Robert Galbraith: Levoton veri

 

J. K. Rowling on kuulunut suosikkikirjailijoideni joukkoon jo parinkymmenen vuoden ajan, sillä hänen luomassaan mielikuvitusrikkaassa Potter-universumissa tuli vietettyä suurin osa lapsuus- ja nuoruusvuosistani ja aikuisiälläkin nuo kirjat ovat pysyneet menossa mukana. Rowlingin Robert Galbraith-nimimerkillä kirjoittamaa Cormoran Strike -dekkarisarjaa olen myös lukenut, vaikka siinä onkin ollut tiettyjä ongelmia alusta alkaen. Etenkin ensimmäisissä osissa oli turhan vähän twistejä ja kaikki paukut oli ladattu loppuratkaisuihin, jotka kieltämättä olivatkin yllättäviä – joskin välillä varsin kaukaa haettuja motiivin, tai siis sen puuttumisen suhteen. Neljännessä Valkoinen kuolema -teoksessa taas oli rönsyjä liikaakin ja tuli mieleen, että Rowlingille on ilmeisesti käynyt samalla ilmiö kuin käsittääkseni tietyille muillekin mainetta niittäneille kirjailijoille (esim. Stephen King, George Martin): kukaan ei enää uskalla sanoa heille, että ilmaisussa olisi runsaasti karsimisen varaa. Kaikissa Cormoran Strike -kirjoissa on myös ollut liian vähän jännitystä ja liikaa loputtomalta tuntuvia keskusteluja. Siitä huolimatta tartuin rohkeasti Levoton veri -nimiseen viitososaan, joka ylitti about 900 sivun mitallaan kaikki sarjan aikaisemmat teokset.

Ote takakannesta:

”Yksityisetsivä Cormoran Strike on perheensä luona Corwallissa, kun eräs nainen pyytää häntä etsimään äitinsä, Margot Bamboroughin. Tämä katosi salaperäisesti vuonna 1974.

Strike ei ole koskaan ratkonut selvittämättömiä tapauksia, puhumattakaan 40 vuotta vanhoista. Vaikka onnistuminen on epätodennäköistä, hän ottaa työn vastaan - niiden lukuisten tapausten lisäksi, joita Strike ja yhtiökumppani Robin Ellacott setvivät. Robinia taas piinaavat sotkuinen avioero, epätoivottu huomio ja Striken herättämät tunteet.

Strike ja Robin tutkivat Margotin katoamista, ja pian he ovat keskellä julmaa, monimutkaista tapausta, jonka johtolankoja ovat tarotkortit, psykopaatti sarjamurhaaja ja epäluotettavat todistajat. He huomaavat, että vuosikymmeniä vanha tapauskin voi osoittautua kuolettavaksi...”

Juoni oli lähtökohdiltaan suht persoonallinen ja kiinnostava. Yleensähän dekkareissa on olemassa kouriintuntuva ruumis, jonka tekijää eli tappajaa sitten etsitään. Katoamistapauksia käsitteleviä rikoskirjoja on myös tullut joskus vastaan, mutta niissä ei ole koskaan pureuduttu tällaiseen vuosikymmeniä vanhaan tapaukseen. Itseäni on aina karmivalla tavalla kiehtonut niin oikeassa elämässä kuin fiktiossakin, jos joku katoaa noin vain jälkiä jättämättä, ja karmivinta on jos vuodet vierivät eikä kadonneen kohtalo vain ratkea. Margot Bamboroughin keissi on perehtymiini tosielämän vastaaviin peilattuna ihan taitavasti rakennettu ja realistisen oloinen. Toki jokainen katoaminen on erilainen, mutta tässä casessa on paljon silminnäkijähavaintoja ja muita johtolankoja, joista osa kenties osoittautuu perättömiksi ja osa ei.

