Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Olin lukenut ennen tätä ainakin kaksi teosta Eppu Nuotiolta: toinen oli jokin nuorisodekkari ja toinen jokin romantiikkaan vivahtava aikuistenkirja. Muistan kyllä pitäneeni hänen tyylistään, mutta näemmä hänen tuotantonsa ei silti jostakin syystä jäänyt vakituisemmin lukemistooni, sillä noista kokemuksista on vierähtänyt tovi poikineen. Olen joka tapauksessa siis jo pitkään vähintään tiedostanut kyseisen kirjailijan olemassaolon. Jokunen vuosi sitten hämmästyin kuullessani, että Eppu Nuotio on itse asiassa nainen – eikös Eppu ole miehen nimi?! Onhan Eppu Salminenkin käsittääkseni mies. Eipä sillä, että kirjailijan (tai näyttelijän) sukupuolella mitään erityistä merkitystä olisi. Toissa kesänä päätin lukea jotakin uutta Nuotiolta tuolloin aloittamani kotimaisiin dekkareihin tutustumisen projektin tiimoilta, mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua tuumasta toimeen. Luettavaksi valikoitui tosin jostain kumman syystä Mutta minä rakastan sinua, joka ei tosiaan ole dekkaria nähnytkään. 

Ote takakannesta: ”Karin Kiurukorpi, viisikymppinen historianopettaja, toipuu avioerosta. Petetty ja jätetty on myös Lauri Eriksson, insinööri, jolle nainen on yhä mysteeri.

Karin ja Lauri osuvat sattumalta samaan asunto­näyttöön, ja Kohtalon sormi tarttuu heitä kauluksesta. Tunteikas tarina vie heitä toisiaan ja rakkautta kohti. Matkassa on monta mutkaa, joita aiheuttaa myös Kaari Pelkonen, Lauriin epätoivoisesti hullaantunut työkaveri.

Koittaako viimein päivä, jona Karin ja Lauri uskaltavat paljastaa toisilleen kaiken?”

”Lauri laittaa aina viestinsä perään kolme äksää, kolme suukkoa. Minä kirjoitan halauksia.”

Ikävä sanoa, mutta kirjan romanssi alkaa mielestäni suorastaan kornilla tavalla. Keski-iän ylittäneet, aikaisemmissa avioliitoissaan pettyneet Karin ja Lauri sattuvat samaan asuntonäyttöön ja rakastuvat yhtäkkiä päätä pahkaa, vaikka eivät lainkaan tunne toisiaan. Ei tuollaista kyllä voi oikeasti tapahtua tai jos voisikin, niin sellainen olisi lähinnä typerää.

Vielä ikävämpi sanoa, mutta Karinin ja Laurin romanssi lähtee myös kehittymään tylsästi ja pinnallisesti. Yhtäkkiä he leijailevat pilvilinnoissa ja lähettelevät imeliä viestejä toisilleen, vaikkei lukijalle ole käynyt vielä lainkaan selväksi, mitä yhteistä heillä mahdollisesti on ja mistä ominaisuuksissa he toisissaan kiinnostuivat. Pidin tosin heidän välisestään musiikkimieltymyksiä koskevasta keskustelusta, mutta muuten orastavan pariskunnan dialogit on jätetty minimiin ja käsittelevätkin enimmäkseen joutavia asioita. Rakkaustarina tuntuu täten yksinkertaisesti huonosti perustellulta.

”Mitään muuta ei tapahdu, vain tämä kohtaaminen ja tämä sivustakatsoja, joka kärventyy rakkauden liekeissä. Kaari Pelkonen tietää kyllä, ettei hänen pitäisi jäädä siihen kiduttamaan itseään, mutta hän ei liikahdakaan.”

