sattunut olemaan hyllyssä, joten vaihdoin sitten lennosta suunnitelmaa ja siirryinkin kotimaisen kauhun pariin.
 
”Tästä talosta ei selviä ulos hengissä
 
Pimeän arkkitehti tarjoilee parasta psykologista kauhua Suomen Stephen Kingiltä. Nuori mies muuttaa kerrostaloon, mutta talon salaisuus paljastuu hänelle liian myöhään. Asukkaita tuntuu riivaavaan jokin.
 
Betonielementtejä, nauhaikkunoita, kaikuvia rappukäytäviä, mykkinä tuijottavia ovisilmiä. Vauraassa perheessä kasvanut Joni Widenius muuttaa ensimmäistä kertaa elämässään kerrostaloon ja sopeutuminen uuteen arkeen on vaikeaa. Tilannetta pahentaa tieto siitä, että talossa on asunut mies, joka on tappanut tyttärensä talon kellarissa.Unettomien öiden kasautuessa Joni alkaa kuulla ääniä pimeästä rappukäytävästä, siellä vaeltaa outoja hahmoja. Kun hän tutustuu verkossa alakerran naapuriin, hän saa kuulla, että talossa on jotain pahasti vialla. Pimeän arkkitehdissä Marko Hautala näyttää, että todellinen kauhu asuu lähempänä kuin luulitkaan.” (Tammi)
 
Ei se rinnastus Stephen Kingiin aivan metsäänkään osu, mutta Hautala ei kuitenkaan tehtaile mitään King-pastisseja, vaan seisoo kyllä ihan omilla jaloillaan itsenäisenä tekijänä. Joiltain osin hän pyyhkii niin kutsutulla esikuvallaan jopa lattiaa. Kirjallisilta ansioiltaaan – hahmonkehitys, tunnekuvaus, juonenkuljetus, kieli – Hautala ei mielestäni yllä aivan Kingin tasolle, mutta hyytävän tunnelman luominen sen sijaan onnistuu häneltä suorastaan paremmin. Olen aina ollutkin sitä mieltä, että King on ensisijaisesti hyvä kirjailija, mutta kauhugenre ei luonnistu häneltä parhaalla mahdollisella tavalla. Onhan Kingillä toki kauhukirjailijanakin hetkensä, mutta hän sortuu turhan usein yliampuvuuden ja verellä mässäilyn synteihin. Hautalan kirjoissakin esiintyy epärealistisia elementtejä ja jonkin verran väkivaltaakin, mutta pääsääntöisesti hänen kauhunsa on hienovaraisempaa ja maanläheisempää. Peruskerronta on hyvinkin realistisen tuntuista, ja yliluonnollisuutta on mukana vain mausteena. Kauhistuttaville tapahtumille tarjotaan aina myös vaihtoehtoinen luonnollinen selitysmalli (mielenterveysongelmat), tai sitten taustalla voisi olla jotakin yliluonnollista. Toden ja epätoden rajat sekoittuvat uskottavan makuiseksi keitokseksi.
 
Pimeän arkkitehti lähtee rakentamaan pelottavaa tunnelmaa samaan tapaan kun Hautalan teokset yleensäkin. Päähenkilö Joni ei ole varsinaisesti mielisairas, mutta hän on nuoresta saakkaa kärsinyt MD (maladaptive daydreaming) -oireyhtymästä, jonka ilmenee säännöllisen epäsäännöllisesti toistuvina pakonomaisina haaveilukohtauksina. Kertojana hän on siis sangen epäluotettava, kun lukijakaan ei voi varmuudella tietää, mitkä hänen kokemuksistaan tapahtuvat oikeasti ja mitkä ovat vain mielikuvituksen tuotetta. Tämä mahdollistaa realistisella tavalla pelottavan tunnelman luomisen. Ehkä talossa on jotakin pahasti vialla, tai sitten Joni vain hourailee. Tässä kirjassa pimahtamisia nähdään tosin myös talon muiden asukkaiden taholta, mikä vähän heikentää tuota uskottavuuden takaporttia. Ei ole erityisen todennäköistä, että jonkin kerrostalon kaikki asukkaat sattuisivat olemaan hourupäitä, joten eiköhän taustalla ole jotakin yliluonnollisia voimia.
 
