Jouni K. Kemppainen: Kaija Koo – Taipumaton

Toivoin viime jouluna pukilta Jouni K. Kemppaisen uunituoreen Kaija Koo -elämäkerran nimeltä Taipumaton. Mitenkään kaukaa haettu lahjatoive tuo ei ollut, sillä Kaija ”Koo” Kokkola (synt. 1962) on kuulunut suosikkilaulajiini jo lapsuusvuosistani saakka. Kun muut ikäiseni kuluttivat vielä lastenlauluja tai nuorille suunnattuja tyttöbändejä tyyliin Nylon Beat ja Gimmel, minä luukutin komerossani Kaija Koota niin että tärykalvot tärisivät. Tinakenkätyttö taisi olla ensimmäinen biisi, johon tutustuin Radio Novan vannoutuneena kuuntelijana, ja sittemmin hommasin (tai ehkä ennemminkin pyysin vanhempiani hommaamaan) pari Kaijan albumia ihan ikiomaksi. Tuskinpa noiden biisien rakkauspainotteiset sanoitukset ovat antaneet sen ikäiselle kovin paljoa, mutta melodiat olivat mukavan tarttuvia ja ennen kaikkea Kaija Koon tummassa äänessä piili jotakin kovin kiehtovaa. Hänen laulantansa kun ei ollut eikä ole vieläkään semmoista kimitystä kuin valitettavan monilla naisartisteilla tuppaa olemaan.

 Nykyään arvostan myös sitä, kuinka Kaija Koo on onnistunut pysymään pinnalla tai ainakin pinnan tuntumassa kaikki nämä vuodet. Toki jonkinmoinen notkahdus taisi tapahtua vuosituhannen alkupuolella tai ehkä jo ysärin lopulla, mutta vuonna 2010 hän onnistui uudistamaan tyyliään hieman rock-henkisempään suuntaan ja nousi tuhkista kuin feenikslintu ikään. Lyriikoissakaan ei ole viime vuosina ilmennyt enää mitään ”kuka keksi rakkauden” -tyyppistä lässytystä vaan niissä on käsitelty etenkin vaikeuksien kautta voittoon pääsemistä. Esimerkiksi Supernaiset, Vapaa ja Kaunis rietas onnellinen ovat sellaisia voimabiisejä, että niistä voi hieman nuorempikin (naispuolinen) kuulija löytää kosketuspintaa. Ei voi kuin tykätä.

Vaikka elämäkerrat sinänsä ovatkin lajityyppinä mieleeni, niin harvemmin niitä tulee kuitenkaan luettua. Tapahtumille antaa oman erityisen autenttisen lisävivahteensa tieto siitä, että kaikki kerrottu on ainakin osapuilleen ihan oikeastikin käynyt, mutta suurin osa julkisuuden henkilöistä ei vain kiinnosta minua siinä määrin, että riittäisi motivaatiota sen kummemmin tutustua heidän elämäänsä. Aikaisemmin tarpeeksi ovat kiinnostaneet ainakin Elvis Presley, Juice Leskinen, Gösta Sundqvist ja Apulannan pojat – sekä hieman yllättäen moninkertainen suunnistajamestari Minna Kauppi, jonka elämäkerran tosin luin (ikävä myöntää) lähinnä mielenkiinnosta hänen puolisoaan Sipe Santapukkia kohtaan. Itse asiassa Kaija Koo olikin ”parhaat yhtyeet/artistit” -top 5:stäni ainoa, jonka elämästä en vielä hetki sitten sitten tiennyt juuri mitään. Vain elämää -ohjelman Allstars-kaudella Kokkola mainitsi jotakin summittaista poikansa taannoisesta moottoripyöräonnettomuudesta ja jonkin levyn kansilehtisessä hän kertoi isänsä kuolleen jonkinlaisessa lentoturmassa, mutta siinäpä ne ennakkotietoni sitten olivatkin. Onneksi tämä ammottava aukko sivistyksessäni on nyt siis korjattu.

