Geoffrey Huntington: Yönsiiven velhot, osat 1 ja 2

Lapsuus- ja nuoruusiän suosikkien uudelleenlukeminen aikuisena on aina vähän riskaabelia. Aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen tehnyt mestariteos saattaakin varttuneimmin silmin tarkasteltuna paljastua halpahintaiseksi roskakirjallisuudeksi – esimerkkinä mainittakoon eräs saatananpalvontaa käsitellyt nuortenkirja (nimeä en onneksi muista), joka oli mielestäni muinoin todella karmiva, mutta uusintaluku paljasti sen kökösti kirjotetuksi bullshitiksi. Siispä minua hirvitti hiukan tarttua uudelleen tähän Geoffrey Huntingtonin (oik. William J. Mann) Yönsiiven velhot (alkup. The Ravenscliff Series) -sarjaankin. Kyseessä on nuorille suunnattu fantasiakauhusarja, jonka kaksi suomennettua osaa – Korppikartanon salat ja Demoninoita kauhistuttivat aikoinaan minua aidosti.

Korppikartanon salat:
 
Ote takakannesta: ”Devon Marchin huoneessa on vaatekomero, jonka pimeydestä tuijottavat vihreät silmät. Hänen isänsä kutsuu komeroa hornankoloksi: sieltä luikertelee nimittäin demoneita, aikeenaan kiskoa Devon helvetin syvyyksiin.
    Devon on erilainen nuori. Tahtoessaan hän saa esineet siirtymään tai käyttöönsä väkevän voiman. Tähän asti Devonin on isän avulla onnistunut torjua demonien hyökkäykset, mutta kun isä kuolee 14-vuotias Devon saa uuden kodin Korppikartanosta, suuresta talosta jolla on kummituslinnan maine.
    Uuden perheen myötä Devonille selviää, että hän kuuluu Yönsiiven velhojen ikivanhaan veljeskuntaan, eivätkä demonit ole suinkaan jättäneet häntä rauhaan. Korppikartanossa hän saa vastustajakseen myös oudon kahdeksanvuotiaan pojan, oikean pikku paholaisen – ikään kuin pahat henget eivät jo muutenkin puuskuttaisi niskaan… Onneksi Devon saa myös liittolaisen, Cecily Crandallin, jota häntäkin painaa salaisuuksien taakka.
    Yhdessä he ryhtyvät selvittämään Korppikartanon saloja. Mielipuoli, Yönsiipi-luopio, on kuitenkin herännyt.”

Teos on kieltämättä koostettu melko kliseisistä aineksista. Päähenkilö on yliluonnollisilla kyvyillä varustettu orpopoika, joka on kaiken kukkuraksi vieläkin väkevämpi kuin muut viiteryhmänsä edustajat. Hän nimittäin on sadatta sukupolvea kyseisen velhoperinteen aloittajasta ja täten ennustusten mukaan siunattu poikkeuksellisen jykevillä taikavoimilla. Lisäksi tarinaan sisältyy muun muassa kummituskartano, demonihenkiä ja omituisesti käyttäytyvä pikkupoika. Kaikki edellä mainitut ovat kauhuleffojen ja -kirjallisuuden tyypillisintä mahdollista kuvastoa.

Näistä kuluneista elementeistä on kuitenkin saatu aikaiseksi ihan kelpo tarina. Korppikartanon salojen kauhu/jännityspuoli toimii enimmäkseen hyvin vielä näin aikuisiälläkin luettuna. Ei kirja nyt toki mitenkään ylettömän karmiva ole, mutta kyllä Huntington on onnistunut jännittävän tunnelman rakentamisessa. Jokainen meistä on joskus ollut lapsi ja pelännyt komerossaan asuvia hirvityksiä, eli sinänsä asetelmaan pystyy samastumaan – sillä erotuksella tosin, että Devanin komerossa asuvat demonit ovat todellisia eivätkä vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Kirja on myös sopivan hienovarainen kauhun suhteen. Mihinkään verellä mässäilyihin ei sorruta, kuten ei toki kuulukaan tällaisessa ensisijaisesti nuorille suunnatussa teoksessa. Actionkohtauksia on jonkin verran, mutta enemmän keskitytään psykologisen jännitteen luomiseen. Usein hirvitykset vain vilahtavat hahmojen näkökentän laidalla tai hahmot ovat kuulevinaan salamyhkäisiä ääniä jostakin päin taloa, mutta heidän lähtiessään tutkimaan asiaa tarkemmin näkö- ja kuulohavaintojen varsinainen lähde jää arvailujen varaan. Tuntematonta me pelkäämme aina kaikkein eniten.

