Teresan kirjablogi

Lapsuus- ja nuoruusiän suosikkien uudelleenlukeminen aikuisena on aina vähän riskaabelia. Aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen tehnyt mestariteos saattaakin varttuneimmin silmin tarkasteltuna paljastua halpahintaiseksi roskakirjallisuudeksi – esimerkkinä mainittakoon eräs saatananpalvontaa käsitellyt nuortenkirja (nimeä en onneksi muista), joka oli mielestäni muinoin todella karmiva, mutta uusintaluku paljasti sen kökösti kirjotetuksi bullshitiksi. Siispä minua hirvitti hiukan tarttua uudelleen tähän Geoffrey Huntingtonin (oik. William J. Mann) Yönsiiven velhot (alkup. The Ravenscliff Series) -sarjaankin. Kyseessä on nuorille suunnattu fantasiakauhusarja, jonka kaksi suomennettua osaa – Korppikartanon salat ja Demoninoita kauhistuttivat aikoinaan minua aidosti. Korppikartanon salat :   Ote takakannesta: ” Devon Marchin huoneessa on vaatekomero, jonka pimeydestä tuijottavat vihreät silmät. Hänen isänsä kutsuu komeroa hornankoloksi: sieltä luikertelee nimittäin demoneita, aikeenaan kisk

Venäjän viimeisen tsaariperheen kohtalo on aina jollakin synkällä tavalla kiehtonut minua. Muistan jo yläasteen historiantunneilla pysyneeni poikkeuksellisesti hereillä, kun opettaja kertoili tuon perheen traagisen tarinan yksityiskohtia. Ensinnäkin kauan odotettu miespuolinen perillinen Aleksei sairasti hengenvaarallista hemofilia B -verenvuototautia, ja myöhemmin koko tsaariperhe murhattiin Lokakuun vallankumouksen yhteydessä. Muutamia fiktiivisiä kirjojakin olen aiheesta lukenut – monia vuosia sitten erään nuortenromaanin ja joitakin vuosia sitten HP Koskisen Ystäväni Rasputin -teoksen. En muistaakseni pitänyt kummastakaan erityisemmin, mutta Romanovien elämässä ja kuolemassa olisi kyllä potentiaalia mieleenjäävänkin fiktiivisen sovituksen tarpeiksi. Tällä kertaa valitsin aiheen tiimoilta luettavakseni amerikkalaisen, erityisesti historiallista fiktiota kirjoittavan Carolly Ericksonin Tsaarin tytär -teoksen (alkuteos The Tsarina’s Daughter, 2008). Takakannesta: ” Venäjä kuohui vuonn

Olen näköjään hieman tynnyrissä kasvanut kotimaisen nykykirjallisuuden(kin) suhteen. Minulle oli nimittäin aivan uusi tieto, että Ylen uutisankkurina koko kansan tietoisuuteen noussut Matti Rönkä on myös kirjailija – pääasiassa kai dekkaristi. Olen kyllä lukuisia kertoja nähnyt lapsuudenkotini kirjahyllyssä Röngän Isä, poika ja paha henki -teoksen (joskaan en suin surminkaan tiedä, kuka sen on sinne tuonut), mutta en ole osannut yhdistää sitä tuohon nyttemmin eläköityneeseen uutiskasvoon. Eino nkin nappasin kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä ihan hetken mielijohteesta ja takakannen perusteella ilman kummempaa tietoa kirjailijasta, vaikka hänen nimensä toki kannessa seisoikin oikein kissan kokoisin kirjaimin. Vasta myöhemmin jonkinlainen lamppu syttyi päässäni: Matti Rönkä. Olisikohan kyseessä se the Matti Rönkä? Ja olihan se. Kirjan takakannesta:  ”Eino on sodan käynyt mies. Velvollisuutensa hoitanut, tiivis ja sitkeälihainen Ukki. Pojanpoika Joonas säikähtää, kun Ukissa havait

Olin lukenut ennen tätä ainakin kaksi teosta Eppu Nuotiolta: toinen oli jokin nuorisodekkari ja toinen jokin romantiikkaan vivahtava aikuistenkirja. Muistan kyllä pitäneeni hänen tyylistään, mutta näemmä hänen tuotantonsa ei silti jostakin syystä jäänyt vakituisemmin lukemistooni, sillä noista kokemuksista on vierähtänyt tovi poikineen. Olen joka tapauksessa siis jo pitkään vähintään tiedostanut kyseisen kirjailijan olemassaolon. Jokunen vuosi sitten hämmästyin kuullessani, että Eppu Nuotio on itse asiassa nainen – eikös Eppu ole miehen nimi?! Onhan Eppu Salminenkin käsittääkseni mies. Eipä sillä, että kirjailijan (tai näyttelijän) sukupuolella mitään erityistä merkitystä olisi. Toissa kesänä päätin lukea jotakin uutta Nuotiolta tuolloin aloittamani kotimaisiin dekkareihin tutustumisen projektin tiimoilta, mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua tuumasta toimeen. Luettavaksi valikoitui tosin jostain kumman syystä Mutta minä rakastan sinua , joka ei tosiaan ole dekkaria nähnytkään.   Ot