Taipumatonta lukiessani vertasin sitä jatkuvasti aiempiin kokemuksiini elämäkertojen parissa. Peter Guralnickin Nuori Elvis - ja Graceland 1 & 2 -kirjat sekä Antti Heikkisen Risainen elämä kertoivat kohteidensa elämäntarinat niin tarkasti, että lukija koki melkeinpä pääsevänsä seuraamaan Elviksen ja Juicen elon jokaista päivää kärpäsenä katossa. Ari Väntäsen kirjoittamat Apulanta-kirja Kaikki yhdestä pahasta ja Minna Kauppi – Suunta/vaisto eivät sentään moiseen perinpohjaisuuteen yltäneet, mutta kyllä niistäkin sai varsin kattavan kuvan Apulannan jäsenten ja Minna Kaupin uran ja yksityiselämän kiemuroista. Timo Kalevi Forssin käsialaa oleva Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo puolestaan kuvasi Sundqvistin yksityiselämää ja Leavingsin levyjentekoprosessejakin sen verran ylimalkaisesti, että tunsin lukevani enemmän yksittäisistä anekdooteista koostuvaa kokoelmaa kuin mitään oikeaa elämäkertaa. Toki etenkin Sundqvistin privaattiasiat oli ihan kunnioittavaa jättääkin hämärän peittoon hänen erakkotyyppisen luonteenlaatunsa tietäen, mutta silti olisin kaivannut hieman enemmän lihaa luiden päälle tuohon kirjaan.

Jouni K. Kemppaisen hengentuotos oli kyllä yksityiskohtaisempi kuin Timo Kalevi Forssin, mutta ei se läheskään Peter Guralnickin, Antti Heikkisen tai edes Ari Väntäsen kynäilyjen tasolle yltänyt. Taipumattoman aiheet oli varsin kattavasti valittu, käsittelytapa vain oli paikoitellen hieman suurpiirteinen. Kirja kattoi koko Kaija Koon viidelle vuosikymmenelle ulottuvan uran nousuineen ja laskuineen, samoin kuin hänen yksityiselämänsä vaiheet tyttövuosista lähtien unohtamatta kipeitäkään käänteitä – vaikea lapsuus raivoavan isän ja poissaolevan äidin ikeessä, väkivaltainen suhde mallipoikaystävän nyrkin ja hellan välissä, riitaisa ja puolison alkoholismin varjostama avioliitto Markku Impiön kanssa, taloudelliset probleemat, vanhempien kuolemat, henkilökohtaiset terveysongelmat niin somatiikan kuin psyykenkin puolella, pojan moottoripyöräonnettomuus… Lisäksi kirjaan oli mahdutettu skandaalinkäryisiä seiskapäivää-tason paljastuksia Kaijan seksihurjasteluista ja muista nakuiluista sekä kaikenlaisia muita hauskoja sattumuksia hänen yksityiselämänsä ja uransa varrelta. Olen nyt nähnyt myös jonkin verran Kaija Koon haastatteluja tähän Taipumattomaan liittyen ja niiden perusteella hän on jättänyt elämäkerrassaan paljon asioita kertomattakin (missä ei tietenkään ole mitään pahaa). Pelkkää kirjaa lukemalla syntyy kuitenkin sellainen vaikutelma kuin laulaja olisi vuodattanut Kemppaiselle avomielisen rehellisesti aivan koko elämäntarinansa.