Korppikartanon salojen henkilögalleria on ihan värikästä. Devan itse on tosin vähän tylsä, mutta kuluneesta asetelmasta ("ennustusten sankari pelastaa maailmaan") huolimatta hän ei ole sentään pelkkä kliseekasa. Monista muista nuorisokirjojen sankareista poiketen Devan ei nimittäin ole mitenkään ylettömän hyljeksitty tai epävarma, vaikka poikkeaakin erityiskykyjensä ansiosta massasta. Devanin eräänlainen oppi-isä Rolfe Montaigne ja ottoäiti rouva Crandall puolestaan ovat teoksen moniulotteisimpia tyyppejä. Rolfe tuntuu periaatteessa ihan kunnon kaverilta, mutta hän on istunut aikoinaan vankilassa vakavasta rikoksesta ja joutunut siitä syystä kylän mustaksi lampaaksi. Rouva Crandall taas on päällisin puolin kylmän ja majesteettisen oloinen sukunsa matriarkka, mutta välillä hänessä pilkahtelee viitteitä inhimillisemmästä puolesta. Devanin uudesta kaveriporukasta Cecily on ihan pirtsakka tapaus, DJ yrmyltä vaikuttava mutta tarkemmin tutustuttaessa ihan symppis ja Ana hieman kanamainen muttei mikään täysbimbo kuitenkaan. Ainoastaan poppoon viides jäsen Marcus on vähän puiseva, koska hänen henkilökuvansa tuntuu rakentuvan pääosin seksuaalisen suuntautumisen ympärille. Toisaalta hänen kasvojensa edessä häilyvä pentagrammi-näky tuo häneenkin jonkinmoista kiinnostavuutta. Eli kaiken kaikkiaan hahmokaarti on suht mielenkiintoista ja monitahoista, vaikkei mihinkään kirjallisuuden Nobelin arvoiseen syvällisyyteen toki ylletäkään.

Kirjan juoni on koukuttava. Siihen sisältyy runsaasti arvoituksia – päällimmäisinä Korppikartanon salaperäiset tapahtumat ja Devanin syntyperä – joista suuri osa jää avoimeksi seuraavia osia silmällä pitäen. Silti tämä avausosakin toimii jotenkuten myös ihan itsenäisenä kertomuksena. Sujuvasti etenevää juonenkuljetusta ja tavallista teinielämää on sopivissa määrin, joten kyseessä on kaiken kaikkiaan varsin tasapainoinen nuortenkirja. Loppu tosin on hieman antiklimaattinen, mutta ei siitä nyt sen enempää. 

Demoninoita:

Ote takakannesta: ”Kun Euroopan pelätyin nainen, noita Isobel, aikoinaan poltettiin roviolla, hän vannoi vielä kostavansa. Nyt hän on palannut. Ainoa, joka voi taistella häntä vastaan, on 14-vuotias Devon March, Yönsiiven velhoista viimeinen. Devon joutuu keräämään kaikki voimansa vastustaakseen Isobelia ja tämän demoniarmeijaa.
    Taistelu vie Devanin nykyajasta Tudorien Englantiin ja takaisin. Hänen on vapautettava yönsiiven voima itsessään vastustaakseen pahuutta, joka on odottanut viisi vuosisataa tilaisuutta kostoon.”

Takakannen juonikuvaus on hieman virheellinen sikäli, että Devon ei käsittääkseni suinkaan ole Yönsiiven velhoista viimeinen – muuta kuin ehkä omassa lähipiirissään.

Pidin kyllä tästäkin teoksesta, mutta pienimuotoista paikallaan polkemista oli havaittavissa. Juuri mikään ensimmäisessä kirjassa avoimeksi jätetyistä kysymyksistä ei saanut vastausta vielä tässäkään osassa – esimerkiksi Devanin syntyperän suhteen ei päästy puusta pitkään. Toisaalta kakkososan juoni oli aika samantyylinen kuin ykkösosan, vaikka antagonisti olikin tällä kertaa sentään eri. Aikamatkustusaspekti tosin oli uutta, mutta siihen sisältyi aika outojakin piirteitä. Oli mielestäni yksinomaan hölmöä, että Devan tapasi 1500-luvun Englantiin matkatessaan replikat miltei kaikista merkittävistä 2000-luvun tutuistaan.

Siitä huolimatta tämänkin kirjan juoni oli ihan koukuttava ja sisälsi joitakin toimivia twistejä, jotka tulivat ainakin nuoruudessani minulle täytenä yllätyksenä. Nyt eivät tosin tietenkään enää tulleet, sillä muistin kyllä pääpiirteittäin tarinan käänteet, vaikken kaikkia yksityiskohtia. Demoninoita päättyi melkoiseen cliffhangeriin.

Lopuksi: Nyt jäi kyllä sellainen hinku päälle, että aion lukea seuraavaksi myös suomentamatta jätetyn kolmannen osan (Blood Moon), jotta minua nuoruudesta asti vaivanneet kyssärit saisivat viimein vastauksensa.