Sarjan edelliseen teokseen verrattuna paletti pysyi nyt hivenen paremmin kasassa. Vaikka rönsyjä ja yksityiskohtia riitti, niin varsinaiset juonenlangat – Striken ja Robinin yksityiselämän kuvioita ja salapoliisitoimiston muita toimeksiantoja lukuun ottamatta – limittyivät sujuvasti yhteen ja kietoutuivat käsiteltävään tapaukseen. Jossakin puolivälin tienoilla fokus vähän katosi, kun Margot Bamborough jäi hetkellisesti unholaan ja keskityttiin jonkin aikaa lähinnä Striken ja Robsun yksityiselämän kiemuroihin (jotka toki olivat sinänsä kiinnostavia myös), mutta pian päästiin taas itse asiaan. Kaikesta huolimatta tämäkin tapaus olisi kaivannut saksimista rankalla kädellä, niin sitä olisi ollut mukavampi ja helpompi seurata. Sentään kirja on kohtalaisen selkeästi kirjoitettu; siinä ei odoteta lukijan muistavan jokaista ohimennen mainittua nippelitietoa, vaan Strike ja Robin palauttavat jakuvasti toistensa (ja samalla lukijan) mieleen, kuka kukin epäilty tai todistaja olikaan.

Kirjan pääasiallinen ongelma on, että vaikka johtolankoja riittää, mikään niistä ei tunnu oikein johtavan mihinkään. Juonenkuljetus etenee todella laahaavasti ja oikeastaan menee noin 700 sivua ennen kuin selvitystyö nytkähtää johonkin suuntaan – eikä siinä vaiheessa selvinneellä seikallakaan loppupeleissä ollut juuri mitään merkitystä. Eli vaikka olin aluksi innoissani juonesta, petyin kun se jäi junnaamaan. Kaikki Robsun ja Striken suorittamat haastattelut liittyvät jollakin tavalla Margotiin, mutta niissä käsiteltävät asiat tuntuvat usein katoamistapauksen selvittämisen kannalta irrelevanteilta. Sikäli juoni kyllä hajoaa eikä kykene pitämään lukijan mielenkiintoa näpeissään. Lisäksi Margotin katoamista ensimmäisenä selvitellyt poliisi Tabot oli ollut hurahtanut astrologian ja tarot-korttien kaltaisiin hullutuksiin. Robinilla ja Strikellä oli kyllä sinänsä tervejärkinen suhtautuminen moisiin humpuukeihin, mutta silti ne saivat melkoisesti käsittelyaikaa juonen kuluessa – toki etsivien piti tutustua alkuperäisiin esitutkintapöytäkirjoihin ja etenkin Robin tuntui fiksoituneen myös "off the record" -päiväkirjaan, johon Tabot oli kirjannut mielipuolisimmat teoriansa. Nämä mystiset elementit eivät kiinnostaneet ainakaan minua sitten pätkääkään.

Levoton veri osoitti siis aikaisempien Strike-kirjojen tavoin, ettei Rowling osaa ylläpitää dekkariin vaadittavaa jännitettä, ainakaan nykyään. Ylipäätään dekkareiden jännitys kumpuaa mielestäni etenkin siitä, että lukija alkaa kiinnostua siitä mistä on kyse ja jännätä teoksen loppuratkaisua. Lisäksi tarvitaan kesken matkan päätähuimaavia twistejä, jotta mielenkiinto pysyy vireillä. Eli ennalta-arvaamattomuuden tuntu on tärkeintä, mutta vähäisemmässä määrin on hyvä ripotella juonen lomaan myös action-henkisempiä kohtia. Minua eivät juurikaan viehätä mitkään suoranaiset tappelu- tai takaa-ajokohtaukset – etenkään tällaisen moniosaisen sarjan kohdalla, kun tietää että päähenkilöt selviävät varmasti mistä hyvänsä yhteenotosta kutakuinkin ehjin nahoin –, vaan enemmän sellainen salaperäisempi uhan tuntu; aavistus siitä, että kohta tapahtuu jotakin hirmuista.