Kirjan kolmannen keskushenkilön, yksipuolisesti Lauriin ihastuneen työtoverin Kaari Pelkosen näkökulma toimii sen sijaan paremmin. Kaari on työskennellyt Laurin insinööritoimistossa jo pari vuotta ja elätellyt kaiken aikaa mielessään turhaa toivoa siitä, että heidän välilleen voisi kehkeytyä jotakin molemminpuolista. Jopa silloin kun rakastumisen ensimmäiset merkit alkavat näkyä Laurista päälle päin, Kaari onnistuu vielä uskottelemaan itselleen, että tunne voisi mahdollisesti kohdistua nimenomaan häneen. Totuuden paljastuttua Kaari vajoaa pohjattomaan raivoon – ennen kaikkea omaa tyhmyyttä on vaikeaa sietää – ja alkaa rakennella mielessään synkeää kosto-operaatiota. Kaarin rooli tarinassa on kuvattu realistisen oloisesti ja oivaltavasti.

Kirjassa kuvataan ohimennen myös tämän triangelin ulkopuolelle jääviä ihmissuhteita: Karinin suhdetta tyttäreensä, Karinin suhdetta muistisairaaseen äitiinsä, Karinin tyttären ja tämän miehen aviokriisiä, Karinin ja tämän entisen miehen aikaisempaa aviokriisiä, Laurin ongelmia aisaparinsa Kimmon kanssa… Erityisesti työyhteisön sisäiset draamat ja selän takana jouruilut – niin Karinin työpaikalla yläkoulussa kuin Laurin insinööritoimistossakin – on niin ikään kuvattu realistisen oloisesti ja oivaltavasti.

Vaan mitäpä se auttaisi, jos juonen varsinaisen villakoiran ytimen muodostanut Laurin ja Karinin tarina jäisi lopullisesti laimeaksi. Näin ei onneksi sentään ole.

”Kun asiat alkavat mennä vinoon, korjausliike toiseen suuntaan kestää kauan. Kun rakkauden tielle alkaa kasaantua esteitä, niitä tulee kuin loputtomasta varastosta. Eivätkä tämä nainen ja tämä mies tee poikkeusta säännöstä.”

Vaikka Karinin ja Laurin romanssi käynnistyy ja lähtee kehittymään kornisti, se ei kuitenkaan ole tuomittu silkkaan siirappisuuteen. Vähitellen ilmenee, että Karin ei olekaan potentiaalisena kumppanina aivan ihanteellinen, vaan hänellä on omat probleemansa – samoin kuin Laurilla, ja samoin kuin meillä kaikilla. Nämä taivaanrantaan kertyvät pilvet on myös kuvattu realistisen ja oivaltavan makuisesti. Jätän kuitenkin paljastamatta, löytävätkö Karin ja Lauri ongelmiensa takaa yhteisen sävelen.

”Kaupunki heiluttaa kesähamettaan, se räpsyttää ripsiään ja hymyilee niin, että hampaat näkyvät.”

En siis ollut varauksettoman tyytyväinen kirjan ihmissuhdepuoleen, vaikka siinä oli hyviäkin elementtejä, mutta Nuotion kirjoitustyyli teki tässäkin kirjassa vaikutuksen. Hän kykenee sanoilla ihan mihin tahansa. Miljööt on kuvattu elävästi, tunteet syvästi. Nuotio osaa sanoittaa ihan tavalliset arkipäiväisyydet osuvasti. Teksti on lisäksi helppolukuista ja selkeää – myös yksikön ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä vaihteleva kertojaratkaisu toimii mainiosti.

Luulen itse asiassa, että tämän jälkeen teen sen mitä pitikin – tutustun johonkin Nuotion aikuisille suunnattuun dekkariin. Tällainen syväluotaava ihmismielen ymmärrys on varmasti oivallinen työkalu myös rikostarinoita kerrottaessa.

”—eikö jokaisen ihmisen luonteessa ole vähän kaikenlaisia piirteitä, jotka elämä sitten kiskoo esiin? Eikö luonne ole yhdeksänkymmentäprosenttisesti esiintymistaitoa ja vain pieneltä osalta ihmistä itseään? Siksi vain silloin, kun kuuntelemme toista, olemme puhtaimmillaan ihmisinä, ilman puheen koristekuvioita, ilman opittuja tapoja.”