Ray Connolly: John Lennon – Legendan elämä 1940–1980

Ray Connolly on englantilainen veteraanitoimittaja, joka on nyttemmin kunnostautunut myös populäärimusiikin historian kirkkaimpien tähtien elämäkertojen kirjoittajana. Luin jokunen vuosi takaperin hänen Elvis-kirjansa (Elvis – Legendan elämä 1935–1977), joka oli kyllä perushyvä kattaus aiheesta, mutta ei yltänyt missään mielessä Elvis-raamattuni, Peter Guralnickin järkälemäisen Nuori Elvis & Graceland -saagan tasolle. Connollyn teoskin oli silti sen verran kelpo asiaa, että päätin nyt jatkaa hänen hengentuotostensa parissa, tällä erää Beatlesin toisen nokkamiehen (John Lennon – Legandan elämä 1940–1980) merkeissä.

Henkilökohtainen suhteeni Beatlesiin on olemassa, mutta aika olematon. Kun isäni halusi aikoinaan tutustuttaa minut nuoruusaikojensa musiikkiin ja osti sivistyksekseni sekä Elviksen että Beatlesin levyt, niin Elvarin otin heti omakseni, kun taas Beatles-fanitus ei koskaan oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Oli heillä joitakin ihan tarttuvia ja nättejäkin biisejä, mutta aika paljon myös täysin yhdentekevää matskua. Niin oli tosin kieltämättä The Pelvikselläkin, mutta silti seison enemmän siellä Elvis-leirissä, jos jonkinlainen jako näiden kahden pop/rock-musiikin uranuurtajan välillä pitää tehdä. Lennon oli kuitenkin kiinnostavan ristiriitainen hahmo ja hänen kohtalonsa traaginen (vaikka ennakkotietojeni aiheesta olivatkin aika ohuet), joten tämäkin elämäkerta lähtökohtaisesti kiinnosti, vaikken suuri bändin tai edes kirjailijan ihailija olekaan.

John Lennon – Legandan elämä 1940–1980 tarjoaa kurkistuksen kulissien taakse, sillä Connolly tunsi kirjansa päähenkilön henkilökohtaisesti. Hän nimittäin haastatteli Lennonia ja muitakin Beatlesin jäseniä 1960- ja 1970-luvuilla lukuisia kertoja ja oli ilmeisesti jopa jonkin sortin ystävä ainakin Lennonin kanssa. Sisäpiirin näkökulma voisi toisaalta elämäkerrassa olla sudenkuoppakin, jos Connolly toisi sen kautta itseään liikaa esille, mutta tässä teoksessa niin ei onneksi tapahdu. ”John kertoi minulle” -tyyppiset johtolauseet toistuvat kyllä viljalti, mutta kirjailija ei syrjähtele kertomaan liikaa omista aivoituksistaan saatika mitään omasta elämästään. Muutenkaan hän ei rönsyile, vaan fokus säilyy koko ajan itse aiheessa. Teksti on selkeää, kieli helppolukuista ja konstailematonta. Jokainen luku alkaa John Lennonin suusta peräisin olevalla sitaatilla, jonka ympärille sisältö löyhästi rakentuu. Kaiken kaikkiaan teos on siis rautaisella toimittajan ammattitaidolla väsätty. 