Levottomassa veressä on sinänsä ainekset jännittävään lukukokemukseen, sillä katoamistapaus herättää kyllä mielenkiinnon ja sen lopputulos alkaa kiinnostaa. Varteenotettavia epäiltyjä ja mahdollisia tapahtumainkulkuja on useita, eli ennalta-arvaamattomuuden tuntu onnistutaan periaattessa saavuttamaan. Jännite kuitenkin lässähtää kuin epäonnistunut kohokas, kun juoni asettuu uomiinsa ja etenee miltei viime metreille saakka tasapaksusti vailla yllättäviä käänteitä. Varsinaisia action-kohtauksia tai epämääräisempää uhan tuntuakaan ei pahemmin päästä kokemaan, vaan tapauksen selvittely etenee lähinnä Agatha Christie -tyyliin puhuttamalla epäiltyjä ja todistajia rauhanomaisissa merkeissä. Mitä kuitenkin Christieen tulee, hän tapasi yllättävien loppuratkaisujen lisäksi ripotella ylläreitä ja uusia kuolemantapauksia pitkin matkaa, eivätkä hänen teoksensa sitä paitsi olleet näin pitkiksi venytettyjä, joten jännite jaksoi kantaa. Rowling itsekin hallitsi dekkarielementit ja jännityksen ylläpitämisen vielä Pottereita tehdessään – niissä oli ratkottavia arvoituksia, äkillisiä twistejä, yllättäviä loppuratkaisuja, uhan tuntua ja jopa action-kohtauksia, joiden kirjoittamisessa hän ei tosin mielestäni ollut parhaimmillaan. Siksi onkin yllättävää, että Cormoran Strike -sarja on sortunut tällaiseen pitkäpiimäisyyteen. Levottoman veren jännittävimmät kohdat eivät itse asiassa edes liity Margotin tapaukseen, vaan Striken epävakaaseen eksään.

Loppua kohden teoksessa esiintyy kyllä muutenkin joitain sykettä nostattavia osuuksia ja ylläreitäkin, mutta ne tulevat auttamatta liian myöhään pelastaakseen turhan verkkaista ja pitkäpiimäistä kokonaisuutta. Kaikki selviää rytinällä viimeisten sadan sivun aikana. Kirjan loppua lähestyttäessä Striken ja Robinin ajatusketjuja aletaan myös jättää kuvaamatta, jotta tapauksen ratkaisu säilyisi yllätyksenä mahdollisimman pitkään. Saman tapaista kikkaa on käytetty esimerkiksi mainitsemani Agatha Christien kirjoissa – vaikkapa Poirotin "pikku ajatukset" esitellään lukijalle yleensä vasta viimeisillä sivuilla – ja hänellä se toimi ihan hyvin. Lähestymistapa tuntuu kuitenkin hivenen keinotekoiselta tällaisessa muuten päähenkilöidensä ajatusmaailmaan pureutuvassa teoksessa.

Lopullinen syyllinen oli tälläkin kertaa vähän ontuva ja kaukaa haettu siinä mielessä, että ainakaan minä en ollut oikein vakuuttunut hänen motiiveistaan hirmuteoilleen ja niistä viimein paljastetuista Striken ajatusketjuista, jotka johdattivat hänen jäljilleen. En tarkoita, etteikö moisista syistä voisi oikeastikin tehdä murhia ja on kyllä tehtykin, mutta mielestäni perimmäinen motiivi oli vähän tylsä ja laiskasti keksitty. Olisin lisäksi toivonut enemmän lukijalle syyllisen päättelemiseksi ripoteltuja johtolankoja, vaikka tietysti dekkari onkin aina parhaimmillaan tarjotessaan yllätyksiä. En itsekään onnistunut arvaamaan syyllisen henkilöllisyyttä edes samalla taktiikalla, joka on usein toiminut Agatha Christien pahisten arvaamisessa ja olisi aiempien Strike-kirjojen perusteella voinut toimia tämänkin teoksen kohdalla. Eli valitaan mahdollisista rikoksentekijöistä periaatteessa kaikkein yllättävin vaihtoehto ja hän se sitten yleensä on. Tällä kertaa veikkaukseni ei siis pitänyt kutinsa, vaikka jollakin tavalla olinkin oikeilla jäljillä. Konnassa oli pinnan alla kytemässä muitakin puolia kuin mitä hän päälle päin näytti, mikä onkin kyllä uskottavaa – ei kukaan meistä voi tietää, mitä toisen päässä liikkuu.

