Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Ennen tämän kirjan lukemista minulla ei ollut juurikaan kokemuksia Leena Lehtolaisesta tai hänen luomastaan Maria Kallio -dekkaripersoonasta. Muistelisin hämärästi nähneeni joskus väläyksiä MTV3:n Rikospoliisi Maria Kallio -sarjasta ja vielä hämärämmin lukaisseeni jonkin Lehtolaisen romaanin ensimmäisen vuokranantajani kirjahyllystä. Hatarien muistikuvieni mukaan tuo romsu oli jotenkin kömpelösti kirjoitettu, mutta en ole asiasta kuitenkaan varma – enkä itse asiassa siitäkään, olenko oikeasti moista kirjaa koskaan lukenutkaan. Niinpä päädyin nyt antamaan Lehtolaiselle uuden tai ”uuden” mahdollisuuden ihan näin yleissivistävyyden nimissä.

Eniten lukemani dekkaristit ovat perinteisesti tupanneet olemaan ulkomaalaisia (ruotsalaisia, norjalaisia, brittejä tai yhdysvaltalaisia): Henning Mankell, Karin Fossum, Unni Lindell, Agatha Christie, Karin Slaughter, Chelsea Cain… Suomalaiset genren edustajat, kuten Leena Lehtolainen, Ilkka Remes, Eppu Nuotio ja Reijo Mäki, taas ovat minulle vieraampia. Remeksen nuorille suunnattua tuotantoa tosin kulutin ahkerastikin joskus teini-ikäisenä, mutta ne aikuiseen makuun sopivat kirjat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Leena Lehtolaiselta puolestaan olin siis ennen tätä lukenut korkeintaan yhden teoksen, Eppu Nuotiolta korkeintaan kaksi ja Reijo Mäeltä pyöreät nolla. Eli lyhyesti sanottuna olisi tarkoitus vihdoin selvittää, osataanko täällä tehdä yhtä laadukasta rikoskirjallisuutta kuin naapurimaissa. Lehtolaisesta nyt aloitin tämän urakan. 

Kirjan takakannesta:”Maria Kallion yhdestoista tapaus. Ylikomisario Maria Kallio on ollut kouluttamassa afganistanilaisia poliiseja ja matkustaa tuhoisin seurauksin maan uuden poliisikoulun avajaisiin. Palattuaan kotiin Maria saa selvitettäväkseen kolmen maahanmuuttajatytön katoamistapaukset. Sitten hangesta löytyy neljäs muslimityttö, omalla päähuivillaan kuristettuna. Liittyvätkö tapaukset toisiinsa? Onko liikkeellä sarjamurhaaja? Vai onko tyttöjen perheillä jotain tekemistä katoamisten kanssa? Minne tytöt kadonneet on väkevä kuvaus tämän ajan monikulttuurisesta Suomesta ja perinteiden törmäyksestä. Kuka on oikeassa tilanteessa, jossa on kaksi totuutta?”

Minne tytöt kadonneet -kirjan juoni on etenkin aluksi varsin koukuttava ja ennalta-arvaamaton. Tuntuu aivan yhtä todennäköiseltä, että katoamis- ja murhatapausten takana on jokin rasistinen ryhmittymä kuin että tytöt kokevat kohtalonsa vanhoillisten miespuolisten perheenjäseniensä käsissä. Tai sitten kyse onkin jostakin aivan muusta. Juonen kirvoittama jännitys kumpuaa perinteiseen Agatha Christie -tyyliin rikoksen ratkaisun jännäämisestä eikä mistään huimista päähenkilöiden henkeä uhkaavista action-kohtauksista (niitäkin tosin jokunen esiintyy). Omaan dekkarihermooni tällainen jännäily kolahtaakin parhaiten, sillä toimintakohtauksissa ei oikein ole itua, kun on perin selvää ettei varsinkaan kirjasarjan nimeä kantava päähenkilö voi kuitenkaan kuolla. Teoksen alkupuoliskolla on myös joitakin äkillisiä shokkikäänteitä, mutta ihan uskottavia sellaisia. Rikostutkijoiden toimintatavatkin kuvautuvat enimmäkseen realistisina, vaikka itse en toki käytännössä tiedä oikein mitään poliisilaitoksen meiningeistä, niin olen vähän huono sanomaan.

Kirjan edetessä kerronta valitettavasti menettää tasapainoaan ja muuttuu hieman hajanaiseksi. Huivimurhan tapahduttua muiden tyttöjen katoamiset jäävät pitkäksi aikaa miltei kokonaan unholaan, vaikka niitä aluksi lähdettiin niin suurella tohinalla setvimään. Toki murhatutkinta on varmasti syytäkin priorisoida kaikkien muiden rikostutkintojen edelle, mutta tuon verityön selvittely ei itse asiassa edes virallisesti kuulu Maria Kallion ”erikoisten tapausten osastolle”, vaan siitä ovat vetovastuussa aivan muut – toisin kuin erikoisosastolle jo alun perin allokoidusta katoamiskeissien sarjasta. Kumma että Kalliolta ja kumppaneilta pääsevät heidän omat työtehtävänsä näin radikaalisti unohtumaan.

