Enid Blyton: Viisikko karkuteillä, Palaneen talon salaisuus, SOS järjestää kaiken
Välillä näin aikuisiälläkin
on mukava palata lapsuuden ikivihreiden klassikkojen pariin. Itselleni
nimenomaan Enid Blytonin kirjat ovat jääneet roikkumaan menossa mukana läpi
ainakin tähänastisen elämäni. Toki toisinaan on vierinyt vuosikausiakin
ilman minkäänlaista kosketusta näihin kirjallisiin ensirakkauksiini, mutta
vähitellen ne aina alkavat taas nakutella tajunnan rajamailla ja mieli alkaa
taas halajaa niiden pariin. Mitään objektiivista syytä tähän ei tosin ole: Blyton
toisti itseään melkoisesti koko tuotannossaan, kirjat ovat varsin simppeleitä
niin juonellisesti, kielellisesti kuin henkilökuvien suhteen,
ennalta-arvattavuus ja epäuskottavuus ovat myös huipussaan, teoksissa on
runsaasti sovinismia ja rasismia (tyttöjä pidetään säännönmukaisesti huonompina
kuin poikia ja rikolliset ovat varsin usein johonkin etniseen vähemmistöön
kuuluvia) ja varsinkin Viisikoissa valtaosa sivumäärästä on omistettu
pitkäpiimäisille lasten syömisten kuvaamisille. Sellaisena kevyenä ”aivot
narikkaan” -viihteenä nämä toimivat kuitenkin mainiosti ja nostagia-arvo on
myös huipussaan – lapsuuden kesät muistuvat mieleen aina kun näitä lukee, oli
reaalimaailmassa parhaillaan tai kyseisessä teoksessa vallitseva vuodenaika
sitten mikä hyvänsä. Huumoria kirjoissa on myös viljalti, etenkin lasten
välistä hyväntahtoista naljailua. Eipä näitä varmaan jaksaisikaan lukea
vuodesta toiseen, jos kerronnasta puuttuisi se viehättävä pilke silmäkulmasta.
Erityisen paljon pidän Seikkailu-kirjoista, jotka ovat vähän pidempiä ja täyteläisempiä kuin muut Blytonin hengentuotokset. Erityisen vähän pidän SOS-kirjoista, joissa sovinismia esiintyy jo häiritsevän paljon (tytöt jätetään aina pois kuvioista, kun seikkailut alkavat muuttua jännittävämmiksi) ja salaseuran johtaja Peter on ärsyttävän omahyväinen hahmo. Viisikot ja Salaisuudet taas ovat perushyvää Enidiä. Olen nähnyt silloin tällöin kirjastossa myös Arvoitus-nimiseen sarjaan kuuluvia Blytonin teoksia, mutta niitä en tullut lapsena koskaan lukeneeksi, joten ne ovat jääneet näin aikuisenakin väliin. Se nostalgialisä puuttuu, näet.
Viisikko karkuteillä: Tämäkin on kaikin puolin varsin tyypillinen kyseisen
kirjasarjan ja ylipäätään kyseisen kirjailijan teos, eli ennen kaikkea varsin
simppeli. Juonen voisi tiivistää pariin virkkeeseen (en sitä kuitenkaan nyt
tee), kielellistä hienostelua ei esiinny ja henkilökuvat ovat
karikatyyrimaisia – Leo on muka aikuismainen päällepäsmäri, Pauli räväkkä
poikatyttö, Anne perinteinen herkkistyttö ja Dick... ööh, hänestä ei oikein
keksi mitään sanottavaa. Ensimmäinen puolisko tarinasta on tyypilliseen
Viisikko-tyyliin omistettu lähinnä syömiskuvauksille ja Paulin sukupuolinormeja
rikkovan käyttäytymisen ylistämiselle – aina tosin jaksetaan muistuttaa, että
hän on vain "melkein yhtä hyvä kuin joku poika". Tässä kirjassa tosin
esiintyy alkuvaiheessakin sentään joitakin hieman actionpitoisempia kohtia
lasten ja Kirrinien uuden häijyn taloudenhoitajaperheen välisten kähinöiden
muodossa. Loppuvaiheessa päästäänkin sitten itse seikkailun makuun, mutta
tämänkertaisenkin rötöksen syylliset olivat arvattavissa jo kauan ennen kuin
itse rötöksestä oli mitään tietoakaan. Uskottavuus on myös täysin hukassa
monessakin suhteessa, mutta mainittakoon nyt esimerkkinä vaikka se, että lapset
jotenkin mystisesti tajuavat heti löydettyään omistamaltaan saarelta
epämääräisen kirstun, että sen täytyy olla salakuljettajien sinne jättämä.
