Agatha Christie: Teetä kolmelle

Agatha Christie edustaa minulle dekkarimaailman kuningatarta siitäkin huolimatta, että hänen teoksensa ovat yleensä varsin simppeleitä etenkin kielellisiltä ja henkilökuvaukseen liittyviltä ansioiltaan. Jos ei kuitenkaan etsi mitään kirjallisuuden Nobelin arvoista syvällisyyttä, kuten aina ei toki tarvitsekaan, Agatha-täti hallitsi perinteisen suljetun paikan mysteerin konseptin paremmin kuin kukaan muu. Miltei jokaisella kirjastoreissulla mukaani tarttuukin vähintään yksi hänen teoksensa, viimeisimpänä Teetä kolmelle (englanninkielinen alkuteos Sad Cypress, 1945).

Takakannesta: ”Mary Gerrard oli kuin kukka. Villiruusumainen vaaleaverikkö, josta kartanon rouva Laura Welman oli kouluttanut hienon naisen. Vaikea kuvitella tätä suloista olentoa vastenmielisen ja äreän portinvartijan tyttäreksi, vielä vaikeampaa uskoa jonkun tuputtavan tyttöparalle kuolettavan annoksen morfiinia. 

Niin kuitenkin käy, ja murhasta syytetään Elinor Carlislea, ihastuttava tyttö hänkin. Rakastunut, kihloissa, rouva Welmanin veljentytär ja omaisuuden perijä. Kaikki todisteet puhuvat Elinoria vastaan: vain hänellä oli motiivi ja tilaisuus murhan tekemiseen. Elinorin pelastamiseen tarvitaan suoranainen ihme – oikeastaan ihan tietty ihanan teräväpäinen viiksekäs salapoliisi Hercule Poirot.”

Takakansi ei soittanut mitään kelloja, mutta olin itse asiassa lukenut kirjan aikaisemminkin. Silti en enää muistanut loppuratkaisua enkä oikeastaan mitään muutakaan juonesta, joten saatoin onneksi lähteä neitseellisillä mielin uusintakierrokselle. Tosin vaikken juuri kyseistä tarinaa muistanutkaan, niin Teetä kolmelle muistuttaa monin tavoin perinteistä Agatha Christien dekkaria – murha tapahtuu ja mitä ilmeisimmin joku kartanon väestä tai sen lähipiiristä on tekosen takana. Tämäkin teos noudattelee siis tavanomaista suljetun paikan mysteerin kaavaa.

Henkilökaarti on niin ikään Christielle tyypilliseen tapaan värikästä, mutta enimmäkseen melko karikatyyrimäistä ja pinnallisesti kuvattua: ujo ja ihastuttava Mary, pari juorukellomaista sairaanhoitajaa, äreä Gerrardin ukko ja niin edelleen. Kaiken taustalla hääräilee ulkoiselta olemukseltaan huvittava mutta viiltävän terävä Hercule Poirot. Hahmojen sisäisestä maailmasta voidaan esittää lukijalle vain ohut pintakerros, sillä muutenhan mysteeri ratkeaisi ennen aikojaan epäilyksenalaisten mielenliikkeiden kautta. Tämä rajoittaa ajatus- ja tunnekuvausta merkittävästi. Muutenkaan kukaan kirjan henkilöistä ei herätä mielenkiintoa ihmisinä vaan ennemmin vain potentiaalisina epäiltyinä – ehkäpä juuri itse syytettyä eli Elinoria lukuun ottamatta. Häneen on kerrontatyylin rajoituksista huolimatta saatu yllättävän paljon kerroksia; päällisin puolin hän vaikuttaa kylmäpäiseltä ja välinpitämättömältä nuorelta naiselta, mutta pinnan alla kuohuu voimakkaita emootioita. Kenties hän olisi murhaankin kyennyt, vaan kukapa tietää. Kyseisen dilemman ympärille juoni lähtee rakentumaan.

Teetä kolmelle sisältää jonkin verran myös viitteitä rakkausromaanista, mutta ihmissuhdekuvaus on Christielle ominaiseen tyyliin valitettavan ontuvaa. Hahmot rakastuvat toisiinsa päätä pahkaa tietämättä tunteidensa kohteesta käytännössä mitään. Luontevaa lähentymistä tai kypsyttelyä on turha odottaa. Se annettakoon kuitenkin Christielle anteeksi, sillä eihän tämä varsinaisesti ole mitään romanttista kirjallisuutta.

Monista tutuista elementeistä huolimatta Teetä kolmelle poikkeaa rakenteeltaan Christien tuotannon arkkityypistä. Ensinnäkin kirja alkaa etiäisellä tulevasta oikeudenkäynnistä kirjailijan yleensä hyödyntämän suoraviivaisen kronologisen kerronnan sijasta. Muutenkin Christie menee yleensä pikaisesti asiaan, kun taas tässä teoksessa varsinainen rikos kuvataan vasta noin puolivälin tienoilla. Kirjan alkuosa ei silti ole laahaava, vaan pitää mielenkiinnon riittävän hyvin vireillä – itse asiassa siinä on onnistuneen pahaenteinen tunnelma, ja ainakin tapauksen taustat tulevat huolellisesti esitellyksi jo ennen itse rikoksen ja sen selvitystyön pariin pääsemistä.

Itse villankoiran ydin eli murhamysteeri on myös taitavasti rakennettu. Välillä Christiellä on ollut taipumusta siihen, että hän sortuu yllätyksellisyyttä tavoitellessaan itse asiassa yllätyksettömyyden syntiin. Syyllisen voi huonoimmassa tapauksessa onnistua jopa arvaamaan ennen aikojaan sillä menetelmällä, että vain valitsee epäiltyjen joukosta päällisin puolin yllätyksellisimmän vaihtoehdon. Tätä kirjaa lukiessani minulla oli kaksikin tuolla taktiikalla valittua pääepäiltyä, mutta metsään meni molempien osalta – ja hyvä niin, sillä dekkareiden viehätys perustuu suurilta osin juuri ennalta-arvaamattomuuteen. Christie oli ovelasti sirotellut todellisten johtolankojen keskuuteen hämyjä, jotka johdattelivat ainakin minut menestyksekkäästi harhateille. Onnistuin tosin noukkimaan sieltä seasta myös ne oikeat johtolangat, mutta en suin surminkaan pystynyt arvaamaan niiden lopullista merkitystä. Siinä suhteessa Christie oli tällä erää hieman epäreilu lukijaa kohtaan – loppuratkaisu ei oikeastaan ollut annettujen johtolankojen perusteella pääteltävissä. Periaatteessa lopetus oli kuitenkin suurilta osin looginen, mutta eräänlainen porsaanreikäkin siihen kyllä sisältyi (syyllinen ei voinut olla varma siitä, ettei uhreja tulisi tahattomasti enemmän kuin oli tarkoitus) ja olihan se muutenkin aika uskomaton. Mutta siis ennen kaikkea yllättävä.

Eli dekkari oli onnistunut. Ei mitään uutta auringon alla Christien tuotannossa, mutta toimivaa perussettiä kylläkin.