Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

 

Tämä kirja oli minulle hankala pala purtavaksi. Olen lukenut tietääkseni melkein kaikki muut Austenin kirjat ja aloittanut myös Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen aiemmin kahdesti, mutta molemmilla kerroilla se jäi kesken ennen puoltaväliä. Ongelma ei kuitenkaan ollut siinä, että Ylpeys olisi kirjailijan muuhun tuotantoon verrattuna jotenkin heikompi esitys. Austen nyt vain uppoaa ainoastaan silloin kun on sopiva mielentila, eikä minulla ilmeisesti näiden aikaisempien lukukertojen aikana ollut. Tämä kolmas yritys onnistui kyllä, mutta pari kuukautta siihenkin meni. Tälläkään kertaa takkuilu ei mielestäni johtunut kirjan ominaisuuksista, vaan minulla vain oli samanaikaisesti niin paljon muutakin tekemistä. Nyt projekti on kuitenkin päätöksessä – vihdoin.

Tässä vaiheessa varoitettakoon, että aion tämän arvostelun aikana paljastaa surutta yksityiskohtia kirjan tapahtumista, joten jos ne nyt jostain kumman syystä eivät ole vielä jollekulle tuttuja, lukeminen tapahtuu omalla vastuulla.

Kovin tarkalle juoniesittelylle ei kuitenkaan liene tarvetta. Lyhyesti sanottuna Ylpeys ja ennakkoluulo käsittelee Bennettin seitsenhenkistä perhettä (äiti, isä ja viisi tytärtä) ja erityisesti tytärten naittamispuuhia. Ei siis mitään uutta auringon alla – koko Austenin tuotantohan pyörii pääasiassa sopivan aviomiehen löytämisen ja rakkaushommeleiden ympärillä.

Luen kyllä jonkin verran rakkauskirjoja, mutta Austenin teokset eivät pääsääntöisesti ole makuuni nimenomaan kyseisen genren edustajina, vaikka niitä paradoksaalisesti onkin tullut luettua enemmän kuin yhdenkään toisen tähän aiheeseen keskittyvän kirjailijan hengentuotoksia. Mielestäni parhaat rakkausromaanit ovat todellista tunteiden vuoristorataa ja pääpainon tulee vieläpä olla nimenomaan radan alamäissä eli ihmissuhteiden nurjissa puolissa. Kunnon rakkauskirja kertoo joko myrskyisästä viha-rakkaussuhteesta tai sitten onnettomasta rakkaudesta – ei kukaan tahdo lukea pelkästä ruusuilla tanssimisesta ja vaaleanpunaisista pilvenhattaroista. Tietenkään homma ei saisi mennä pelkäksi synkistelyksi, vaan hyvässä love storyssa on onnistuttu vangitsemaan myös ihastumisen aiheuttamat hormonimyrskyt, huumaavat hyvänolontuntemukset ja rakastavaisten välinen syvä connection, mutta vastapainona tulee sitten olla riittävästi niitä rakkauden nurjia tai jopa häiriintyneitä puolia. Tämä siksi, että siirappi on hyvää, mutta parin suupalan jälkeen se alkaa ällöttää.

Austenin tuotanto ei sinänsä ole liian siirappista, sillä hänen tarinansa päättyvät yleensä ennen varsinaiseen seurusteluun saatika avioliittoon etenemistä. Valitettavasti hän on kuitenkin sortunut vieläkin suurempiin synteihin eli vaisuuteen, tasapaksuuteen ja intohimottomuuteen. Tunteiden paloa ei ole juuri nimeksikään, ei negatiivisten muttei myöskään positiivisten emootioiden osalta. Toki jonkun pään sisällä saattaa silloin tällöin kuohua, mutta rajuja tuntemuksia ei yleensä kuvata kovin tarkkaan edes lukijalle, eivätkä ne varsinkaan välity ulospäin muille hahmoille. Jäykistä käyttäytymissäännöistä pidetään kiinni vaikka hammasta purren, eikä kukaan koskaan tee mitään repäisevää. Välillä toivoisin, että joku Austenin hahmoista sekoaisi, vetäisi haulikon esiin, ampuisi rakastettunsa ja lopuksi myös itsensä. Hänen tuotannostaan yksinkertaisesti puuttuu draama.

Tässä mielessä Ylpeys ja ennakkoluulo on piristävä poikkeus. Pääsääntöisesti sekin on kovin salonkikelpoista luettavaa, mutta harmonian rikkoo poikkeuksellisesti yksi ihan oikea riita isolla R:llä. Kun Elizabeth saa tietää herra Darcyn sotkeneen tarkoituksella hänen sisarensa orastavan rakkaussuhteen, hän puhuu suunsa puhtaaksi ja antaa Darcyn kuulla kunniansa. Darcykin kiihtyy tilanteessa, vaikkei varsinaisesti hyökkää Elizabethia vastaan. Kerrankin etiketti lyödään pirstaleiksi ja uskalletaan kakaista ilmoille, mitä päässä oikeasti liikkuu. Toinen käyttäytymissääntöjä koko kirjan ajan rikkova hahmo on Darcyn täti lady Catherine, mutta hänen tökeröön toisten asioihin puuttumiseensa ja muiden kritisoimiseensa kukaan ei oikein uskalla sanoa mitään vastaan (paitsi Elizabeth kierrellen), joten kunnon kiistoja hänen ja muiden hahmojen välillä ei nähdä. Yleensä henkilöt tyytyvät purkamaan toisiin ihmisiin kohdistuvia negatiivisia tuntemuksiaan selän takana läyhäämällä, mikä ei tarjoa kovin kummoista viihdettä. Tässäkin suhteessa Elizabethin ja Darcyn riita on maata mullistava ihme.