Juonessa oli myös joitakin epäloogisuuksia, tai ei ehkä niinkään itse juonessa kuin päähenkilöiden päättelyketjuissa. Esimerkiksi Margotin katoamispaikan tienoille sijoittuvan lähiön asukkaista kukaan ei muka olisi voinut kaapata häntä asuntoonsa ja surmata, koska ruumis olisi pian alkanut haista. Itse mietiskelin, että miksipä kalmoa ei olisi jälkikäteen voinut kuskata muualle. Eräs vanha varasto taas suljettiin pois kadonneen mahdollisista olinpaikoista, koska hän ei muka olisi voinut mennä sinne ilman että joku olisi huomannut. Ehkä joku huomasikin, muttei kiinnittänyt asiaan kummempaa huomiota. Robin ja Strike myös tekivät päätelmiä katujen vilkkaudesta katoamisajankohtana sillä perusteella, kuinka vilkkaita ne olivat 40 vuotta myöhemmin. Tietenkään ihmisten päättelyketjut eivät oikeastikaan aina ole aukottoman loogisia, mutta ammattisalapoliiseilta odottaisi hiukan enemmän kognitiivista kapasiteettia. Pottereihin verrattuna tämä teos oli silti varsin järkevä; niistä kun tuntuu aina joka lukukerralla putkahtelevan uusia porsaanreikiä.

Muutenkin minusta oli hauskaa etsiä teoksesta yhtymäkohtia ja eroavaisuuksia Pottereihin. Ei tässä mitään suurempaa kirjailijan aikaisemman tuotannon toistamista ollut, mutta joitakin pieniä tuttuuden tuulahduksia sentään. Tapauksen toimeksiantaja eli Margotin tytär esimerkiksi menetti äitinsä yksivuotiaana ja sai 11 vuoden ikäisenä tietää totuuden alkuperästään kuten Harry Potter. Hahmojen synttäreistä tehdään Levottomassa veressä aina iso numero ja eräänä juhlapäivänä Robin saa kälyltään lahjaksi tämän maun mukaisen villapaidan. Potter-kirjoissakin Harryn syntymäpäiviä käsiteltiin aina vuolassanaisesti ja rouva Weasleylla oli tapana antaa aina kaikille joululahjaksi itsekutomansa jumpperit, vaikka ainakaan Ron ei pitänyt moista lahjaa kovin suuressa arvossa.

Kun teoksen tekijänä on viime vuosina transfobiasta syytetty J.K. Rowling, tulin vaistomaisesti etsineeksi teoksesta myös arveluttavaa arvomaailmaa. Tästäkin kirjasta jotkut ovat kuulemma löytäneet transfobiaa ja onhan sellaista ehkä rivien väleistä luettavissa, jos niin haluaa ajatella, mutta itselleni se ei kuitenkaan pistänyt niin silmään. Muuten tekstissä kyllä oli havaittavissa vanhakantaisia ja osin hieman sovinististisiakin asenteita. Mielestäni on esimerkiksi varsin kivikautista, että Robin tuntuu taivastelevan ajatusta Margotin mahdollisesta abortista ja eräs isä pelkää joutuvansa lastensuojeluilmoituksen kohteeksi, jos hänen jäteastiastaan löytyisi pornoa – ikään kuin abortin tekemisessä tai pornon katsomisessa olisi jotakin pahaa.

Sovinismin elkeet ovat vielä selvemmin osoitettavissa. Etenkin Strike suhtautuu Robiniin varsin suojelevasti ja alentuvasti. Hän esimerkiksi paheksuu kuullessaan Robinin lukevan väkivaltaisilla yksityiskohdilla mässäilevää elämäkertaa sarjamurhaajasta. Minusta olisi naurettavaa ja melkoinen red flag, jos työnantajani, työtoverini tai varsinkaan mahdollinen poikaystäväkandidaatti yrittäisi puuttua siihen, millaisia kirjoja minun on soveliasta lukea – olenhan aikuinen nainen enkä mikään teini. Robin kuitenkin ottaa Striken moitteet nöyränä vastaan. Muut hahmot ajattelevat myös, että Robin ei muka voi haluta lapsia, koska pitää niin paljon työstään. Hänen avioliittonsakin karahti, kun hän ei laittanut aviomiestään työn edelle. Toki on hyvä, että ei laittanut, mutta kyseenalaista että sitä edes vaadittiin ja se tuntui kirjan maailmassa ihan normimeinigiltä. Robin itsekin syyttää itseään avioerostaan ja on sitä mieltä, että etsiväntyön jatkaminen olisi mahdotonta äitinä. Häiritsevän usein hahmot tuntuvat myös itsestäänselvästi kuvittelevan, että joku nainen on miehensä kanssa ainakin osittain tämän luottokortin tai tältä saamiensa kalliiden korujen vuoksi. Vaikkei väitteiden todenperäisyyttä missään vaiheessa todisteta, on mielestäni jälleen varsin arveluttavan arvomaailman syöttämistä, että henkilöiden aivot niin kerkeästi ryntäävät tuonkaltaisiin johtopäätöksiin. Toisaalta kirjassa esiintyy myös vaimonsa rahojen takia nainut mies, joten ehkä luen tätä välillä kuin piru Raamattua.

