Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Luen aika monenlaisia kirjoja, mutta dekkarit ovat erityisesti mieleeni. En silti voi sanoa olevani kummoinen kyseisen genren asiantuntija, sillä olen rikoskirjallisuuden suhteen yhtä kaavoihin kangistunut kuin kai muidenkin asioiden. Tahkoan vuodesta toiseen vain suosikkidekkaristieni (Agatha Christie, Karin Fossum, Chelsea Cain, Unni Lindell, Karin Slaughter) tuotantoa – pahimmillaan jopa samaa teosta yhä uudestaan. Nuo kirjailijat kun on jo punnittu ja hyväksi havaittu, joten heidän tuotoksiinsa tarttuessa ei ainakaan tarvitse pelätä iskevänsä käsiään sontaan. Kolikon kääntöpuolena on tietysti, että saatan tulla missanneeksi vaikka mitä mestariteoksia. Nyt olenkin yrittänyt tehdä parannusta ja laajentaa tonttiani myös uusien tuttavuuksien suuntaan. Keväällä lukaisin Camilla Läckbergin Kultahäkin, kesällä Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet -kirjan ja Miska Karhun Nimeni on Alexin. Tuo viimeksi mainittu ei tosin oikeasti edes ollut dekkari, vaikka olin takakannen perusteella näin olettanut, mutta ainakin minä yritin.

Viimeisimpänä käteeni tarttui ruotsalaiskirjailija Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa. Kyseessä on avausosa fiktiivistä toimittajaa Magdalena Hanssonia käsittelevästä Hagfors-kirjasarjasta, jota on myyty naapurimaassamme yhteensä jo yli miljoona kappaletta. Olen ehkä sivistymätön moukka, mutta minä en ollut koskaan kuullut Schulmanista tai hänen menestyssarjastaan, vaan nappasin teoksen kirjaston palautettujen hyllystä lähinnä kannen perusteella.

Kirjan takakannesta:

”Magdalena Hanssonin sydän on karrella: takana on ero, edessä muutto lapsen kanssa takaisin kotikaupunkiin Hagforsin paikallislehden toimittajaksi. Äkisti pikkukaupungin rauha järkkyy, kun kuusitoistavuotias hyvän perheen tyttö katoaa uudenvuodenyönä. Magdalena ryhtyy kirjoittamaan tapauksesta, mutta Hagforsin poliisi on pulassa, varsinkin kun pian löydetään alaston nuori nainen ammuttuna. Onko kyseessä kadonnut Hedda? Pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa - mikseivät siis myös murhaajan.”

Kirjan päähenkilö ei siis ole poliisi – mielestäni valitettavasti. Pari muuta näkökulmahahmoa tosin on, mutta he jäävät lopulta aika pieneen osaan. En yleensäkään pidä siitä, jos dekkarin päähenkilönä on toimittaja, lääkäri tai joku muu ihan tavallinen pulliainen. Sellainen on epäuskottava asetelma, sillä eiväthän vaikkapa toimittajat ja lääkärit oikeassa elämässä juoksentele tukka putkella kentällä rikollisia jahtaamassa. Lisäksi tuollaiset ei-poliisihahmot joudutaan yleensä tunkemaan kuvaan mukaan varsin väkinäisellä tavalla. Jopa suosikkidekkareistani ainakin Chelsea Cainin Cretchen Lowell -kirjasarjassa yksi päähenkilöistä on toimittaja ja Karin Slaugherin Will Trent -kirjoissa yksi keskeisimmistä hahmoista on lääkäri. Kyseiset hahmot aiheuttavat mammuttiluokan ongelmia uskottavuuden ja sujuvuuden suhteen, vaikka noista kirjoista muuten pidänkin. Ihmettelen aina Cretchen Lowell -sarjaa lukiessani, miksi poliisihahmot eivät vain käske kannoillaan herhiläisen tavoiin roikkuvaa Susan-toimittajaa painumaan hittoon. Will Trent -sarjassa taas on kumma, kuinka joka ikinen rikoksen uhri aina sattuukin päätymään juuri Saran vastaanotolle, ikään kuin koko kaupungissa ei muita lääkäreitä olisi.