Melkoinen ajatusloikka, sillä ei sellaisesta kyllä minun nähdäkseni ollut
mitään viitettä. Suoranaista rasismia tässä kirjassa ei esiinny, mutta
rikollishahmot on silti kuvattu varsin yksioikoisesti siten, että jo heidän
epämiellyttävistä kasvonpiirteistään pystyy päättelemään heidän sysimustan
luonteenlaatunsa. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta mainittakoon, että kevyenä
viihteenä tämäkin kirja toimii mainiosti ja vetäisin sen tälläkin lukukerralla
miltei yhdeltä istumalta. Leon pikkuvanha tärkeily vain pakkasi ärsyttämään,
mutta en antanut sen mitenkään jarrutella lukukokemusta.
Palaneen talon
salaisuus: Nämä Salaisuudet eroavat
juonellisesti aika radikaalisti Viisikoista, sillä näissä ei esiinny mitään
päätähuimaavia seikkailuja kaukana kodin mukavuuksista, vaan lasten perustama
etsiväkerho ratkoo päivät visaisia rikoksia tai Salaisuuksia, kuten he
itse niitä nimittävät, palaten sitten illaksi turvallisesti äidin ja isän
helmoihin. Kun retkeilyn ja retkievästen kuvailua ei ole, juonen rakentamiselle
jää enemmän tilaa. Tokihan Salaisuudetkin ovat varsin simppeleitä, mutta
koukeroita ja twistejä riittää kuitenkin enemmän kuin muissa Blytonin
kirjoissa. Välillä saattaa tulla jopa pienimuotoisia ylläreitä etenkin
loppuratkaisuissa. Salaisuudet eivät ole sovinismin kannaltakaan aivan
pahimmasta päästä, sillä etsiväliigan tytöt Kris ja Bes ovat kyllä
pääsääntöisesti menossa mukana. Joistakin yöllisistä seikkaluista pojat tosin
pullauttavat heidät ilman mitään kunnon perusteita. Naisia halventava
arvomaailma ilmenee myös repliikeissä jatkuvasti tietynlaisena pohjavireenä.
Jos ollaan menossa Rikin ja Besin luokse, muiden hahmojen puheissa ollaan
menossa "Rikin kotiin" – ikään kuin se ei olisi Besin koti ihan yhtä
lailla (he ovat siis sisaruksia). Parasta Salaisuuksissa on se, että
niissä on huumoria enemmän kuin muissa Blytonin kirjoissa, vaikkei hänen
tuotantonsa tosiaan muutenkaan mitenkään ryppyotsaista ole. Etenkin kyläpoliisi
Goonin toilauksille on saanut nauraa kerran jos toisenkin.
