Robin Cook: Narkoosi

Sain juuri loppuun yhdysvaltalaiskirjailija Robin Cookin lääketieteellisen trillerin nimeltä Narkoosi. Kohta kerron siitä lisää, mutta ensin mainittakoon alustukseksi pari sanaa suhteestani itse Cookiin.

Robin Cook tulee varmasti aina olemaan yksi minulle rakkaimmista kirjailijoista. Eikä ainoastaan siitä syystä, että varhaisin muistamani lukukokemus tapahtui nimenomaan hänen hengentuotoksensa parissa – lapsuudenkotini kirjahyllystä sattui nimittäin löytymään isäni omistama Kuume-niminen bestseller. Cook on kuitenkin myös suurimpia syitä siihen, miksi päätin aikoinani kouluttautua lääkäriksi. En tosin enää muista, aloinko lukea hänen kirjojaan, koska olin kiinnostunut lääketieteestä, vai kiinnostuinko lääketieteestä, koska olin alkanut lukea hänen kirjojaan. Oli kimmoke lähtenyt mistä hyvänsä, Cookin tuotannosta se sai hyvän kasvualustan, sillä hänen tapansa yhdistellä lääketieteellisiä tapauksia rikosmysteereihin on yksinkertaisesti kiehtova. Päälle päätteeksi Cookin kirjoissa esiintyvä munkkilatina kalskahti niin hienolta, että minäkin halusin oppia sitä taitamaan, ja hänen lääkärihenkilönsä vaikuttivat ainakin alle kymmenvuotiaan itseni näkökulmasta niin fiksuilta, että halusin tulla joskus samanlaiseksi.

Lääkäri minusta siis tulikin, mutta siitä fiksuudesta voidaan varmasti olla montaa mieltä... Cookia luen vieläkin ajoittain sille päälle sattuessani, mutta nykyään kykenen arvioimaan objektiivisesti myös hänen teostensa heikkouksia. Cookin helmasynti on mielestäni epärealistisuus: lääketieteelliset faktat hänen kirjoissaan ovat kylläkin kohdillaan, mutta salaperäisten kuolemantapausten taustalta paljastuvat suurisuuntaiset rikosvyyhdit eivät yleensä tunnu uskottavilta. Henkilö- ja tunnekuvauksenkaan suhteen hän ei ole omimmillaan. Etenkin hänen miespuoliset päähenkilönsä ovat joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta ihan toisiaan muistuttavia ärsyttäviä kärttykasoja. Juonen dramaattiset käänteet latistuvat usein sillä, että hahmojen reaktiot esimerkiksi heille läheisten ihmisten kuolemiin ovat luokkaa "voi juupeli".

Lisäksi Cookin tuotantoa vaivaa sekä pahanpäiväinen itsensä toistaminen että samanaikaisesti myös epätasaisuus. Hän kierrättää toisiaan muistuttavia juonikulkuja niin usein, että tuo hänen sinänsä oivallinen lääketieteen alalla toimivan wanna be -etsivän konseptinsa on alkanut tässä vuosien saatossa tulla korvista ulos. Cookin tämän milleniumin puoleinen tuotanto on laadultaankin selvästi heikompaa kuin ne vanhat kunnon kasari- ja ysärihelmet. Uudemmissa kirjoissa on aiempaa vähemmän lääketiedettä ja enemmän puuduttavaa politikointia, rikollisjärjestöjen toiminnan kuvaamista ja muuta tylsää sisältöä. Erään konservatiivista demokraattipuolueen senaattoria – ärsyttävä kärttykasa muuten hänkin – käsittelevän teoksen jätin suorastaan kesken.

Niinpä Cookia ei ollutkaan tullut luettua aivan hiljattain, mutta nyt mieleni alkoi jostakin syystä taas halajaa hänen pariinsa. Olen kolunnut ne vanhat kunnon helmet jo sen verran perusteellisesti, että valitsin kaikesta huolimatta uudehkosta tuotannosta Narkoosin (alkuteos Host, 2015), sillä juoni vaikutti ainakin takakannen kuvauksesta päätellen ihan mielenkiintoiselta.

