Teresan kirjablogi

Jatkona edelliseen lapsuudensuosikkiani Enid Blytonia käsitelleeseen postaukseen ajattelin taas kertoilla viimeisimmistä kokemuksistani kyseisen kirjailijan parissa. Kesä tulee nimittäin kovaa vauhtia, ja samalla tulevat myös nostalgiannälkä ja Viisikko-fiilikset. Tällä kertaa luin kirjat nimeltä Viisikko joutuu ansaan, Viisikko pelastaa salaisuuden ja Viisikko retkellä. Aiemmassa tekstissä on enemmän yleistä analyysiä Blytonin tyylistä, joten en lähde niitä juttuja tässä nyt täysimittaisina toistamaan. Mainittakoon vain lyhyesti, että nostalgiasyyt, huumori ja kepeä ”aivot narikkaan” -aspekti ovat oikeastaan ainoita hyviä puolia näissä kirjoissa. Muuten Blytonin tuotanto sortui melkoiseen itsensä toistamiseen, yksinkertaisuuteen, ennalta-arvattavuuteen, epäuskottavuuteen, moraalittomuuteen ja välillä myös suoranaiseen pitkäpiimäisyyteen kaikkine ylimitoitettuine syömiskuvauksineen. Viisikko joutuu ansaan: ”Mutta kukaan ei kuitenkaan syönyt mitään. Anne väitti, että hän tunsi itsens...

Välillä näin aikuisiälläkin on mukava palata lapsuuden ikivihreiden klassikkojen pariin. Itselleni nimenomaan Enid Blytonin kirjat ovat jääneet roikkumaan menossa mukana läpi ainakin tähänastisen elämäni. Toki toisinaan on vierinyt vuosikausiakin ilman minkäänlaista kosketusta näihin kirjallisiin ensirakkauksiini, mutta vähitellen ne aina alkavat taas nakutella tajunnan rajamailla ja mieli alkaa taas halajaa niiden pariin. Mitään objektiivista syytä tähän ei tosin ole: Blyton toisti itseään melkoisesti koko tuotannossaan, kirjat ovat varsin simppeleitä niin juonellisesti, kielellisesti kuin henkilökuvien suhteen, ennalta-arvattavuus ja epäuskottavuus ovat myös huipussaan, teoksissa on runsaasti sovinismia ja rasismia (tyttöjä pidetään säännönmukaisesti huonompina kuin poikia ja rikolliset ovat varsin usein johonkin etniseen vähemmistöön kuuluvia) ja varsinkin Viisikoissa valtaosa sivumäärästä on omistettu pitkäpiimäisille lasten syömisten kuvaamisille. Sellaisena kevyenä ”aivot nar...