Arvostan Kokkolan rohkeutta puhua kipeistäkin asioista, mutta kyllähän kirjassa tykitettiin käänteitä toisensa perään sellaisella tahdilla, ettei aina perässä meinannut pysyä. Monet tärkeät levytysprosessit, uraan merkittävällä tavalla vaikuttaneet työtoverit ja kokonaiset vuodet laulajan yksityiselämässä oli kuitattu parilla hassulla lauseella. Erityisen ympäripyöreästi kerrottiin niistä seitsemästä vuodesta, kun Kokkola oli sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi työkyvytön  artistihommiin. Eihän tuo aikakausi toki tällaisessa eritoten hänen uraansa keskittyvässä teoksessa voinutkaan olla kovin suuressa asemassa, mutta kun kirjassa kerran oli päätetty puhua noista mielenterveysongelmistakin, niin aiheeseen olisi kyllä voitu paneutua hieman perusteellisemmin. Myös viimeisimmät vuodet käytiin lävitse suorastaan jumalatonta vauhtia. Tarkempaa Kaija Kokkolan henkilökohtaisen elämän ruotimista enemmän minua olisivat kuitenkin kiinnostaneet yksityiskohtaisemmat kuvaukset Kaijan Koon urasta, erityisesti tarinat kappaleiden luomis- ja äänitysprosesseista. Jonkin verran niitä olikin, mutta ei mielestäni tarpeeksi. Vertailukohtana mainittakoon vaikkapa Peter Guralnickin Elvis-kirjat, joissa oli kerrottu monisivuisesti Presleyn joka ikisestä levytyssessiosta. Ylipäätään Taipumattomasta tuli vähän sellainen vaikutelma, että raapaistiin pintaa kaikilla osa-alueilla, mutta ei pureuduttu syvemmälle oikein mihinkään.

Parhaimmillaan Taipumaton olikin silloin kun maltettiin pysähtyä kuvailemaan jotakin hieman pitkällisemmin. Esimerkiksi kappaleiden Kuka keksi rakkauden ja Vapaa syntytarinat oli selostettu yllättävän tarkkaan ilmeisesti tekijöiden (ensiksi mainitun kohdalla Markku Impiö ja jälkimmäisen osalta Toni Wirtanen) haastattelujen perusteella. Samoin Hartwall Arenan konserteille valmisteluineen oli omistettu sentään useita sivuja. Myös Kokkolan ja Impiön pojan loukkaantumisesta – tai tarkemmin sanottuna tuon suruviestin saapumisesta Kaijalle – oli kerrottu oikein romaanityyliin päähenkilön ajatuksia ja tapahtumapaikkaa valottaen. Sen jälkeen tosin tiivistettiin pariin virkkeeseen, että Olli joutui moniin leikkauksiin ja siinä se. Ymmärrän toki, että yksityisyydensuoja on säilytettävä, mutta miksi koko motskarionnettomuus piti sitten edes sisällyttää kirjaan, jos loppuratkaisu jätettiin tuolla tavoin avoimeksi. Ymmärtääkseni poika kuitenkin kuntoutui loukkaantumisesta ainakin jotenkuten, ehkä jopa entiseen teräänsä.

Niihin seksihurjastelupaljastuksiin suhtaudun hieman kaksipiippuisesti. Ylenpalttisesti esiintyessään sellaiset tuovat mieleen lähinnä halvan iltapäivä- tai juorulehden, mutta kohtuudella ripoteltuna ne voivat jopa elävöittää kohteen henkilökuvaa. Tässä teoksessa seksuaalissävytteisten revittelyjen määrä pysyi ihan hyvän maun rajoissa. Kaija oli muun muassa harrastanut seksiä julkisessa puistossa suurten vaahteroiden katveessa ja Helsingissä Seurasaarentien levikkeellä nimikkoautonsa konepellillä. Vähän mautontahan tuollainen irstailu toki on, mutta samaan aikaan en voinut olla ajattelematta, että onpas tuossa räväkkä rouva.

Enemmän nautin kuitenkin erinäisistä Kaijan privaattielämässä sekä keikkabussin ja -paikkojen hämärässä sattuneista hupaisista kommelluksista. Naureskelin esimerkiksi sille, kun Kaija ja Markku olivat joutuneet joskus laihoina vuosinaan korjaamaan autorämänsä katkenneen kaasuvaijerin jonkinlaisella omintakeisella naruvirityksellä. Eipä kenenkään taloudellisessa ahdingossa tietenkään sinänsä mitään huvittavaa ole, mutta kyseinen tapaus oli hykerryttävän humoristisesti kuvattu. ”Markku käytteli kaasukättä reippaasti.” Joskus taas Kaija oli saanut sellaisen neronleimauksen, että koko hänen kiertuehenkilöstönsä laittaisi yhteishengen kohottamiseksi anukseensa Marienna-karkin keikan ajaksi. Tuo tosin meni taas hieman rivoilun puolelle, mutta yhtä kaikki oli positiivista, että kirjassa oli välillä huumoriakin monin paikoin kovin vakavamielisen tematiikan vastapainoksi.