Erityisesti alussa Pimeän arkkitehti kuitenkin onnistuu hyytävän tunnelman tavoittamisessa hienovaraisin keinoin. Tuntematonta me pelkäämme aina kaikkein eniten. Kun uhkaa ei varsinaisesti näytetä lukijoille, jokainen voi kuvitella mielessään jäsentymättömiä kauheuksia, joita ei voi sanoin tavoittaa. Kellarikerroksen pesutuvan valot sammuvat yhtäkkiä ja pimeässä Joni on kuulevinaan epämääräisiä ääniä, aivan kuin joku olisi tulossa häntä kohti. Toisena yönä omassa asunnossaan hän on kuulevinaan rappusista paljaiden jalkojen läpsettä, ja kun hän uskaltautuu kurkistamaan ovisilmästä ulos, hän ei näekään mitään – ikään kuin joku seisoi oven toisella puolella tukkimassa näkymät. Paha on siis näkymätön olento, josta jokainen voi omassa mielikuvituksessaan kehitellä niin kauhistuttavan kuin sielu sietää. Sellainen on aidosti pelottavaa. Kirjan edetessä säikyttelyt muuttuvat vähitellen yhä karkeampaaan suuntaan, mutta mitään halpoja jump scareja tai ylenpalttista verellä mässäilyä ei kuitenkaan nähdä. Muutamassa kohdassa tosin esiintyy röyhtäilyn ja irtileikattujen kielien kaltaisia ällöttävyyksiä, jotka ovat tietysti kauhuelementteinä vähän halpahenkisiä, mutta pääsääntöisesti pysytään mieleen pureutuvan psykologisen kauhun parissa.
 
Hautalan henkilökuvaus on tässäkin kirjassa varmaan ihan tarkoituksellisenkin epämääräistä, mikä toisaalta lisää unenomaista painajaistunnelmaa, mutta toisaalta hankaloittaa hahmoihin samastumista. Jonin henkilöhistoriaa valotetaan kyllä kiitettävästi, mutta hänen vuorovaikutuksensa muiden hahmojen kanssa jää aika vähäiseksi, joten hänen tyylistään reagoida eri tilanteissa ja olla ihmisten kanssa ei oikein voi tehdä vedenpitäviä johtopäätöksiä. Toisaalta muut hahmot jäävät ikään kuin hämäräperäisiksi luonnoksiksi, eikä heihin muodostu oikein minkäänlaista tunnesidettä. Toki päähenkilö ajautuu välillä puheisiin naapureidensa ja muutamien muidenkin tyyppien kanssa, mutta mitään läheisiä ystävyyssuhteita hän ei kuitenkaan keneenkään muodosta. Kuvaavaa on myös se, ettei Joni tapaa läheisintä omaistaan eli isäänsäkään juuri lainkaan kasvotusten, vaan kommunikaatio käydään pääosin puhelimen ja tekstiviestien välityksellä. Varmaan Hautala kirjoittaa aina tietoisesti hahmonsa yksinäisiksi vaeltajiksi, sillä kyllähän kirjojen pelottavuus lisääntyy, kun päähenkilö ja sitä myötä lukijakin kokee olevansa aivan yksin maailmassa. Jos nyt kuitenkin vertaan (taas) Kingiin, niin hänen kirjansa tuntuvat lämminhenkisemmiltä juuri siitä syystä, että niissä kuvataan yleensä myös ihmisten välisiä kiintymyssuhteita ja hahmot ovat itsessäänkin sympatioita herättäviä.
 
