Robert Galbraith: Sysimusta sydän

 

Sysimusta sydän on Robert Galbraith-salanimen takana nykyään kirjoittelevan J. K. Rowlingin kuudes dekkari. Olen kyllä lukenut kaikki Cormoran Strike -sarjan aiemmatkin osat, mutta fiilikset ovat olleet vähän kaksipiippuiset – Rowling osaa edelleen eittämättä kirjoittaa, mutta dekkarigenre ei ihan vaikuta olevan hänen juttunsa. Vaikka peruskerronta soljuu yhtä sujuvasti kuin Pottereissa aikoinaan, dekkarissa tarvittavan jännityksen ja jännitteen ylläpitäminen ei onnistu. Nelisen vuotta sitten lukemani kammottavalla tavalla venähtänyt 800-sivuinen järkäle nimeltä Levoton veri uuvutti minut sen verran perusteellisesti, että päätin pitää koko kirjasarjasta oikein kunnolla taukoa. Sysimusta sydän alkoi kuitenkin vähitellen kiehtoa jo ihan siitä syystä, että kuulin siinä käsiteltävän kaiken maailman Twitter-kohuja – ja siitä aiheesta Rowlingilla luulisi todellakin olevan sanottavaa.

"Suositun animaation Sysimusta sydän luoja Edie Ledwell ilmestyy etsivätoimistolle hermostuneena. Verkossa nimimerkkiä Anomie käyttävä henkilö vainoaa häntä, ja Edie haluaa selvittää piinaajansa henkilöllisyyden. Yksityisetsivä Robin Ellacot säälii Edietä, mutta toteaa, ettei ylityöllistetty etsivätoimisto voi auttaa.

Muutaman päivän kuluttua Edie löydetään murhattuna hautausmaalta. Yksityisetsivä Robin Ellacott ja hänen liikekumppaninsa Cormoran Strike päätyvät houkuttelemaan Anomieta piilostaan. Salanimien, chattialustojen ja perheriitojen muodostama vyyhti on kuitenkin monimutkaisempi ja vaarallisempi, kuin kumpikaan heistä on osannut kuvitella."

Ensimmäinen huomio: tässä kirjassa olikin sitten jo yli 1000 sivua, joten Rowling, tai siis Galbraith, ei näemmä ole ainakaan nasevoittanut ilmaisuaan sitten viime näkemän. Sysimusta sydän on oikeastaan pohjimmiltaan perinteinen suljetun paikan mysteeri ilman varsinaista suljettua paikkaa. On tiedossa, että Anomie on todennäköisesti joku Edien tai tämän aisaparin Joshin tuttavapiiristä, sillä hänellä tuntuisi olevan sisäpiirin tietoa animaatiosta. Niinpä epäiltyjen joukko on alkujaankin rajattu, ja etsivät yrittävät vähitellen sulkea siitä mahdollisia syyllisiä ruohonjuuritason myyräntyöllä epäilysten ulkopuolelle.

Asetelma voi kuulostaa yksinkertaiselta ja tavallaanhan se onkin. Paitsi että ei ole. Kirjan mutkikkuuden ja todennäköisesti myös massiivisen sivumäärän salaisuus on, että hahmoja on aivan tajuton määrä: Edien ja Joshin kavereita ja seurustelukumppaneita, sukulaisia, työtovereita, North Grove -taitelijayhteisön porukkaa ja anonymiteetin takana piileskeleviä nettipelaajia. Kuka tahansa heistä voi olla Anomia, tai olla olematta.