Tyttö lumisateessa -kirjassa on siis samoja ongelmia. Magdalena vedettiin tapahtumiin mukaan melko väkisin väännetysti; hänen ystävänsä isän asunto oli ihan sattumoisin hämäräperäisyyksien tyyssijan kupeessa ja siellä käydessään Magdalenakin ihan sattumoisin osui napit vastakkain pitkäkyntisten kanssa. Eikä siinä vielä kaikki, mutta jostakin syystä hän päätti alkaa itse tehdä salapoliisintyötä sen sijaan että olisi vain jättänyt asian virkavallan hoidettavaksi, kuten kuka tahansa reaalimaailman toimittaja varmasti olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Kaiken kukkuraksi eräs poliisi tiesi hänen toimistaan, mutta ei puuttunut asiaan vaan antoi noille sherlock-leikeille jopa epäsuoran siunauksensa, kuten varmasti yksikään reaalimaailman virkavallan edustaja ei olisi missään tilanteessa tehnyt.

Päähenkilön toimittajuus ei kuitenkaan ollut henkilögallerian ainoa epäkohta, vaan hahmot olivat myös persoonattomia. Etenkin Madgalenan henkilöhistoriaan ja tunne-elämään kyllä paneuduttiin ihailtavan tarkasti, mutta mitään erityisiä luonteenpiirteitä hänestä ei erottunut. Hän jäi kuitenkin sentään jotenkuten mieleen, kun taas kaikki sivuhenkilöt sulautuivat aivan tasaisen harmaaksi massaksi. Jossakin vaiheessa ajattelin, että kirjassa oli käytössä turhan monta näkökulmaa, mutta lopulta ongelma taisi piillä juuri siinä, että hahmot olivat liian tylsiä ja menivät siksi päässäni iloisesti sekaisin. Tämä häiritsee erityisen paljon siksi, että kyseessä on periaatteessa suljetun paikan mysteeri, jossa yksi pikkukaupungin asukkaista (todennäköisesti) paljastuu murhaajaksi tai ainakin jollakin tavalla tapahtumiin sekaantuneeksi. Nyt minusta tuntui aivan yhdentekevältä, kuka noista hahmoista olisi lopulta syyllinen (vai olisiko kukaan), kun en oikein edes erottanut heitä toisistaan.

Tyttö lumisateessa -kirjassa oli valitettavasti myös pahin mahdollinen puute, mikä dekkarissa ylipäätään voi olla. Se ei onnistunut koukuttamaan minua. Yleensähän rikoskirjan koukku tulee siitä, että loppuratkaisu alkaa kiinnostaa. Tässä teoksessa oli varhaisesta vaiheesta lähtien selvää, mistä noiden tyttöjen murha/katoamistapauksissa oli pohjimmiltaan kyse. Kaikki yksityiskohdat ja kaikkien asianosaisten henkilöllisyydet eivät toki olleet tuolloin vielä tiedossa, mutta suuret linjat kylläkin. Kirja vaikutti siis melkein lukuprosessin alusta alkaen melko ennalta-arvattavalta ja sitä se hyvin pitkälti olikin, vaikka loppupuolelle oli varattu pari ylläriä.

Eipä tämä kuitenkaan mitenkään surkea tekele ollut. Mitään uutta ja ihmeellistä Tyttö lumisateessa ei kenties dekkarigenrelle tarjonnut, mutta teksti oli varsin helppolukuista ja kulki sujuvasti. Luvut olivat lyhyitä ja tapahtumat etenivät rivakasti ilman megalomaanisiin mittoihin venähtäviä jaarituksia. Itselläni tosin kesti kirjan lukemisessa aika kauan, mutta vika oli enemmän tällä päässä kuin Schulmanin kädenjäljessä.

En ole aivan varma, jatkanko kirjasarjan parissa. Seuraavassa osassa sivuhenkilöt varmaan pysyisivät paremmin mielessä, kun ainakin osa heistä on jo ennestään tuttuja, mutta toisaalta kukaan Lumisateen hahmoista ei alkanut kiinnostaa siinä määrin, että heidän edesottamuksistaan haluaisi tietää enemmän. Ehkä jos kakkososa sattuu tulemaan vastaan sen kummemmin etsimättä, niin voisihan sen lukaistakin, mutta tuskinpa muuten.