Pimeän arkkitehdin miljöö on onnistunut ja ihan tuoreen tuntuinen. Toki riivattu talo on ideana kulunut, mutta harvemmin kauhukirjojen tai -elokuvien tapahtumapaikkana toimii kaupungin humussa sijaitseva kerrostalo. Voisi sanoa, että Hautala on tehnyt kotimaiselle kauhulle saman kuin King omassa maassaan – tuonut sen realistisen tuntuiseen, urbaaniin ympäristöön. Kingillä tosin esiintyy enemmän sellaisia tyypillisiä kauhuromanttisia ympäristöjä, kuten jumalan selän takana sijaitsevia kartanoita. Hautalallakin taisi yhdessä tai parissakin kirjassa olla sellainen vähän syrjäisempi tapahtumapaikka, mutta Pimeän arkkitehti sijoittuu ihan ehtaan Vaasaan. Suomalaisena näihin Hautalan miljöihin on helpompi sijoittaa itsensä kuin Kingin Maineihin ja muihin Amerikan mantereen paikkoihin, joista itselläni ei ainakaan ole mitään omankäden kokemusta. En tosin tarkemmin ajateltuna ole aivan varma, olenko käynyt Vaasassakaan koskaan, mutta ainakin osaan helposti kuvitella, millainen se voisi olla. Sitä paitsi kerrostalo on jo itsessään nerokas valinta kauhuromaanin tapahtumapaikaksi. Se sisältää aineksia useista tyypillisistä pelonaiheista – ahtaat käytävät vetoavat lukijan mahdollisiin klaustrofobisiin taipumuksiin, kattotasanteelle sijoittuvat kohtaukset herättelevät korkean paikan kammoa ja Jonin epätoivoiset yritykset vältellä portaikossa haahuilevia naapureitaan ovat tuttuja jokaiselle sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivälle.
 
Eli kaikki edellytykset onnistuneisiin pelotteluihin olivat olemassa ja kauhun verkko lähtikin punoutumaan sujuvasti, mutta mielestäni lopetus silti hieman lässähti – ei aivan yhtä pahasti kuin kaikissa Kingin kirjoissa, mutta kuitenkin. Kun mystiikan verho nostettiin, tarina ei enää tuntunut niin pelottavalta, saatika sitten uskottavalta. Toisaalta ihan positiivista, että tässä kirjassa sentään oli jonkinlainen loppuratkaisu. Hautalalla on nimittäin välillä ollut juonenkuljetuksellisia ongelmia siinä mielessä, että tarinat ovat tuntuneet jäävän jotenkin keskeneräisiksi. Pimeän arkkitehti on juonellisesti selkeimpiä hänen kirjoistaan, mutta en kuitenkaan ollut tyytyväinen kaikkiin tehtyihin valintoihin. En haluaisi paljastaa liikoja, mutta minusta Afrikkalaiseen mytologiaan viittaaminen ei ollut kovin hyvä veto, sillä se tuntui jotenkin päälleliimatulta eikä oikein sopinut tarinan tunnelmaan. Olisin muutenkin toivonut, että jonkinlainen realistinen selitysmalli kaikille kauheuksille olisi säilytetty loppuun saakka. Puhuin jo aikaisemmin siitä uskottavuuden takaportista, joka on minulle tärkein kauhuteoksiin eläytymisen mahdollistava tekijä. Nyt lakkasin jossain vaiheessa uskomasta tarinaan.
 
Pidin siitä huolimatta kovasti Pimeän arkkitehdistä. Hautalan kieli teki minuun tässä teoksessa erityisen suuren vaikutuksen, vaikka olen siitä kyllä aina pitänytkin. Hän kirjoittaa kauniisti ja kuvailevasti, tunnelmia luoden. Hautala viljelee paljon vertauksia ja sijoittelee aivan tavallisiakin sanoja yllättäviin yhteyksiin. Mitään varsinaisilla sivistyssanoilla briljeeraamista ei esiinny, mutta välillä Hautala käyttää sellaisia vähän keskimääräistä hienompia sanoja, kuten kumuloitua, kerettiläinen, klaustrofobinen ja kalibroitua. Sanasto on siis kaiken kaikkiaan laajaa. Virkkeet ovat pääsääntöisesti lyhyitä, mutta eivät kuitenkaan töksähtele. Teksti etenee sujuvasti ja on selkeästi jäsennelty niin virkerakenteen kuin kappalejaonkin puolesta. Ilohan tuollaista on lukea. Odotan innolla Hautalan seuraavaa julkaisua.