Satu Rämö: Hildur

Julistin jo pari vuotta sitten suurieleisesti aloittaneeni pienimuotoisen projektin dekkarituntemukseni laajentamiseksi. Iänikuiset Agatha Christie, Karin Fossum, Chelsea Cain ja Unni Lindell toimivat toki aina, mutta välillä vaihtelu virkistäisi. Kuten arvata saattaa, projekti on kuitenkin edennyt hituraisesti. Olin tätä edeltävästi lukenut sen tiimoilta Leena Lehtolaisen Minne tytöt katosivat ja Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa, mutta siinä kaikki. Tämänkertaisen kirjailijan nimen bongasin jokunen kuukausi sitten puoliysin uutislähetyksestä maamme menestyneimpiä nykykirjailijoita käsittelevän uutisen yhteydessä. Käsittääkseni Satu Rämön hengentuotokset keikkuivat peräti myydyimpien kirjojen tilaston kärjessä ainakin viime vuonna. Tuo menestys realisoitui myös haeskellessani Rämön kirjoja kotikaupunkini kirjastosta. Joka ikinen nide oli lainassa ja esikoisdekkari Hildurin osalta varausjono käsitti suureksi järkytyksekseni yli 300 innokasta lukijaa. Niinpä jouduin kärkkymään opusta useamman kuukauden, mutta lopulta odotus palkittiin. 

Ote takakannesta:

”Lapsuudessaan traumatisoitunut rikosetsivä ja kadonneiden lasten yksikön päällikkö Hildur Rúnarsdóttir taistelee omaa ahdistustaan vastaan surffaamalla Atlantin kylmissä vesissä. Hildurin työpariksi saapuu suomalainen poliisiharjoittelija Jakob Johanson, joka on lähtenyt Islantiin pakoon omaa hankalaa elämäntilannettaan.

Pian Hildur ja Jakob ovat keskellä omituista rikosvyyhtiä, kun vuosikymmeniä hämärässä olleiden salaisuuksien sumuverho alkaa vähitellen hälvetä. Kosto on ainakin ajatuksena suloinen, mutta ratkaiseeko se lopulta mitään?”

Ensivaikutelma lukemista aloitellessani oli, että en suin surminkaan ymmärrä mistä kaikki tämä hössötys kirjan ympärillä on peräisin. Hildur käynnistyy nimittäin varsin hitaasti eikä alkuvaiheessa onnistunut tempaamaan ainakaan minua mukaansa. Toki kirjasarjan avausosassa onkin syytä esitellä hahmot huolella, mutta tässä vierähti yli sata sivua ennen kuin oli tietoakaan rikoksesta tai mistään muustakaan mielenkiintoisesta. Mielestäni taustoitusosuus oli täten turhan pitkä ja päälle päätteeksi hajanaiseen tyyliin koostettu. Itse Hildur ja hänen läheisin työtoverinsa Jakob tulivat kyllä pian tutuiksi, mutta heidän lisäkseen lukijan eteen vyörytettiin ohimennen monia statistihahmoja, joiden merkitys tarinan kannalta tuntui aluksi epäselvältä. 

Kun varsinainen juoni sitten pyörähti käyntiin, se onnistui kyllä koukuttamaan. Hildur ja Jakob pääsivät rauhallisesta pikkukylämiljööstä huolimatta oikein sarjamurhaajan jäljille – oli tapettu paikallinen länsivuonolainen pedofiili, kiero reykjaviklainen asianajaja ja eräs kolmas henkilö. Yhdistävänä tekijänä erottuivat uhrien suusta löytyneet vaaleat hiustukot. Lisäksi aiemmin Hildurin perhepiirissä tapahtunut traumaattinen katoamistapaus tuntui mahdollisesti nivoutuvan jollakin tavalla tähän uuteen juttuun. Juoni punoutui ihan ovelasti ja siihen liittyi riittävästi ennalta-arvaamattomuutta ja salaperäisyyttä lukijan mielenkiinnon herättämiseksi. Actionia ei ollut oikeastaan lainkaan, vaan rikostarinan jännitys kumpusi loppuratkaisun jännäämisestä, kuten mielestäni kuuluukin. Juonenkulku oli myös enimmäkseen suht looginen, vaikka joitakin epäuskottavia piirteitäkin oli havaittavissa – erään hahmon esimerkiksi annettiin tutkia itseään henkilökohtaisella tasolla liikuttanutta tapausta, vaikka moisen ei luulisi olevan Islannissakaan ammattietiikan sääntöjen mukaista. Lisäksi Hildur saa muka jonkinlaisia etiäisiä tulevista onnettomuuksista, mikä on tietysti täysin höpöhöpöä.

Eli juoni kulki pääsääntöisesti mukavasti, mutta Rämön kirjoitustyylille en lämmennyt varauksetta. Ennen tätä hän on kynäillyt islantilaista elämänmenoa käsitteleviä tietokirjoja, mikä mielestäni näkyi turhan selkeästi myös tämän fiktiivisen romaanin tyylissä. Kerronta oli ylipäätään aika korutonta ja sanavalinnat yksinkertaisia, mutta lisäksi väliin oli siroteltu kosolti suorastaan oppikirjatyyppisiä katkelmia: ”Islanti oli rauhallinen ja pieni maa, joka oli rikastunut äkisti toisen maailmansodan jäkeen. Elintaso oli korkea. Etelänmatkat, nelivetomaasturit ja isot kotiteatterisysteemit olivat useimmille arkipäivää…” Plaaplaaplaa. Mielestäni tuon kaltainen teksti ei vain ole kotonaan kaunokirjallisessa teoksessa, vaikka ehkä istuisikin tietokirjaan vallan mainiosti. Toki tietopuolen sisältöäkin voi romaaniin sovittaa, mutta se pitäisi tehdä jotenkin hienovaraisemmin eikä tuollaisina muusta kerronnasta selkeästi erottuvina ns. tietoiskuina. Myös henkilöiden ajatukset ja käyttäytyminen on esitetty samanlaisella lukijan älykkyyttä aliarvioivalla rautalankamallilla. Muuten Rämön teksti on kuitenkin selkeää ja helppolukuista, eli perusasiat ovat sinänsä kunnossa.

Islantiin sijoittuva miljöö toi joka tapauksessa kirjaan persoonallisuutta ja eksotiikkaa, vaikka saarivaltiota käsittelevien faktapläjäjäysten toteutus toivomisen varaa jättikin. Pohjoismaissahan tehdään tunnetusti muutenkin paljon dekkareita – ikään kuin joku ei sitä tietäisi, Rämön rautalankaa vääntävä tyyli taisi nyt tarttua itseenikin – , mutta nimenomaan Islantiin sijoittuvaa genren edustajaa ei ollut aiemmin tullut vastaan. Suomalaistaustaisen Jakob-hahmon kautta niitä Islannin ominaispiirteitä ja tapoja sitten kirjassa ihmeteltiin.

Sekä Jakob että nimihahmo Hildur olivat kumpainenkin sympaattisia tyyppejä ja heistä irtosi sopivasti myös syyyttä – Hildurn taustalla oli se vanha perhetrauma ja Jakobilla puolestaan riitaisa ero huoltajuuskiistoineen. Kaksikon tulevat edesottamukset kiinnostavat kyllä, joten ehkäpä sarjan pariin tulee vielä palattua. Kirjan ympärillä pyörivää hypeä en silti edelleenkään ymmärrä. Ihan kelpo dekkari, ei enempää eikä vähempää.