"Lääketieteenopiskelija Lynn Peircen poikaystävä Carl joutuu koomaan leikkauksen yhteydessä. Lynn päättää toimia surustaan huolimatta, sillä hän on varma, että tekeillä on jotain hämärää. Lynn ryhtyy tutkimaan tapausta yhdessä opiskelukaverinsa Michaelin kanssa, ja he saavatkin nopeasti selville, että tietyissä sairaaloissa esiintyy epätavallisen paljon leikkauskomplikaatioita.

Lynn järkyttyy huomatessaan, että Carlin tapauksessa kyseessä ei olekaan pelkkä hoitovirhe vaan jotain paljon pahempaa. Pian käy selväksi, että tietyt tahot eivät halua Lynnin ja Michaelin penkovan asiaa yhtään enempää, ja kohta on Lynnin vuoro olla huolissaan omasta hengestään.”

Tälle vuosituhannelle sijoittuvasta ilmestymisvuodestaan huolimatta Narkoosi edusti tyyliltään vanhaa kunnon Robin Cookia, niin hyvässä kuin pahassakin. Kirjassa on jonkin verran myös yhteiskuntakritiikkiä – etenkin sairaalamaailman korruptoituneisuuden ja lääketeollisuuden rahanahneuden osalta – mutta se nyt on aina ollutkin olennainen osa Cookin tematiikkaa. Tässä teoksessa paasaava sisältö ei kuitenkaan hukuttanut tyystin alleen itse pääasiaa eli lääketieteellistä mysteeriä. Tuon mysteerin taustalta tosin alkoi hiljalleen paljastua, niin ikään taattuun Cookin tyyliin, hyytävien rikosten ketju. Rikollispuolen näkökulmasta kirjoitettuja lukuja oli jokunen, mutta pääpaino säilyi lääkisopiskelija Lynnin ja hänen opiskelijakollegansa Michaelin kokemusmaailmassa. Kaiken kaikkiaan Narkoosi oli juuri sellainen sekoitus tiedettä ja trilleriä kuin Cookilta on tottunut odottamaan.

Siis tuttua ja turvallista – ehkä vain vähän liikaakin. Lukuprosessin aikana mieleni valtasivat niin väkevät déjà vu -tuntemukset, etten lopulta voi olla varma, olinko sittenkin lukenut tämän kirjan joskus aiemminkin. Todennäköisesti kuitenkaan en, mutta Cook oli vienyt tyypillisen itsensä toistamisen kokonaan uusiin ulottuvuuksiin. Itse asiassa hänen vuonna 1977 ilmestynyt läpimurtoteoksensa oli suorastaan nimeltään ”Kooma”. Jokaista yksityiskohtaa en tuosta debyytistä enää muista, mutta eiköhän juonen keskiössä vain ollut samanlainen koomatapausten sarja kuin Narkoosissakin. Itsensä plagioinnista tuskin syytettä heruu, mutta onhan tuollainen vanhojen ideoidensa kierrättäminen vähintään noloa.

Narkoosin huonot puoletkin olivat niitä Cookille ominaisia. Lääketieteellinen jargon kalskahti kirjassa uskottavalta ja oli silti varmaan maallikollekin helposti ymmärrettävissä – opiskelijat Lynn ja Michael nimittäin selittivät terminologiaa alati toisilleen – mutta koomien taustalta paljastuva salaliitto puolestaan oli jälleen niin laajamittainen, ettei tuntunut alkuunkaan uskottavalta. En nyt kerro tämän tarkemmin, etten tule liikoja spoilanneeksi, mutta tuskinpa moista voisi oikeasti tapahtua edes Jenkeissä. Pystyn kyllä uskomaan yksittäisten turmeltuneiden terveydenhuoltoalan ammattilaisten olemassaoloon, sillä onhan niin kutsuttuja kuolemanenkeleitä nähty ihan reaalimaailmassakin, mutta tuollaiset suuremman mittaluokan salaliitot ylittävät mielikuvitukseni rajat. Jos moinen lähtisikin kehkeytymään, niin eiköhän se tulisi päivänvaloon tuota pikaa.