Noin muuten herra Darcyn ja Elizabethin romanssi on mielestäni laimeahko – ainakin viimeksi mainitun taholta. Darcyn puolelta tunteiden paloa on kyllä havaittavissa, mutta minulle ei missään vaiheessa tullut sellaista vaikutelmaa, että Elizabeth olisi edes oikeasti ollut ihastunut tai rakastunut Darcyyn. Selvästi hän oppii arvostamaan tämän jaloja ominaisuuksia ja pitämään tästä ihmisenä, mutta minkäänlaista intohimon vivahdetta hänen tunteissaan ei ilmene. Sen sijaan Wickhamia kohtaan Elizabethilla vaikuttaa kirjan alkupuolella olevan ihan aitoja romanttisia tuntemuksia, vaikkei heidän suhteestaan mitään tulekaan. Austen on selvästi yrittänyt sisällyttää tarinaansa opetuksen, sillä eräässä vaiheessa kertoja vertailee suoraan näitä kahta rakkauden muotoa – päätapahkaan ihastumista ja hiljalleen syttyvää arvostusta – ja antaa ymmärtää, että viimeksi mainittu on se tavoiteltava vaihtoehto. En väitä vastaan, mutta minulle Elizabeth ja Darcy näyttäytyvät enemmän ystävyksinä kuin minään vuosisadan rakkaustarinana. Oikeassa elämässä olen toki järkevyyden puolestapuhuja, mutta viihteen ja taiteen toivoisin tarjoavan suuria tunteita.

Austenin henkilökuvaukseen minulla on ristiriitainen suhde. Toisaalta hän on verrattoman taitava kaivamaan esille ihmisyyden naurettavimmat puolet, mutta hänen hahmonsa tuppaavat jäämään omaan makuuni turhan simppeleiksi karikatyyreiksi. Yleensä heillä on vain yksi tai korkeintaan kaksi negatiivissävytteistä piirrettä, joiden ympärille heidän koko persoonallisuutensa rakentuu. Nämä piirteet sitten ammutaan täysin yli ja niille naureskellaan koko kirjan ajan. Se käy ajan oloon vähän tylsäksi. Lukijalle ei myöskään anneta mahdollisuutta muodostaa itsenäisesti käsityksiään hahmoista, sillä kaikkitietävä kertoja ilmoittaa suoraan, mitä kenestäkin pitäisi ajatella. Kirjan lukeminen tuntuu passiiviselta, kun omille tulkinnoille ei ole tilaa.

Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksessa hyviksi tyypeiksi on tarkoitettu selvästi ainakin Elizabeth Bennet, hänen paras ystävättärensä Charlotte Lucas ja vanhin sisarensa Jane, viimeksi mainitun mielitietty Bingley sekä Bennetin sisarusten eno herra Gardiner vaimoineen. Huonoja tyyppejä ovat etenkin hössöttävä rouva Bennet ja kolme nuorempaa Bennetin tyttöä: mukafiksu Mary, huikentelevainen Lydia ja edellä mainittua lammasmaisesti seuraava Kitty. Herra Bennetistä taas en osaa suoralta kädeltä sanoa, miten hänet kuuluisi luokitella. Pääperheen ulkopuolelta Bennetien narrimaisen mahtipontinen serkku herra Collins, narsistinen lady Catherine ja epärehellinen Wickham kuuluvat vastenmielisten henkilöiden kategoriaan. Herra Darcy puolestaan on kirjoitettu siten, että lukija ja Elizabeth vieroksuvat häntä aluksi, mutta oppivat hiljalleen arvostamaan hänen hyviä puoliaan.

Kirjan pääpari Elizabeth ja Darcy erottuvat henkilögalleriasta edukseen selvästi muita moniulotteisempina. Elizabethissa huomionarvoisinta on hänen vilkas ja eloisa luonteensa, jonka vuoksi Darcykin häneen alun perin ihastuu. Pidän tästä yksityiskohdasta, koska se osoittaa Ylpeyden ja ennakkoluulon olevan syvällisempi kuin esimerkiksi useimmat miesten kirjoittamat rakkausromaanit – niissä kun ihastutaan yleensä vain toisen ulkomuotoon. Elizabeth on myös terävä-älyinen nuori nainen ja hän on perinyt isältään sarkastisen huumorintajun. Hän suhtautuu kaikkiin ja kaikkeen vähän kieli poskessa. Lukuisista positiivista piirteistään huolimatta hän ei kuitenkaan ole mikään neiti täydellisyys, vaan hänen suurin puutteensa on taipuvaisuus ennakkoluuloisuuteen. Esimerkiksi Darcyn luonteen hän ymmärtää aluksi täysin väärin, mutta tämä toisaalta onkin niin pidättyväinen, että erehdys on ymmärrettävä. 