Jos Salaisuudet poikkeavatkin tunnetummista Blytonin kirjoista, niin sarjan sisällä itsensä toistamista kyllä esiintyy, sillä nämäkin kirjat menevät aina saman kaavan mukaan. Realismista ei myöskään ole tietoakaan. Tässä avausosassa Hick-nimisen äreän vanhan herran tupa poltetaan mittaavan arvokkaine papereineen. Frederickin eli Pullan, Larryn, Krisin, Rikin, Besin ja Nono-koiran muodostama uunituore etsivätoimisto alkaa tutkia tapausta ja muka päihittää joka käänteessä aikuiset, lähinnä toistaitoisen Goon-poliisin. Romaanin juoni oli itse asiassa lopulta aika ovela. Vähän tuli mieleen Agatha Christien tuotanto lapsille suunnattuna versiona. Dialogissa ja kommelluksissa riitti myös hauskaa sisältöä jälleen kerran. Hahmoista aivottomaan lörpöttelyyn syyllistyvä pikku-Bes ja omaa erinomaisuuttaan täynnä oleva Pulla kävivät hermoilleni. Toisaalta yllättävän monisyistä henkilökuvausta, että Pulla vaikutti aluksi päällisin puolin epämiellyttävältä leuhkijalta (no, minusta hän tosiaan kyllä olikin sellainen) ja ulkoisesti luotaantyöntävältä, mutta vähitellen muut lapset alkoivat lämmetä hänelle. Yleensä kun Blytonin kirjoissa hahmoista näkee yhdellä silmäyksellä, ovatko he hyviä vai huonoja tyyppejä. Suosikkini on aina ollut Kris. Blytonin naispuoliseksi hahmoksi hänelle on annettu yllättävän paljon hyviä ominaisuuksia: hän saa hyviä aatteita, on hyvä kyselemään asioita... Mukava kirja kaiken kaikkiaan.
SOS järjestää kaiken: Nämä SOS-kirjat muistuttavat edellä mainittua
Salaisuus-sarjaa siinä mielessä, että näissäkin lapsipäähenkilöillä on kotoa
käsin toimiva rikoksia ratkova salaseura sen sijaan että viiletettäisiin pitkin
maita ja mantuja seikkailemassa. Salaisuuksiin ja muuhunkin Blytonin
tuotantoon verrattuna SOS:t ovat kuitenkin poikkeuksellisenkin simppeleitä ja
myös poikkeuksellisen ohuita. 100 sivun mitta ei oikein anna tilaa millekään
kummemmille juonellisille koukeroille, kaunokielisille kuvauksille tai
henkilökuvien syventämiselle – edes sitäkään vähää mihin muissa Blytonin
kirjoissa ylletään.
SOS järjestää kaiken -teoksessa salaseura rakentaa itselleen päämajan keskellä metsää sijaitsevaan korkeaan puuhun ja sattuu törmäämään siellä kaltoin kohdeltuun Jeff-poikaan, jolla on kerrottavanaan lennokas tarina kaidalta tieltä eksyneeseen setäänsä liittyen. Jeffin kertomukseen sisältyy nippu sanallisia johtolankoja: torstai 25. päivä, MKX, Emma Lane, punainen tyyny ja ristikko. Epäuskottavien sattumusten avulla poppoo saa selvitettyä jutun, jossa ei ole minusta juurikaan järkeä tai ainakaan missään vaiheessa ei selitetä, miksi rikollisjengi aikoi iskeä juuri valitsemassaan paikassa. Tässä teoksessa ei sentään ollut kovin silmiinpistävästi sovinismia eikä Peterin pätemistä, mutta ei tämä kyllä erityistä vaikutustakaan tehnyt, niin kuin SOS:t eivät yleensäkään. Nämähän ovat vähän niin kuin novelleja ja olen aina ollut sitä mieltä, ettei ahtaan novellimitan puitteissa ole mahdollista kertoa täysimittaista tarinaa alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen.
Yhteenveto: Luin kaikki kolme edellä mainittua kirjaa viikonlopun aikana, eli ei siinä kauan nokka tuhissut. Noin kokonaisuudessaan viihdyin näiden teosten parissa jälleen ihan mukavasti. Tästä on hyvä aloittaa seuraava lukurupeama. Tuli lainattua kirjastosta vino pino myös aikuisille suunnattua lukemistoa. Seuraavaksi sitten niiden pariin.
Kannattaa tutustua siihen Arvoitus-sarjaan ihan vertailun vuoksi.
VastaaPoista