Carolly Erickson: Tsaarin tytär

Venäjän viimeisen tsaariperheen kohtalo on aina jollakin synkällä tavalla kiehtonut minua. Muistan jo yläasteen historiantunneilla pysyneeni poikkeuksellisesti hereillä, kun opettaja kertoili tuon perheen traagisen tarinan yksityiskohtia. Ensinnäkin kauan odotettu miespuolinen perillinen Aleksei sairasti hengenvaarallista hemofilia B -verenvuototautia, ja myöhemmin koko tsaariperhe murhattiin Lokakuun vallankumouksen yhteydessä. Muutamia fiktiivisiä kirjojakin olen aiheesta lukenut – monia vuosia sitten erään nuortenromaanin ja joitakin vuosia sitten HP Koskisen Ystäväni Rasputin -teoksen. En muistaakseni pitänyt kummastakaan erityisemmin, mutta Romanovien elämässä ja kuolemassa olisi kyllä potentiaalia mieleenjäävänkin fiktiivisen sovituksen tarpeiksi. Tällä kertaa valitsin aiheen tiimoilta luettavakseni amerikkalaisen, erityisesti historiallista fiktiota kirjoittavan Carolly Ericksonin Tsaarin tytär -teoksen (alkuteos The Tsarina’s Daughter, 2008).

Takakannesta: ”Venäjä kuohui vuonna 1918 ja tsaariperhe oli tulilinjalla. Romanovin jäivät historiaan onnettoman kohtalonsa takia, heidän teloitettiin eräänä heinäkuisena yönä. Mutta entä jos yksi heistä olisi pelastunut? Historiallinen romaani Tsaarin tytär kertoo Nikolai II:n ja tsaaritar Aleksandran toiseksi vanhimman tyttären, Tatjanan, huikaisevan selvitymistarinan.

Tatjana Romanov elää tsaariperheen palatsissa suuriruhtinattaren loisteliasta elämää kutsuineen ja ulkomaalaisine prinsseineen. Hänen ihastumisensa, huolensa ja toiveensa ovat kuin kenen tahansa nuoren tytön, kunnes Venäjän vallankumous kääntää koko tsaariperheen elämän ylösalaisin. Monarkia murenee Romanovien ympäriltä, ja palatsin loisto vaihtuu Siperian vankeuteen. Historiallisten mullistusten keskellä Tatjanan rakkaustarina haavoittuneen sotilaan kanssa antaa hänelle toivoa pelastumisesta. Silmukka kiristyy Tomanovien ympärillä, mutta yhdelle perheenjäsenelle pako saattaa olla mahdollinen.”

Sinänsä tuo lähtökohta on aika kulunut. Varmaan suurin piirtein Romanovien teloituksesta lähtien maailmalla on liikkunut huhuja siitä, että joku lapsista olisikin säästynyt teloitukselta ja jatkanut elämäänsä valheellisen identiteetin turvin. On kuitenkin virkistävää vaihtelua, että tässä kirjassa ihmepelastumisen kohteeksi onkin valittu toiseksi vanhin tytär Tatjana iänikuisen Anastasian sijasta.

Teos antaa monipuolisen kuvan Tatjana Romanovin – tai Romanovan, kuten nimi takakannen kirjoitusasusta poiketen käsittääkseni oikeasti pitäisi perheen naispuollisen jäsenen kohdalla muotoilla – elämästä hovissa ja sen ulkopuolella. En nyt tarkoita sitä oikeaa Tatjana Romanovaa, vaan tätä hänen fiktiivistä ilmentymäänsä. Tsaarin tytär alkaa ”muistin äärimmäiseltä reunalta” Tatjanan ollessa noin kuusivuotias ja päättyy hänen joutuessaan noin parikymppisenä luopumaan koko perheestään. Kirjaan on mahdutettu tsaariperheen sisäistä vuorovaikutusta, heidän suhteitaan muihin Euroopan kuninkaallisiin (kaikki ovat tavalla tai toisella sukua toisilleen), loisteliasta elämää palatsissa, työläisten näkökulmaa, vallankumousta, sotaa, perheen naispuolisten jäsenten hoitotyötä sairaalassa, tsaarittaren mielenterveysongelmia, Nikolain ongelmia hallitsijana, Aleksein sairautta, Rasputinin sekoiluja ja Tatjanan kuvitteellisia miesseikkailuja. Erityisesti noita viimeksi mainittuja.