En siis missään nimessä haluaisi, että kirjasta olisi karsittu mitään siihen sisältyneitä Kaija Koon uran tai henkilökohtaisen elämän aspekteja, mutta rauhallisempi tempo ja perinpohjaisempi käsittelytapa olisi tehnyt niille enemmän oikeutta. Toki teos olisi tällöin venähtänyt melkoiseksi tiiliskiveksi, vaan mitäs tuosta. Ei Taipumaton tosin 363-sivuisenakaan mikään ihan ohut rieska ole, mutta kyllä elämäkerta voisi ihan hyvin yltää vaikka kuusisataasivuiseksi olematta silti mitenkään ylipitkä – etenkin kun se käsittelee näinkin iäkästä (anteeksi Kaija) ja mittavan uran tehnyttä henkilöä. Mittavammassa teoksessa detaljeihin olisi ehditty paneutua ihan eri tavoin.

Eniten jäin kaipaamaan suoria sitaatteja Kaija Kokkolan ja hänen tuttaviensa haastatteluista. Selvästikin Kemppainen oli jututtanut niin pääpukaria kuin muitakin kirjassa esiintyneitä henkilöitä paljonkin, mutta hän oli päätynyt referoimaan haastattelujen tulokset ja sulauttamaan ne vapaamuotoisesti omasta kynästään syntyneeseen tekstiin. Ratkaisu tuntui ajoittain hieman sekavalta, kun lukija ei voinut tietää varmuudella kenen ajatuksia tässä nyt oikein esitettiin – Kaija Koon vai jonkun hänen lähipiiriläisensä vaiko kenties kirjailijan omassa pikku päässään muodostamia tulkintoja. Tällaisia kohtia oli viljalti, mutta mainittakoon esimerkkinä vaikkapa:

”Kaijaa tällaiset merkit eivät oikeastaan häirinneet, koska hän ei ehkä lopultakaan tunnistanut niitä. Häneen oli yli 15 lihavan vuoden aikana juurtunut vahva tähti-identiteetti. Ja merkit olivat edelleen hyvät: keikkoja piisasi, jengi oli villinä ja huomiota riitti, joten hänen oli vaikea kaiken sen takaa nähdä mitään aallonpohjan tapaistakaan.”

Ainakaan minulle ei käynyt riittävän selväksi, oliko Kaija Koo oikeasti ollut noin sokea uransa aallonpohjan suhteen vai oliko tuo vain Kemppaisen tulkinta hänen mahdollisista aivoituksistaan. Samaten Markku Impiön sävellys- ja sanoitustoimintaa käsittelevissä osuuksissa aprikoin, oliko Impiö itse antanut kirjailijalle tarvittavat informaatiot vai olivatko ne ainoastaan esimerkiksi Kokkolalta saatuja toisen käden tietoja. Impiö nimittäin esitettiin Taipumattomassa sen verran negatiivisessa valossa, etten kyllä hänen kengissään olisi halunnut koskea koko hommaan viiden metrin halollakaan – tosin ehkäpä hän ei tiennyt mahdollisten haastattelujen aikoihin, millainen näkökulma kirjassa otettaisiin hänen suhteensa.

