Saana Airtola: Musta aalto

Meinasin aluksi jättää otsikossa mainitun teoksen kokonaan arvostelematta. Ensinnäkin siksi, että tämä oli ensimmäinen kirja miesmuistiin, jonka ahmin parissa päivässä ekstaasin omaisessa flow-tilassa – ja sellaista lukukokemusta on hankalaa eritellä jälkikäteen millään järkevällä tavalla. Toisekseen siksi, että kirja perustuu Airtolan kertoman mukaan osittain hänen omaan elämäänsä ja oikeaan ihmissuhteeseensa erään muusikon kanssa. Moisten asioiden kommentoiminen on aina vähän tulenarkaa. Samasta syystä jätin kesällä bloggaamatta Olga Temosen omaelämäkerrallisesta teoksesta, jossa ei toki sinänsä ollut mitään erityisen tulenarkaa sisältöä, mutta oikeasti eläneen ja hiljattain kuolleen henkilön kokemusten ruotiminen ei siinä hetkessä tuntunut soveliaalta. Toisaalta taas olisi vähän laiskaa bloggailua jättää haastavat kommentoitavat vain säännönmukaisesti väliin, joten tästä Airtolan esikoisteoksesta taidan yrittää raapustaa edes jotakin.

Musta aalto ilmestyi jo pari vuotta sitten, mutta tuli tunnetummaksi vasta tänä vuonna Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen julkaiseman lehtijutun myötä. Käytin ties kuinka monetta kertaa HS:n ilmaisen kahden viikon kokeilujakson ja kirjauduin lukemaan tuon "Salainen ystävä" -nimellä otsikoidun artikkelin maksumuurin takaa. Siinä oli haastateltu sekä Airtolaa itseään että myös toista osapuolta eli erästä kotimaista eturivin muusikkoa. He olivat tutustuneet toisiinsa alun perin Airtolan 12-vuotiaana lähettämän fanikirjeen myötä ja aloittaneet Messengerissä säännöllisen viestittelyn, joka lähti liikkeelle platonisena "sielunkumppanuutena", mutta muuttui myöhemmin riitaisaksi ja sai seksuaalisiakin sävyjä – kuitenkin vasta molempien osapuolten ollessa täysi-ikäisiä. He olivat myös tavanneet muutamia kertoja, mutta kasvotusten keskustelu oli ollut kiusaantunutta, eikä mitään seksuaalissävytteistä ollut reaalimaailmassa tapahtunut edes Airtolan aikuistuttua. Fiksua kyllä muusikko oli jätetty artikkelissa nimeämättä yksityissyydensuojaan vedoten, vaikka erinäisiä huhuja on ollut ilmoilla. Tällä viikolla kävi artistin oman ulostulon myötä ilmi, että kyseessä oli juuri huhuissakin mainittu Pyhimys.

Kirja on siis ilmeisesti osittain autofiktiota, mutta ei mikään suoranainen omaelämäkerta. Fiktiivisen päähenkilön ja artistin suhde etenee teoksessa suht samalla tavalla kuin HS:n artikkelin kuvaamassa tapahtumasarjassa, mutta käsittelytapa on kirjassa yleisesti vähemmän katkeroitunut kuin Airolan myöhemmässä haastattelussa, ja toki monet yksityiskohdat on varmasti muutettu kaunokirjallista sovitusta varten. Päähenkilö ei ole Saana vaan Meeri, turvattoman varhaislapsuuden alkoholisti-isän ikeessä elänyt naisenalku. Hän kärsii selvästi pahemman luokan kiintymyssuhdeongelmista ja etsii itselleen turvallista isähahmoa aluksi asuintalonsa rakennusmiehistä, alakoulun opettajasta ja myöhemmin suosikkiräppäristään. Räppäri on ainoa ihastuksen kohde, joka tarjoaa edes jonkinlaista vastakaikua, mutta kun tämä kieltäytyy minkäänlaisesta seksuaalisesta kanssakäymisestä ainakin niin kauan kuin tyttö on alaikäinen, hän alkaa teini-ikäisenä harrastaa seksiä muiden aikuisten miesten kanssa. Mikään sellainen ei kuitenkaan tuo hänen sielulleen rauhaa, vaan vähitellen idolin kanssa kirjoittelu ja koko omituinen ihmissuhde alkaa hallita hänen koko elämäänsä.