Erickson käsittelee siis vähän sitä sun tätä, mutta mihinkään ei ehditä kunnolla paneutua. Jos vaikkapa Aleksein hemofilia ja Rasputinin salaperäiset kyvyt olisi nostettu keskiöön ja muuta sisältöä häivytetty, kokonaisuus olisi säilynyt paremmin kasassa. Tatjanan pinnalliset rakkausseikkailut olisi voitu heivata vaikka kokonaan roskakoriin, koska ne eivät varmasti kiinnosta ketään täysjärkistä lukijaa pätkän vertaa. 

Teoksen henkilökuvatkin jäävät ohuenlaisiksi. Tämä on erityisen sääli, sillä ainakin mieleltään järkkyneessä tsaarittaressa ja oman heikkoutensa uhriksi joutuneessa tsaarissa olisi ollut aineksiä mielenkiintoisiksi hahmoiksi, jos heihin vain olisi paneuduttu perusteellisemmin. Myös Tatjanan sisarukset Olga, Maria, Anastasia ja Aleksi jäävät valitettavan etäisiksi – oikeastaan ainoastaan vanhimmasta sisaresta Olgasta muodostuu selvä mielikuva, ja se on yksinomaan negatiivinen, itsekäs ja ilkeä. Tatjanan sulhaskokelaat (sukulaispoika Adalbert, lääkäri Konstantin ja sotilas Mihail) ovat niin ikään varsin valjuja hahmoja. Lukijalle ei missään vaiheessa selviä, mitä päähenkilö oikein näkee heissä, saatika mitä he näkevät päähenkilössä. Tatjana itse on nimittäin pelkkä tabula rasa, jonka kautta tapahtumia tarkkaillaan. Toisaalta hän juoksee päivät pitkät hovin ulkopuolella työläisten vallankumouksellisten parissa, mutta toisaalta hän ei asetu vastustamaan isäänsäkään. Hänen oma mielipiteensä monarkiasta jää siis arvoitukseksi.

Toisaaalta teoksen riisuttu kuvailu antaa sille jonkinlaisen realismin säväyksen. Jos joku oikeasti kirjoittaa nuoruudenmuistoistaan kirjan, niin väistämättähän lopputulos jää yksityiskohdiltaan laihanlaiseksi – eihän niitä enää muista. Kieli on myös yksinkertaista ja konstailematonta, kuten vanhoilla päivillään elämäntarinansa muistiin kirjoittavan ei-ammattikirjailijan (teoksen minäkertoja) kynänjäljen voisi oikeastikin odottaa olevan.

Sen sijaan minun on vaikea arvioida teoksen todentuntuisuutta historiallisten faktojen suhteen; niin hyvin en sentään muista niiden yläasteen historiantuntien sisältöä. Aleksein verenvuototauti ja Rasputinin ote hänen vanhempiinsa olivat eittämättä historiallisia tosiseikkoja, mutta minulla ei ole käsitystä esimerkiksi siitä, oliko tsaaritar oikeasti psykoanalyytikko Sigmund Freudin potilas. Omien rajallisten tietojeni mukaan Tsaarin tytär vaikutti ihan toimivalta sekoitukselta faktaa ja fiktiota, mutta mitä olen lukenut muita kirja-arvioita, niin ilmeisesti teosta pidetään laajalti roskakirjallisuutena juuri historiallisten epätarkkuuksien vuoksi. Enkä minäkään nyt tietenkään kuvitellut, että Venäjän suuriruhtinatar Tatjana oikeasti olisi vieraillut työläisväestön kiihotustilaisuuksissa, kuten tässä annettiin ymmärtää. Se on kuitenkin sinänsä toissijaista, sillä Erickson ei ole yrittänytkään kirjoittaa mitään historian oppikirjaa vaan kaunokirjallisen teoksen. Sellaisenakin Tsaarin tytär jää kuitenkin valitettavan valjuksi kokemukseksi.