Teresan kirjablogi

Ray Connolly on englantilainen veteraanitoimittaja, joka on nyttemmin kunnostautunut myös populäärimusiikin historian kirkkaimpien tähtien elämäkertojen kirjoittajana. Luin jokunen vuosi takaperin hänen Elvis- kirjansa ( Elvis – Legendan elämä 1935–1977 ) , joka oli kyllä perushyvä kattaus aiheesta, mutta ei yltänyt missään mielessä Elvis-raamattuni, Peter Guralnickin järkälemäisen Nuori Elvis & Graceland -saagan tasolle. Connollyn teoskin oli silti sen verran kelpo asiaa, että päätin nyt jatkaa hänen hengentuotostensa parissa, tällä erää Beatlesin toisen nokkamiehen ( John Lennon – Legandan elämä 1940–1980 ) merkeissä. Henkilökohtainen suhteeni Beatlesiin on olemassa, mutta aika olematon. Kun isäni halusi aikoinaan tutustuttaa minut nuoruusaikojensa musiikkiin ja osti sivistyksekseni sekä Elviksen että Beatlesin levyt, niin Elvarin otin heti omakseni, kun taas Beatles-fanitus ei koskaan oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Oli heillä joitakin ihan tarttuvia ja nättejäkin biis...

Toivoin viime jouluna pukilta Jouni K. Kemppaisen uunituoreen Kaija Koo -elämäkerran nimeltä Taipumaton . Mitenkään kaukaa haettu lahjatoive tuo ei ollut, sillä Kaija ”Koo” Kokkola (synt. 1962) on kuulunut suosikkilaulajiini jo lapsuusvuosistani saakka. Kun muut ikäiseni kuluttivat vielä lastenlauluja tai nuorille suunnattuja tyttöbändejä tyyliin Nylon Beat ja Gimmel, minä luukutin komerossani Kaija Koota niin että tärykalvot tärisivät. Tinakenkätyttö taisi olla ensimmäinen biisi, johon tutustuin Radio Novan vannoutuneena kuuntelijana, ja sittemmin hommasin (tai ehkä ennemminkin pyysin vanhempiani hommaamaan) pari Kaijan albumia ihan ikiomaksi. Tuskinpa noiden biisien rakkauspainotteiset sanoitukset ovat antaneet sen ikäiselle kovin paljoa, mutta melodiat olivat mukavan tarttuvia ja ennen kaikkea Kaija Koon tummassa äänessä piili jotakin kovin kiehtovaa. Hänen laulantansa kun ei ollut eikä ole vieläkään semmoista kimitystä kuin valitettavan monilla naisartisteilla tuppaa olemaan. ...