Ikään kuin siinä ei olisi tarpeeksi, pääjuoneen limittyy kummallisena sivujuonteena myös erään äärioikeistolaisen lahkon edesottamuksia. Myös kaikenlaisia nettichatteja ja Twitter-keskusteluja siteerataan viljalti ja välillä useaa tällaista keskusteluketjua jopa kuljetetaan sivuilla rinnakkain. Kun näiden elementtien päälle ynnätään vielä Cormoranin ja Robinin keskinäiset välit (heille on jo pidemmän aikaa tuntunut olevan viriämässä jotakin ystävyyttä suurempaa), kummankin henkilökohtaisen elämän käänteet ja etsivätoimiston muut toimeksiannot, niin avot: sekametelisoppa on valmis.

Tällä kertaa kirjailija ei myöskään armahda lukijoitaan samalla tavalla kuin edellisessä osassa, jossa hahmoja ja yksityiskohtia oli niin ikään tolkuton määrä, mutta päähenkilöt Strike ja Robin palauttelivat yhtenään toistensa mieleen kunkin roolia tarinassa. Sysimustassa sydämessä taas lukija jätetään omilleen hallitsemaan tuota kaoottista kokonaisuutta, eikä paletti pysynyt ainakaan minulla kasassa.

Jotenkin kirja onnistuu sekavuudestaan huolimatta olemaan myös liian suoraviivainen. Kuulostaa varmaan äkkiseltään paradoksaaliselta, mutta näin se vain oli. Robinin ja Striken myyräntyö etenee satojen sivujen ajan yllätyksettömästi kuin juna – epäiltyjen varjostamista, puhuttamista ja aina tasaisin väliajoin yksi mahdollinen syypää tipahtaa pois, kun tämän nähdään olevan jossakin ilman puhelinta samaan aikaan kun Anomie kirjoittelee nettiin jotakin. Epäiltyjen putoaminen pitkin taivalta on toki pientä edistystä verrattuna edelliseen osaan, jossa suurin osa etsivien työstä vaikutti tapauksen ratkeamisen kannalta irrelevantilta ja kaikki ratkesi häthätää viimeisten sadan sivun puitteissa. Sysimusta sydän sentään etenee koko ajan hitaasti mutta varmasti, mutta yhtä lailla sekin lässähtää jännittävien käänteiden puutteeseen. Kunnes sitten viimeisten parinsadan sivun aikana nostetaan kierroksia ja twistejä alkaakin putkahdella. Hyvä että edes silloin, mutta niitä olisi vain tarvittu kipeästi jo aiemmin.

En haluaisi kuitenkaan kuulostaa liian negatiiviselta, sillä kirjassa on myös paljon hyvää. Nettimaailman ja siellä esiintyvät vihapuheen kuvaukset henkivät autenttisuutta, kuten Twitter-kohuissa ryvettyneeltä ja taatusti runsaasti vihapostia vastaanottavalta Rowlingilta saattoi odottaakin. Kieli toimii, henkilökuvaus toimii ja pidän sekä Robinista että Strikestä, vaikka jälkimmäisen suhtautuminen kollegaansa tuntuu vieläkin ärsyttävän alentuvalta. Striken jalan amputaatiotyngän erinäisistä kolotuksista on myös kuultu kirjasarjan mittaan niin yliampuvan useasti, että kun tynkä alkoi tässä teoksessa jälleen oikkuilemaan, olisi tehnyt mieli twiitata kirjailijalle, että etkö oikeasti mitään muuta keksinyt.

Kaiken kaikkiaan Sysimustan sydämen tahkoamisessa kesti minulta kolme kuukautta. Kirjan lopetus oli hyvä ja ihan kohtuullisen yllättävä, vaikka erään paljastuksen onnistuin ennakoimaan etupeltoon. Vaikka lukurupeamasta jäi lopulta ihan hyvä maku suuhun, niin eiköhän nyt tule taas pidettyä pitkähkö tauko etsivätoimisto Strike & Ellacottin touhuista. Varmasti jossakin vaiheessa jatkan kuitenkin näiden kirjojen parissa, sillä täytyyhän minun nähdä, miten Striken jalalle lopulta tapahtuu – ja hänen ja Robinin suhteelle.

Eli palaillaan.