No niin, nyt on ainakin yksi kammottava ammottava aukko sivistyksessäni paikattu. En nimittäin ollut koskaan aiemmin lukenut mitään englantilaissuuruus Charles John Huffam Dickensiltä, vaikka olen kyllä tiedostanut kyseisen kirjailijan olemassaolon niin kauan kuin muistan. Muistan, että lapsuusaikojen lempileffassani Matilda ja lasten kapina lukutoukka päähenkilö sanoi jossakin vaiheessa elokuvaa jokseenkin ärsyttävällä ja yliampuvalla äänellä: ”Dickens, I love Charles Dickens”. Siitä lähtien olen herra Dickensistä tiennyt – ainakin nimen, jos ei mitään sen kummempaa. Itse asiassa taisin joskus jo lainatakin jotakin häneltä vakaana aikomuksenani perehtyä aiheeseen syvällisemmin, mutta syystä tai toisesta en ehtinyt tuolloin edes aloittaa sitä lainaamaani kirjaa. Nyt valitsin tämän Älä rakasta minua vielä (alkup. The Cricket on the Hearth, ilmestynyt suomeksi aiemmin nimellä Kotisirkka) -teoksen lähinnä tuon jotenkin runollisen uuden käännösnimen perusteella. Ote takakannesta: ” Kau

Agatha Christie edustaa minulle dekkarimaailman kuningatarta siitäkin huolimatta, että hänen teoksensa ovat yleensä varsin simppeleitä etenkin kielellisiltä ja henkilökuvaukseen liittyviltä ansioiltaan. Jos ei kuitenkaan etsi mitään kirjallisuuden Nobelin arvoista syvällisyyttä, kuten aina ei toki tarvitsekaan, Agatha-täti hallitsi perinteisen suljetun paikan mysteerin konseptin paremmin kuin kukaan muu. Miltei jokaisella kirjastoreissulla mukaani tarttuukin vähintään yksi hänen teoksensa, viimeisimpänä Teetä kolmelle (englanninkielinen alkuteos Sad Cypress, 1945). Takakannesta: ”Mary Gerrard oli kuin kukka. Villiruusumainen vaaleaverikkö, josta kartanon rouva Laura Welman oli kouluttanut hienon naisen. Vaikea kuvitella tätä suloista olentoa vastenmielisen ja äreän portinvartijan tyttäreksi, vielä vaikeampaa uskoa jonkun tuputtavan tyttöparalle kuolettavan annoksen morfiinia.  Niin kuitenkin käy, ja murhasta syytetään Elinor Carlislea, ihastuttava tyttö hänkin. Rakastunut, kihloissa,

Sain juuri loppuun yhdysvaltalaiskirjailija Robin Cookin lääketieteellisen trillerin nimeltä Narkoosi. Kohta kerron siitä lisää, mutta ensin mainittakoon alustukseksi pari sanaa suhteestani itse Cookiin. Robin Cook tulee varmasti aina olemaan yksi minulle rakkaimmista kirjailijoista. Eikä ainoastaan siitä syystä, että varhaisin muistamani lukukokemus tapahtui nimenomaan hänen hengentuotoksensa parissa – lapsuudenkotini kirjahyllystä sattui nimittäin löytymään isäni omistama Kuume-niminen bestseller. Cook on kuitenkin myös suurimpia syitä siihen, miksi päätin aikoinani kouluttautua lääkäriksi. En tosin enää muista, aloinko lukea hänen kirjojaan, koska olin kiinnostunut lääketieteestä, vai kiinnostuinko lääketieteestä, koska olin alkanut lukea hänen kirjojaan. Oli kimmoke lähtenyt mistä hyvänsä, Cookin tuotannosta se sai hyvän kasvualustan, sillä hänen tapansa yhdistellä lääketieteellisiä tapauksia rikosmysteereihin on yksinkertaisesti kiehtova. Päälle päätteeksi Cookin kirjoissa esiin

Stephen King on männävuosina ilmeisesti kehittänyt suoranaisen fiksaation luomastaan asperger-henkisestä yksityisetsivästä Holly Gibneystä. Hahmon piti käsittääkseni alun perin olla pelkkä sivuhenkilö Mersumies-trilogiassa, mutta sittemmin hän on esiintynyt keskeisessä roolissa myös Ulkopuolinen-romaanissa ja peräti päähenkilönä Mitä enemmän verta -novellikokoelman nimitarinassa. Vuonna 2023 ilmestynyt kyseisen hahmon mukaan ristitty Holly-kirja pyörii niin ikään nimensä mukaisesti kokonaan hänen ympärillään. Minua tämä aiheen rajaus miellytti jo etukäteen, sillä Holly Gibney on yksi lemppareistani Stephen Kingin henkilögalleriassa. Kingillä on joskus ollut hieman ongelmia naispuolisten hahmojensa asemaan eläytymisessä, sillä he ovat keskeisissäkin rooleissa tupanneet jäämään lopulta ohuenlaisiksi ja ensisijaisesti miestensä perusteella määritellyiksi – esimerkiksi Liseyn tarinan päähenkilön koko elämä tuntui rakentuvan hänen puolisonsa ympärille vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Holl