Parasta kirjassa ei kuitenkaan ole sisäpiirin näkökulma eikä selkeys, vaan syväluotaava ote John Lennonin henkilökuvaan. Connolly analysoi monipuolisesti ja rehellisesti Lennonin eri puolia, mutta ei ainoastaan piirteitä vaan myös niiden mahdollista syntyprosessia. Erityisen kiinnostavia siinä mielessä ovat hankalaa nuoruutta valottavat osuudet – Lennon nimittäin koki joutuneensa varhaislapsuudessa isänsä hylkäämäksi ja myös äitinsä kanssa hänellä oli etäiset välit, vaikka perusturvallisuus tätinsä kanssa varttuneella pikku-Johnilla olikin sinänsä kunnossa. Tällä kaikella oli varmasti kauaskantoiset vaikutukset tulevan beatlen persoonaan. Koulussa hän oli häirikkö ja ainakin omasta mielestään väärinymmärretty nero. Onneksi hän löysi sitten musiikin kautta sopivan purkautumiskeinon luovalle hulluudelleen, mutta ei hänen huumehuuruinen elämänsä silti ollut mitään ruusutarhassa tallaamista, eikä myöskään lähipiirin elämä hänen kanssaan. Erityisesti ensimmäinen vaimo Cynthia joutui niin vuosikausia jatkuneen pettämisen, perusteettoman mustasukkaisuuden kuin yleisen laiminlyömisenkin kohteeksi. Tätäkään puolta kirjassa ei ole mitenkään pyritty häivyttämään. 

Mielestäni ikävintä on tosin lukea sellaisia elämäkertoja, joissa kohde lytätään aivan maanrakoon, mutta liian sievistelevä käsittelytapa on miltei yhtä ärsyttävä. Connolly ei ainakaan maalaa Lennonista liian ruusuista kuvaa, mutta ei myöskään sentään mustamaalaa häntä liikaa. Kuten varmaan aikas monet muutkin ihmiset, Lennon osasi olla sekä hyväsydäminen että täysi mulqvist. Hän puhui rauhan puolesta, mutta sai itse hulluja raivareita. Kuten kirjan lopussa luonnehditaan:

”Hän oli vaihtelevasti älykäs, vitsiniekka, nokkela, vihainen, hauska, paha sustaan, kaukonäköinen, äkkipikainen, lahjakas, syyllisyyttä kantava, saarnaava, ivallinen, liioitteleva, herkkäuskoinen, aggressiivinen, uskoton, pakkomielteinen, itseensä käpertyvä, suorapuheinen, mustasukkainen ja toisinaan julma mutta usein myös jalomielinen ihminen. Hän ei ollut mikään pyhimys, mutta hänen ystäviensä oli vaikeaa olla pitämättä hänestä. Ennen kaikkea hän oli ainut laatuaan.”

Seuraavaksi siirtykäämme teoksen puutteisiin. Vaikka kirja on siis tietyllä tapaa hyvinkin perinpohjainen pureutuessaan John Lennonin persoonaan pintaa syvemmälle, se ei kuitenkaan ole perinpohjainen tapahtumien suhteen. Lennonin koko vaiherikas 40-vuotinen elämä on puserrettu 500:aan suurehkolla fontilla täytettyyn sivuun, joten mitään ei pysähdytä maalailemaan sen kummemmin. Siinä mielessä Legandan elämä tuntui hiukan puisevalta ja suorastaan raskaslukuiselta. En toki odotakaan elämäkerralta mitään romaanityyppistä kuvailua, mutta tässä teoksessa etenkin Lennonin Beatlesin jälkeinen elämä ja kuolema mentiin sellaisena läpijuoksuna, että mielikuvat tapahtumista jäivät kyllä turhankin ohuiksi. Olen tottunut parempaan, koska mainitsemassani lempparielämäkerrassani (Peter Guralnickin Elvis-sarja) kuvailu ylsi jopa kaunokirjalliseen tarkkuuteen ja kohteen elämään uppouduttiin niin perusteellisesti, että sen jälkeen Elvarin vaiheet voi sanoa tuntevansa kuin omat taskunsa. Lennonin elämän suhteen koen raapaiseeni vain hiukan pintaa Connollyn avustuksella.

Tämä kirja tarjoaa siis samaan aikaan syvällisen että pinnallisen katsauksen aiheesta niille, jotka eivät tiedä John Lennonin elämästä vielä juuri mitään – eli muun muassa minulle. Beatlesin tai Johnin fanille en usko teoksen antavan kovin paljon uutta ja ihmeellistä. Ihan kelvollinen elämäkerta, ei enempää eikä vähempää.