Matti Rönkä: Eino

Olen näköjään hieman tynnyrissä kasvanut kotimaisen nykykirjallisuuden(kin) suhteen. Minulle oli nimittäin aivan uusi tieto, että Ylen uutisankkurina koko kansan tietoisuuteen noussut Matti Rönkä on myös kirjailija – pääasiassa kai dekkaristi. Olen kyllä lukuisia kertoja nähnyt lapsuudenkotini kirjahyllyssä Röngän Isä, poika ja paha henki -teoksen (joskaan en suin surminkaan tiedä, kuka sen on sinne tuonut), mutta en ole osannut yhdistää sitä tuohon nyttemmin eläköityneeseen uutiskasvoon. Einonkin nappasin kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä ihan hetken mielijohteesta ja takakannen perusteella ilman kummempaa tietoa kirjailijasta, vaikka hänen nimensä toki kannessa seisoikin oikein kissan kokoisin kirjaimin. Vasta myöhemmin jonkinlainen lamppu syttyi päässäni: Matti Rönkä. Olisikohan kyseessä se the Matti Rönkä? Ja olihan se.

Kirjan takakannesta: ”Eino on sodan käynyt mies. Velvollisuutensa hoitanut, tiivis ja sitkeälihainen Ukki. Pojanpoika Joonas säikähtää, kun Ukissa havaitaan muistisairauden ensimmäiset oireet. Terveyskeskuksessa Joonas näkee vanhat luodinrepimät Einon vartalossa. Ukin kotoa löytyy karttoja ja valokuvia, joissa tämä poseeraa outojen miesten kanssa. Nopeasti käy selväksi, että aivoverenkiertohäiriöt ovat pienimpiä Einon mieltä vaivaavista kiusoista.

Eino on romaani nuoruudesta ja odottamattomista valinnan paikoista. Valinnoista, joihin ei ole valmis, ja seurauksista, jotka kulkevat reppuselässä läpi elämän. Samalla se on romaani vanhuudesta, muistin pitkistä jäljistä ja elämänmittaisesta sovituksesta."

Sotaromaani ei ole itselleni läheisimpiä kirjallisuuden genrejä, mutta nimenomaan sodan jälkiseuraukset sotilaan psyykeen ovat toki kiinnostava teema. Aivan toisesta aihelaarista kaapatut muistiongelmat herättivät niin ikään mielenkiintoni tavatessani tuota edellä siteerattua takakansitekstiä. Näistä syistä minä tämän kirjan valitsin.

Jo Einon alussa ilmenee, että uutisankkuri Rönkä todella osaa kirjoittaa. Lauserakenne on napakka ja selkeä, kielenkäyttö ilmaisuvoimaista ja värikästä. Miljööt piirtyvät lukijan silmien eteen tarkkoina ja hahmojen kokemat emootiot lipuvat ihon alle, vaikka kuvailuun ei määrällisesti ole tuhlattu paljoa tilaa ja etenkin tunnekuvaus on muutenkin varsin vähäeleistä. Rönkä osaa nimittäin kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta silti kuvailevasti ja jopa kauniisti. Ronskeja kohtiakin teoksessa tosin esiintyy. Tuntuu jopa hieman häiriintyneeltä lukea hahmojen intiimeistä hetkistä, jos mielessä kaikuu Rönkän alati selkeän asiallinen uutisääni – moisista mielleyhtymistä on siis pyrittävä eroon niin pian kuin mahdollista ja yritettävä suhtautua kirjaan ihan kirjana.

Horjuvan muistin kuvaukset ovat mielestäni Einon parasta antia. Yli 90-vuotiaan, aivoverenkierron häiriöistä kärsivän nimihenkilön mieli alkaa terveyskeskuksen vuodeosastolla makoillessa lipua vuosikymmenten takaisiin tapahtumiin ja sieltä takaisin. Välillä hän ei ole aivan varma, lipsahtiko jokin hänen muistelemansa asia suusta ulos hoitajien ihmetykseksi vai jäikö vain ajatuksen tasolle. Siitä huolimatta kerronta ei ole missään vaiheessa niin sekavaa ja poukkoilevaa, että kirjan luettavuus kärsisi. Lukija pysyy kyllä koko ajan menossa mukana tanakasti kulloiseenkin aikaan ja paikkaan orientoituneena. Olikin vähän sääli, että myös Einon ajatuksenjuoksu alkoi osastojakson mittaan taas terävöityä, vaikka takaumia kirjassa toki esiintyi alun jälkeenkin ja aivan lopussa päähenkilön ajatukset pakkasivat jälleen hajoamaan. Muistisairaan ajatusmaailma oli nimittäin tavoitettu niin taitavasti – tai näin ainakin oletan, vaikkei omakohtaista kokemusta muistivaikeuksista vielä ole sen paremmin minulla kuin varmaan Röngälläkään –, että siitä olisi mielellään lukenut pidempäänkin.