Kaiken kukkuraksi Narkoosi oli varsin ennalta-arvattava; osin juuri Cookin tavanomaisen sapluunan noudattamisen takia, osin taas niiden muutamien rikollishahmojen perpektiiviä hyödyntävien lukujen vuoksi. Jutun juoni alkoi hahmottua lukijalle jo varhaisessa vaiheessa ainakin pääpiirteittäin, vaikkei jokainen yksityiskohta ollut vielä näkösällä. Dekkareiden jännite tulee suurilta osin yllättävyydestä, joten sen puuttuessa Narkoosi ikään kuin lässähti ennen aikojaan. Loppupuolen action-kohtaukset olivat kyllä ihan jännittäviä – Cook on nimittäin osoittanut niiden aiempien ”voi juupeli” -tyylillä tapettujen keskushahmojensa avulla, että hänen kirjoissaan kaikki ei aina pääty hyvin. Tämänkin opuksen viimeiselle sivulle oli ujutettu vielä cliffhanger, joka kyllä minun mielestäni tuntui tarpeettomalta.

Mitä ylipäätään hahmoihin ja tunnekuvaukseen tulee, niin sillä kentällä Cook oli tällä erää hivenen keskimääräistä tasoaan paremmassa vedossa. Lynn ja Michael eivät ehkä olleet persoonina mitään värikkyyden multihuipentumia, mutta ihan rohkeita, fiksuja ja huumorintajuisia kylläkin, joten edes Michael ei poikkeuksellisesti ollutkaan kärttykasaosastoa. Cookin omat kokemukset lääkärinuransa alkuajoilta lienevät olleen suureksi avuksi, sillä hänen päähenkilöidensä epätoivoiset tumpuloinnit ensimmäistä kertaa tositoimiin jouduttuaan ja kömpelöt hapuilut terminologian kanssa tuntuivat varsin realistisilta. Kaksikon ystävyyssuhde oli lisäksi saatu hienosti henkiin ja heidän välinen dialoginsa oli enimmäkseen luontevan humoristista. Jopa Lynnin reaktioissa poikaystävänsä tragediaan oli edes hivenen syvyyttä.

Jossakin määrin suoraan sanottuna hieman ikäloppu Cook (synt. 1940) tuntuu kuitenkin jämähtäneen jonnekin vuosikymmenten takaiseen todellisuuteen. Hän kyllä yrittää kovasti, mutta ei täysin pääse henkistä elähtäneisyyttään pakoon. Lynnistä mainitaan toisaalta, että hän on nykyaikainen uraohjuksen alku, mutta silti häntä järkyttää omituisen paljon, ettei hänen poikaystävänsä ole vieläkään kosinut. Michaelin tummaihoisuutta puolestaan korostetaan joka välissä, ikään kuin se olisi jotenkin hahmon merkillepantavin attribuutti. Ei häntä toki mitenkään rasistisessa valossa esitetä, mutta on hän siitä huolimatta ghettopuheineen varsin stereotyyppinen musta mies. Lynnin ja Michaelin ystävyys taas kummastuttaa koko vuosikurssin väkeä, ei vähiten heitä itseään – ovathan he sentään, herra paratkoon, eri sukupuolta! Myös tietokoneisiin ja muuhun teknologiaan suhtaudutaan äimistelevästi, mikä on sentään 2000-luvulle sijoittuvassa teoksessa suorastaan naurettavaa. Silti Cookille on annettava tunnustusta siitä, että vaikka hän onkin jo reippaasti eläkeiän ylittänyt, hän ainakin yrittää päivittää käsitteistöään nykyajan tarkoituksia vastaavaksi. Metsään menee osittain, mutta God knows, he tried.

Kokemukseni Narkoosin parissa oli kuin pienoiskoossa kokemukseni kyseisen kirjailijan parissa ylipäätään. Ensin innostusta, sitten tympääntyminen. Ei tämä kuitenkaan huono kirja ollut, vaan taattua settiä Cookin fanikunnalle. Lisäksi haluan vielä korostaa sitä, mistä alun perin lähdin liikkeelle. Robin Cook tulee aina olemaan minulle tärkeä. Välillä tulee ajanjaksoja, jolloin hänen matskunsa ei niin iske (nyt taitaa olla menossa sellainen), mutta aina lopulta löydän itseni jälleen nauttimasta hänen kädenjäljestään. Ympäri mennään ja yhteen tullaan, vai miten se meneekään. Cook on osa sielunmaisemaani.