Kaijan oman äänen puuttuminen oli erityisen valitettavaa. Esiintyi kirjassa tosin muutamia hänen kirjoittamiaan tai ehkäpä hänen kertomansa perusteella suoraan litteroituja tekstinkappaleita, mutta niiden aiheet oli valittu käsittämättömän huonosti. Kokkolan elämässä kun on selvästi ihan oikeitakin vastoinkäymisiä ollut, niin minkä ihmeen takia nämä hänen omin sanoin kertomansa osiot sitten käsittelivät meikkaamisen, hiustyylin ja kiertuepukeutumisen kaltaista pinnallista hapatusta. Kyseisten lukujen perusteella tiedän nyt ainakin, että Kaija Koon silmien meikkaamista haittaa taannoinen epäonnistunut silmäleikkaus ja kasvojen meikkausta naaman neliskanttinen muoto. Hiukset ovat Kaija Koon kruunu ja iso osa hänen imagoaan; edelleen yhtä mustat ja pitkät kuin takavuosina. Aiemmin Kaija on käyttänyt vyötäröä korostavia patellavöitä ja trumpettihihoja, nykyään hän pukeutuu pääosin värikkäisiin ja glitterillä koristeltuihin tunika-asuihin. Kesällä on erityisen tärkeää muistaa pukea varsinaisen esiintymisasun alle turvahihat – kuvittelin aluksi niiden olevan jonkinlaiset luotisuojat mahdollista yleisöstä tulevaa hyökkäystä vastaan, mutta kuulemma erikoishihojen funktio onkin estää ”hauenvatsan valkoista kättä putkahtamasta esiin”. Huoh.

Tyritty silmäleikkaus taas on tietysti traaginen asia, etenkin kun koko operaatio oli ainakin laulajan oman käsityksen mukaan alun perinkin tarpeeton, mutta sentään vahingot olivat vain esteettisiä ja näkökyky säilyi ennallaan – jos se nyt yhtään lohdutti. Kuulemma musiikkipohatta Asko Kallonen on todistanut Kaija Koon itkevän ainoastaan yhden kerran koko monivuotisen tuttavuuden aikana; silloin kun he puhuivat tuosta Kaijan silmien kauneuden pysyvästi turmelleesta hoitovirheestä. En halua vähätellä kenenkään kärsimyksiä, mutta kaikilla meistä ei ole koskaan ollutkaan kauniita silmiä ja ihan hyvin tässä on kai silti pärjätty. Toki esiintyvän taiteilijan tilanne on hieman toinen, mutta jotenkin luulisi että kaiken Kokkolankin kokeman jälkeen tuollainen pelkkään ulkonäköön rajoittuva ikävyys ei tuntuisi paljon missään. Tai vaikka jossain määrin tuntuisikin, niin erikoista silti esittää moinen ikään kuin hänen elämänsä pahimpana koettelemuksena.

Onneksi parissa Kokkolan omaäänisessä luvussa sivuttiin sentään myös lauluharjoitusten ja musiikkivideoiden kaltaisia asiallisempia aiheita, mutta muuten kyseisten lukujen painotus oli siis varsin pinnallinen. Eikä näitä Kaija Koon kynästä tai suusta putkahtaneita osioita tosiaan kovin montaa ollutkaan – vain neljä lyhyenläntää normilukua ja alkusanat – eikä hän muutoin päässyt varsinaisesti itse ääneen. Toki Kemppainen oli varmasti hyödyntänyt hänen selostuksiaan monin paikoin kerrontansa pohjana, mutta on silti aina hieman eri asia lukea henkilön kokemuksia jonkin välikäden muokkaamina kuin hänen itsensä kuvaamina.

Kaijan lähipiirin aivoituksia taas ei päästy suoranaisesti kuulemaan lainkaan. Muissa lukemissani elämäkerroissa on ollut sivukaupalla sanatarkkoja lainauksia päähenkilön sukulaisten, työtovereiden ja muiden tuttavien haastatteluista, joissa he ruotivat keskushenkilön persoonallisuutta ja suhdettaan häneen. Tuollaisten mietintöjen puuttuminen Taipumattomasta oli varsin sääli, sillä tuttujen käsitykset elävöittävät huomattavasti elämäkerran kohteen henkilökuvaa ja siinä sivussa myös omiaan, vaikkei viimeksi mainittu niin tärkeää olekaan.