Darcy näyttäytyy lukijallekin ensin koppavana, jäyhänä ja suorastaan töykeänä urpona, mutta oikeasti hän on lähinnä vain sosiaalisesti kömpelö, ja hänen juron ulkokuorensa alla sykkii hyvä sydän. Ylpeyttä hänessä kyllä kieltämättä on, mutta siinä suhteessa hän parantaa tapansa kirjan mittaan – Elizabethin antamat tylyt pakit vapauttavat hänet omaa erinomaisuuttaan koskevista harhaluuloistaan. Darcyn kehitystarinaa on kyllä kiinnostavaa seurata, mutta hän säilyy loppuun saakka sen verran jäykkänä ja huumorintajuttomana, ettei hänestä ole niin helppo pitää kuin Elizabethista.

Sivuhenkilöistä nuo hyviksi tyypeiksi tarkoitetut Jane, Charlotte, Bingley ja Gardinerit ovat kyllä ihan miellyttäviä, mutta kuitenkin liian laimeita ja särmättömiä herättääkseen mielenkiintoa. Ärsyttävät tyypit taas ovat ajoittain niin ärsyttäviä, että tekisi mieli polttaa kirja niille sijoilleen. Haluan nostaa erikseen esille kanamaisuudessaan vertaistaan hakevan rouva Bennetin ja hänen yhtä tyhjäpäisen lempilapsensa Lydian. Ensiksi mainitulla ei liiku ajatuksissaan mitään muuta kuin rikkaiden puolisoiden löytäminen tyttärille ja jälkimmäisellä komeat nuoret upseerit. Lydia tosin onnistuu herättämään kirjan loppupuolella sympatiaakin. Hän karkaa Wickhamin kanssa, eikä siinä vielä mitään, mutta vaikuttaa siltä kuin pariskunnalla ei olisi aikomustakaan mennä vihille. Oma perhekin tuomitsee Lydian mahdollisesta esiaviollisen seksin harrastamisesta niin jyrkästi, että se tuntuu nykyihmisen näkökulmasta aivan käsittämättömältä.

Suosikkihahmoni kirjassa on Bennetin perheen isä. Kaiken lukkoonlyödyn mustavalkoisuuden keskellä tuntuu virkistävältä, että hänen sijoittumisensa hyvät vs. huonot tyypit janalla ei ole aivan niin itsestäänselvä. Herra Bennet muistuttaa kovasti toiseksi vanhinta tytärtään Elizabethia; heitä yhdistää terävä äly ja viiltävä ironiantaju. Hänen sanomisensa tuntuvat aina sisältävän enemmän tai vähemmän hienovaraisen piikin jonkun suuntaan. Mielestäni herra Bennet on mainio, mutta kaikkitietävä kertoja suomii häntä kovin sanoin siitä, että hän ei edes yritä esittää arvostavansa typerää vaimoaan. Tästä syystä perheessä vallitsee negatiivisuuden myrkyttämä tunnelma ja tyttäretkin saavat vääristyneen kuvan parisuhde-elämästä. Myötätuntoni on kyllä herra Bennetin puolella, kun hän silkkaa ajattelemattomuuttaan on päätynyt naimisiin aivan epäsopivan puolison kanssa. Tytötkään eivät osaa arvostaa isän huumoria – ei edes samanmoista itsekin viljelevä Elizabeth. Jäätyään näin ulkopuoliseksi omassa perheessään herra Bennet näkee parhaaksi vetäytyä turvaan lukusaliin rakkaiden kirjojensa pariin. Lukemisen lisäksi hän ei tunnu puuhailevan mitään järkevää. Ajoittain tuntuu vähän ärsyttävältäkin, kuinka saamaton hän on esimerkiksi raha-asioiden ja muiden käytännön toimien hoitamisessa. Varmaan Austen on loppujen lopuksi tarkoittanut hänetkin huonojen tyyppien joukkoon, mutta pidän hahmosta siitä huolimatta.

Negatiivisuuden myrkyttämistä asioista puheen ollen, tästä arvostelustakin taisi tulla vähän sellainen. Voi kuulostaa siltä kuin en pitäisi Austenista tai tästä kirjasta, mutta se ei missään nimessä pidä paikkansa. Enhän toki palaisi Austenin tuotannon pariin kerta toisensa jälkeen, ellei hänen tyylinsä vetoaisi. Hänen tekstinsä on mukavan kepeää ja helppolukuista eikä sisällä nälkävuoden pituisia miljöökuvauksia tai muita jaarituksia. Kieli on huoliteltua ja vivahteikasta. Kieltämättä maailma kävisi tylsäksi, jos kaikki kirjoittaisivat yhtä draamattomasti kuin Austen, mutta dramatiikkaankin voi joskus kyllästyä. Kun veri ja suolenpätkät eivät nappaa, Austen on aina varma valinta.