Pottereissakin sovinismia esiintyi: suurin osa keskeisistä hahmoista oli miehiä, naiset olivat pääsääntöisesti kotiäitejä sekä Harry ja Ron suhtautuivat Hermioneen omituisen suojelevasti kaikissa taistelukohtauksissa, vaikka velhomaailman kahakoissa fyysisellä voimalla ei edes olisi pitänyt olla mitään merkitystä, kun taistot tapahtuivat taikoja käyttäen. Siihen nähden Strike-sarja on eittämättä edistystä, kun toinen näkökulmahenkilöistä on nainen ja vieläpä varsin kyvykäs sellainen. Välillä Levottomassa veressä esiintyy ilahduttavia feminismin vivahteitakin. Robin nousee lopulta vastustamaan Striken holhoavaa suhtautumistapaa, kun tämä väittää erään gangsterin huiputtamisen olevan edesvastuutonta Robinin tekemänä, vaikkei Striken itsensä tekemänä olisi muka ollut. Lisäksi naisten kohtaama seksuaalinen häirintä tuomitaan kirjassa jyrkästi. Yksi tyydyttävimmistä kohdista on, kun Robin lopettaa vihdoin työpaikkasovun nimissä tapahtuneen mielistelynsä ja lukee madonluvut työtoverille, joka oli lähettänyt hänelle kuvan sukukalleuksistaan. Oletan, että kirjailija on tietoisella tasolla pyrkinyt kirjoittamaan feministisen agendan mukaisesti, mutta omat vanhakantaiset ajatukset ovat hänen tiedostamattaan värittäneet tekstin sävyä.

Oli Rowlingin dekkaristinkyvyistä ja arvomaailmasta mitä mieltä hyvänsä, niin kyllä hän kirjoittaa osaa. Tekstiä lukiessa vanhasta Potter-fanista tuntuu siltä kuin olisi kotiin palannut. Rowling kirjoittaa värikkään humoristisesti ja kuvailee todella tarkasti etenkin hahmojen ulkonäöt ja miljööt. Myös kuulustelut, muut selvitystyöt ja henkilöiden sisäinen maailma ajatuksineen, tunteineen ja kaikkine psykologisine kiemuroineen on yksityiskohtaisesti kuvattu. Robin ja Cormoran ovat molemmat suht kiinnostavia hahmoja. Robin tosin on sympaattisuudestaan huolimatta hieman turhankin pliisu vaikkakin symppis. Yrmyssä mutta pohjimmiltaan hyväntahtoisessa Cormissa enemmän särmää ja jalkaproteesi tuo myös jonkinlaista omaperäisyyttä hahmoon. Heidän orastavasta romanssistaan en kuitenkaan pidä, sillä mielestäni heidän välilleen ei ole saatu kirjoitettua kemiaa. Minulla on myös kaksipiippuinen suhtautuminen päähenkilöiden salapoliisiuteen. Onhan se kieltämättä kiehtovampaa kuin peruspoliisin arki, mutta toisaalta juonenkuljetus on välillä väkinäistä, kun päähenkilöillä ei ole mitään oikeaa virkaa mutta jostakin syystä kaikki todistajat kertovat silti heille ummet lammet.

Eli kaksipiippuinen oli tämä lukukokemuskin. Rowlingin aka Galbraithin dekkareihin pätee ehkä sama luonnehdinta kuin Stephen Kingin kauhukirjoihin. Kirjoina ne ovat hyviä, mutta oman genrensä edustajina eivät niinkään. Rowling on hyvä kirjoittaja, mutta ei ole omimmillaan rikoskirjallisuuden saralla. Varmasti tulevat osatkin tulee silti lukaistua ja kuudes Sysimusta sydän on itse asiassa jo ilmestynyt. Pakkohan minun on saada tietää, mitä Strikelle ja Robinille jatkossa tapahtuu.