Kaiken kaikkiaan Kaija Kokkola jäi tämän kirjan perusteella valitettavan etäiseksi. Suoraa henkilökuvausta ei esiintynyt juuri lainkaan edes Kemppaisen kerronnassa, mitä nyt 1960-luvun aikaista pikku-Kaijaa luonnehdittiin vilkkaaksi lapseksi. Muutoin käsitykset Kaijan luonteesta on muodostettava lähinnä hänen elämänpolkunsa pohjalta – riettaista tempauksistaan päätellen hän on räväkkä persoona, selättämiensä vaikeuksien perusteella vahva ihminen ja sosiaalisen fobian valossa ilmeisesti myös jollakin tasolla ujo. Voihan näin toki ollakin, mutta esimerkiksi riettaat tempauksethan saattavat osoittaa räväkkyyden sijaan vaikkapa huonosta itsetunnosta kumpuavaa huomionhakua. Nyt kirjassa ei pureuduttu käyttäytymismallien taustasyihin pintaa syvemmälle. Eikä kaikkea tietysti tarvitsekaan tarjoilla lukijalle kuin Manulle illallista, mutta minä ainakin koen helpommaksi rakentaa itselleni täysin vieraasta ihmisestä mielikuvan sillä tavoin, että tutustun sekä hänen elämänsä tapahtumiin että hänen omiiin ja lähipiiriläisten näkemyksiin noista tapahtumista ja ylipäätään ko. henkilön persoonasta.

Muutenkin Taipumattomassa enimmäkseen vain kerrottiin erilaisia sattumuksia analysoimatta sen kummemmin niiden merkityksiä. Silloin kun kirjassa sitten tuotiin ilmi jonkinlaista näkökulmaa, se oli mielestäni liian yksipuolinen ja kohdettaan mairitteleva. Kaijan ja Markun aviolliset ongelmat esimerkiksi esitettiin lähinnä viimeksi mainitun juopotteluista johtuvaksi, kun taas Kaijan syrjähypyt kuitattiin ihan ymmärrettävinä ja ehkä jopa toivottavina itsenäisen naisen irrotteluina.

Myös muiden Kaija Koon elämässä vaikuttaneiden ihmisten henkilökuvat jäivät turhan suppeiksi – varmasti jo senkin takia, että he eivät saaneet omaa ääntään kuuluville, mutta Kemppainenkin usein kuittasi ihan muutamalla sanalla tärkeiden henkilöiden olemassaolon. Enkä missään nimessä tarkoita, että elämänkerturin pitäisi syrjähtää kertomaan statistihahmoista ummet lammet, mutta kyllähän Kaija Koon työtoverit ja vapaa-ajan tuttavat ovat varmasti monin tavoin vaikuttaneet hänen persoonansa ja kokemusmaailmansa muodostumiseen, joten siksi hekin jossain määrin kiinnostavat – ja etenkin heidän suhteensa Kaijaan. Esimerkiksi Kaijan sisko ja poika pelkistyivät hyvin epämääräisiksi taustalla häilyviksi hahmoiksi. Toki syynä on voinut olla ko. henkilöiden oma toive julkisuudesta pidättäytymisestä, ja se toki heille toki suotakoon. Myös suuri osa Kaijan bändiläisistäkin kuitenkin jäi ihan summittaisten mainintojen tasolle, jolloin oli hankala muodostaa tarkkaa mielikuvaa hänen työskentely-ympäristöstään.

Jonkin verran Kaija Kokkolan lähipiiriläistenkin persoonia toki valotettiin, mutta mielestäni aika yksisilmäisesti. Kirjan tärkeimmät sivuhenkilöt olivat luonnolllisesti lapsuuden osalta Kaijan vanhemmat ja myöhemmin Markku Impiö. Kaijan Kalevi-isästä annettiin kuva perhettään henkisellä väkivallalla terrorisoivana raivopäänä ja Annikki-äidistä emotionaalisesti poissaolevana kynnysmattona – hänen ajatuksiinsa ei kai mahtunut juuri muuta kuin häpeä miehestään. Onhan noin voinut ollakin, mutta hieman hankala minun on kyllä uskoa, että noissa ihmisissä ei ole oikeasti ollut mitään hyvää. Eiköhän kirjassa ole vain yksinkertaistettu asioita liiankin rankalla kädellä.