Varsinaisia sotajuttuja kirjassa sen sijaan oli varsin vähän. Takaumissakin keskityttiin enemmän sodan jälkeisiin käänteisiin. Eino ei ollut rintamalta palattuaan tyytynyt rauhalliseen elämään kotitilalla uunituoreen vaimonsa kanssa, vaan oli painellut vapaaehtoisiin tiedustelutehtäviin Neuvostoliittoon. Hänen yksinäiset rämpimisensä rajan takana olivat ehkäpä kirjan tylsintä antia. Kirjassa ei paneuduttu kovin tarkkaan siihen, miksi Eino päätyi hylkäämään kodin mukavuudet omaehtoisesti, mutta ilmeisesti taustalla oli vaikuttamassa jonkinlainen yleinen sisäinen levottomuus ja tyytymättömyys vahinkoraskauden seurauksena solmittuun tuoreeseen avioliittoon. Tiedustelutehtäviensä yhteydessä Eino joutui lopulta varsin kiperiin tilanteisiin ja sikisipä hänelle romanssikin erään venäläisnaisen kanssa, joten täysin puisevuuteen tuomittuja nuo osiot eivät kuitenkaan olleet. 

Mitä itse sotaan ja sen vaikutuksiin tulee, niin tappamisen jälkiseurauksia oli sanoitettu kirjassa oivaltavasti – tai taas vain oletan, koska en toki ole ketään tappanut (eikä varmaan Rönkäkään). Eino ei ollut rintamalla ehtinyt puntaroida mielessään oikeaa ja väärää, mutta vuosien päästä kaikkien tapettujen sotilaiden haamut alkavat kummitella hänen mielessään erityisesti öisin. Tämä sisältö jäi kuitenkin lopulta aika pieneen osaan teoksessa, muutamien sinänsä onnistuneiden mutta ohimennen heitettyjen pohdintojen tasolle. Olisin kaivannut loppuun vielä tarkempaa moraalista tilintekoa.

”Sodassa hyvä mies oli se, joka parhaiten pystyi pahaa tekemääm. Parhaiten vai pahiten? Sekin oli epäselvää vasta jälkikäteen. Ei siellä voinut eikä osannut miettiä. Ei tarvinnut.

Minä tein pahaa. Ensin sen ohitin, ihan vain välttämättömyytenä tai väistämättömästi minun kohdalleni sattuneena. Mutta myöhemmin mietin sitä monta kymmentä vuotta. Kun kaikki paha alkoi puikahdella ja ujua mieleen, reppuun kertynyt."

Kirjassa käsitellään ohimennen myös monenlaisia perhesuhteita. Einon suhde nyttemmin jo edesmenneeseen vaimoonsa oli viileä ja masentava, kun mitään aitoja tunteita ei ainakaan hänen puoleltaan ollut koskaan ollut pelissä. Samaten Einon välit ainoaan poikaansa ovat kautta aikain olleet kireät ja riitoja on käyty esimerkiksi politiikan saralla, kun ilmeisesti vasemmalle kallistunut Janne-poika on pitänyt kuljetusalalla menestynyttä isäänsä riistäjäkapitalistina. Joonas-pojanpoikaan ukilla sen sijaan on läheisemmät välit. Heidän elämäntarinoistaankin on erotettavissa joitakin yhtymäkohtia; juuri armeijasta palannut Joonas tuntuu olevan itsensä ja tulevaisuutensa kanssa yhtä eksyksissä kuin ukki aikoinaan rintamalta palattuaan, vaikka olosuhteet ovat vallan erilaiset. Suhteessa tyttöystävä Hennaan on myös havaittavissa samoja piirteitä kuin Einon ja Kerttu-mummon kulissiliitossa. Jää tosin arvailujen varaan, toistaako Joonas isoisänsä virheet, vai paraneeko polvi pojasta, tai siis pojanpojasta.

Pidin tästä kirjasta kovasti, mutta aivan kaikkia takakansitekstin ja aloituksen perusteella muodostuneita lupauksia se ei onnistunut lunastamaan. Joitakin tai oikeastaan kaikkia teemoja olisi mielestäni kannattanut viedä vielä pidemmälle, mutta tällainen 230 sivun mitta ei anna tilaa kovin syvälliselle paneutumiselle missään mielessä. Haastatteluissa kertomansa mukaan Rönkä oli kuitenkin nimenomaisesti halunnut tehdä juuri tämän mittaisen teoksen, siis ilmeisesti lyhyen ja ytimekkään. Siinä hän kyllä eittämättä onnistuikin, ja samalla hän onnistui tekemään vaikutuksen ainakin minuun, vaikka jonkinlainen loppusilaus jäikin puuttumaan. Sen verran hyvin kaikki tekstin perusasiat olivat reilassa, että tekisi mieli tutustua vaikka johonkin Röngän dekkariin seuraavaksi. Ja mikäpä ettei.