Jos kirjassa kuvattu viestittelysuhde oli päähenkilön näkökulmasta intensiivinen, niin poikkeuksellsien intensiivinen oli tosiaankin myös lukukokemukseni Mustan aallon parissa. Olisi tehnyt mieli ottaa kirja suurin piirtein töihin ja saunaankin mukaan sekä valvoa koko yö sitä lukien, jotta taukojen määrä minimoituisi. Lopulta minä kuitenkin nukuin, enkä vienyt kirjaa töihin, mutta saunatiloihin kylläkin – onneksi sivut eivät hapertuneet. Voisi luulla, että mielenterveysongelmia, epätervettä riippuvuussuhdetta ja mahdollisesti jotakin ”groomauksen” tapaista (vaikkei siitä kyllä samanmukaisesti ollut kyse) käsittelevä tarina olisi ennen kaikkea raskassoutuinen, ja olihan se sitäkin. Lisäksi se oli kuitenkin kertakaikkisen kiehtova, vangitseva ja puhutteleva.

Kuten parhaissa tarinoissa, myös Mustassa aallossa ja sen hahmoissa oli useita aspekteja. Joonas käyttäytyi kyseenalaisesti vihjaillessaan teini-ikäiselle fanilleen mahdollisesta tulevasta yhteiselämästä, etenkin kun hän itse oli naimisissa oleva mies. Toisaalta hän piti ehdottomasti huolen siitä, ettei heidän välillään tapahtunut mitään romanttisseksuaalista ennen suojaikärajan täyttymistä, ja senkin jälkeen viestittely siirtyi tuolle tasolle nimenomaan Meerin aloitteesta. Toki kaksikon etäsekstailu oli tuolloinkin väärin Joonaksen vaimoa kohtaan, mutta mitään seksuaalirikosta ei ainakaan tapahtunut. Meeri puolestaan herätti kyllä lukijan myötätunnon, mutta toisaalta hänen jatkuva huomionhakunsa kyseenalaisin keinoin – esimerkiksi itsensä tappamisella uhkailemalla – alkoi käydä tarinan mittaan rasittavaksi. Aluksi nuo itsariuhkaukset menivät vielä nuoren iän piikkiin, mutta sama meno jatkui täysi-ikäistymisen jälkeenkin, eikä sellainenkaan manipulointi ole hyväksyttävää.

Kirja oli joka tapauksessa todella taidokkaasti kirjoitettu. Tarina kattoi useita vuosia, mutta säilyi hyvin kasassa. Varhaisimmat kuvaukset lähtivät liikkeelle ihan sieltä Meerin lapsuudesta, hankalasta isäsuhteesta ja ensimmäisistä puolivillaisista isähahmon korvikkeista, joten keskiöön nostetun ihmissuhteen taustatekijät tulivat huolellisesti käsitellyksi. Kirjan edetessä Meerin ja Joonaksen väliset viestittelyt alkoivat kattaa suuren osan sisällöstä. Päähenkilön isähahmon etsiminen oli siis ikään kuin juonen vilakoiran ydin, mutta sen ympärille rakentuen kuvattiin hänen muutakin elämäänsä esimerkiksi äidin ja ainoan ystävänsä parissa. Kehyskertomuksena toimi jo aikuislukiota käyvän Meerin yllättävä kohtaaminen ja keskustelu vanhan kouluaikaisen tuttunsa kanssa. Dialogi oli realistista, kieli värikästä ja kuvakset osuvia.

Parhaita kirjoja lukiessa tuntuu usein siltä kuin olisi kokenut fiktiivisen teoksen sijaan palan oikeaa elämää. Mustan aallon kanssa ainakin minulle kävi niin – eikä sellainen ole mitenkään yleistä edes todellisen autofiktion kohdalla. Kiitokset siitä Saana Airtolalle. Ymmärtääkseni hän on työstämässä jo seuraavaa teostaan, joten jään odottelemaan!