Kaija Koon entisen aviomiehen Markku Impiön luonnekuvaus oli kuitenkin kaikkein yksiulotteisinta. Muusikkona hänet kyllä ylistettiin maasta taivaisiin (mielestäni vähän tarpeettominkin ylisanoin) ja ihmisenäkin hän vaikutti pariskunnan alkuaikoina ihan mukavalta – sellaiselta herkältä maailmanparantajalta –, mutta myöhemmin ilkeä känniminä hallitsi hänen henkilökuvaansa lähes kokonaan. Toki alkoholismi saattaakin pahimmillaan vallata henkilön luonteen aivan tyystin, mutta aihetta käsiteltiin tässä kirjassa mielestäni turhan mustavalkoisesti ja syyllistävästi. Taipumattomassa tuotiin ilmi vain alkoholistin lähipiirin kokemaa tuskaa ja tunnuttiin unohtavan, että kyseessä on pohjimmiltaan kuitenkin potilaan oman elämän tuhoava riippuvuussairaus. Kaija Kokkola oli kuulemma joskus käynyt alkoholistien omaisille suunnatussa keskusteluryhmässä ja lähtenyt sieltä ovet paukkuen menemään, kun ryhmän vetäjä oli kutsunut alkoholismia sairaudeksi. Eipä Kaijalta juuri myötätuntoa tuntunut heruvan pitkäaikaiselle puolisolleen ainakaan tuossa tilanteessa.

Kerronnan ja henkilökuvien pintapuolisuuden ohella minua häiritsi myös kirjan tönkkö kieli. Eihän elämäkerran toki tarvitsekaan olla mitään kielellistä ilotulitusta tai varsinainen taide-elämys muutenkaan, mutta Jouni K. Kemppaisen lause kulki niin kankeasti, että se häiritsi jo asiasisältöön keskittymistä. Teksti koostui suurilta osin yksittäisistä töksähtelevistä päälauseista sekä veltolla ja-konjunktiolla toisiinsa yhdistetyistä lauseista. Etenkin viimeksi mainittuja oli niin yltäkylläisesti, että vanha äidinkielenopettajani kääntyisi haudassaan. Sanavalinnatkin olivat enimmäkseen mielikuvituksettomia, mutta yksi onnistunutkin kuvaus oli – ”kansakunnan kollektiivinen hippokampus”. Ei tosin ole juurikaan hehkuttamisen aihetta, jos liki neljäsataasivuisessa opuksessa oli vain yksi onnistunut kuvaus.

 Hyvää kirjassa oli rehellisyyden lisäksi erityisesti se, että kielellisiä tönkköyksiä lukuun ottamatta se oli muutoin selkeää luettavaa. Tapahtumat etenivät suurilta osin kronologisessa järjestyksessä –Vain elämää -ohjelman vuonna 2012 kuvattua ensimmäistä tuotantokautta käsittelevässä luvussa taidettiin kertoa samassa syssyssä myös vuonna 2017 ilmestyneestä 7. tuotantokaudesta, mutta mitäs pienistä. Lisäksi tekstin fokus pysyi ihailtavan hyvin itse aiheessa. Vaikka tosiaan haluankin tietää jotakin myös elämäkerran pääasiallisen kohteen lähipiiristä ja etenkin työtovereista, minua häiritsee suunnattomasti, jos syrjähdetään jaarittelemaan liian pitkällisesti sivuhenkilöiden elämästä. Kaikkein pahinta on, mikäli yritetään teennäisesti mahduttaa elämäkertaan myös jonkinlainen pienoisanalyysi kohteen elinaikana vallalla olleista poliittisista suuntauksista tai ylipäätään yhteiskunnan tilasta. Taipumattomassa mainittiin jokunen sana myös musiikkibisneksen yleisistä muutoksista, mutta muutoin valokeilassa oli Kaija Kokkola – kuten kuuluukin. Kemppainen ei myöskään pyrkinyt tuputtamaan omia mielipiteitään Kaijan kappaleista.

Yhteenvetona mainittakoon, että Kaija Koo -elämäkerta oli eittämättä mielenkiintoinen, mutta paneutuvammalla lähestymistavalla ja sujuvammalla kirjoitustyylillä siitä olisi saanut kyllä paljon paremman.