Juonen mittaan siinä keskitytään myös enenevästi afganistanilaista poliisinkoulutusoperaatiota käsittelevään sivujuonteeseen, joka tuntuu kirjan muuhun sisältöön nähden kovin irralliselta. Tuo operaatio on jo lähtökohtaisestikin – ainakin näin pohjoismaalaisen näkökulmasta – hankalasti lähestyttävämpi ja etäisempi kuin maahanmuuttajatyttöjen katoamistapausten aalto, mutta on siinä muutenkin epärealistisia elementtejä. Olen sitä mieltä, että kirja olisi säilynyt paremmin kasassa, jos tuo Afganistan-homma olisi jätetty kustannustoimittajan pöydälle tai vielä mieluummin kokonaan kirjoittamatta.

Loppua kohti juoni alkaa sitten yltyä melkoisiin sfääreihin ja lähennellä jo epäuskottavuuden rajoja: on salaliittoja, huumeparoneita, jälkikäteen salaisiksi agenteiksi paljastuvia entisiä työkavereita, mahdollisesti jonkin hämäräperäisen viestin sisältäviä koruja... Osa näistä tosin on vain eräiden hahmojen paranoiaa, mutta oikeitakin yliampuvuuksia piisaa. Lisäksi Afganistan-operaation ja katoamissarjan yhteen liittäminen tapahtuu varsin kaukaa haetulla ja väkinäisellä tavalla. Tyttöjen katoamistapaukset limittyvät toisiinsa edes hieman sulavammin, mutta täysin saumattomasti nekään eivät loksahtele paikoilleen. Yllättävä tuo loppuratkaisu kyllä on, mutta etenkin Maria Kallion suhtautuminen siihen on aika järkkyä. Hän muun muassa vaikuttaisi syyttävän eräästä raiskauksesta enemmän uhria ja sen murhankin suhteen hänen antipatiansa osuvat vähän ohi maalista. Mielestäni vastuu on aina tekijöillä, vaikka millaista provokaatiota olisi tapahtunut. En siis kaiken kaikkiaan ollut oikein tyytyväinen tapaan, jolla juonilangat punottiin ja vietiin maaliin.

Yleensä en ole suuri poliittisen paasauksen ystävä, mutta tässä kirjassa yhteiskunnalliset teemat (rasismi, monikulttuurisuus ja islaminuskoon kuuluva naisten alistaminen) punoutuvat kyllä juoneen niin sujuvasti, etteivät hyppää liikaa silmille. Olisin tosin toivonut enemmän paneutumista niin rasistien kuin fundamentalisti-muslimienkin ajatusmaailmaan. Kyseisiä katsantokantoja edustavat hahmot jäävät yksiselitteisen pahoiksi, kun heidän toimintansa taustasyitä ei liiemmin valoteta. Muutenkin teoksessa syyllistytään välillä räikeisiin yksinkertaistuksiin nyky-yhteiskunnan ja ylipäätään ihmisyyden kuvauksissa. Kuulemma esimerkiksi seksin harrastamista pidetään nykyisin pelkkänä ajanvietteenä, johon ei ole edes tarkoitus liittää mitään tunteita. Ehkä asenneilmapiirissä on tosiaan tapahtunut jotain tuon suuntaista muutosta viime vuosikymmenten aikana, mutta asia tuskin on aivan niin yksioikoinen, että kaikki ajattelisivat noin. Vihaisuus puolestaan on Lehtolaisen mukaan mahdollisesti sidoksissa johonkin yksittäiseen geeniin, joka toivon mukaan opitaan joskus tekemään vaarattomaksi. Tuollainen ei ole kyllä mitenkään mahdollista. Jos kyseessä oli vain jonkinlainen kielikuva, niin ei mielestäni ainakaan kovin onnistunut sellainen.

Kirjan henkilökuvissa on ainakin Maria Kallion ja hänen työkavereidensa osalta jonkin verran yritystä. Osa poliiseista tosin on harmaata massaa, mutta muutamille (Puupponen, Ursula) on sentään koitettu väsätä jonkinlaista persoonallisuuden tynkääkin. Melko pintapuolisesti heidätkin silti kuvataan, mutta itse Maria Kalliolle on kyllä luotu kunnon henkilöhistoria. Toki kyseessä onkin pitkä kirjasarja ja hahmon taustoitus tapahtuu helposti aiempien osien juonenkäänteitä muistelemalla, mutta välillä valotetaan myös hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Päähenkilön perhe-elämää ja muuta vapaa-aikaakin kuvataan riittävästi, jotta hän vaikuttaa aidolta ihmiseltä eikä pelkältä ammattikuntansa edustajalta. Luonteenpiirteiltään Maria on tosin valitettavan tasapaksu. Hänen perheenjäsenensä ovat kuitenkin vieläkin tylsempiä eikä perhesuhteiden sarallakaan ole meneillään mitään järin mielenkiintoista. Toisaalta merkittävästä Marian lapsia, miestä tai vanhempia käsittelevästä sivujuonteesta saattaisikin versoa juoneen liikaa rönsyjä ja punainen lanka saattaisi hukkua kokonaan. Nyt fokus säilyy osin siinä katoamis- ja murhatapausten sarjassa ja osin Afganistan-operaatiossa. Myös Marian henkilökohtaisen elämän kuvaukset ja taustoitukset kietoutuvat enimmäkseen saumattomasti edellä mainittuihin.

Kirjan kieli on pääosin melko persoonatonta ja mielikuvituksetonta – siinä on vain vähän vertauksia, metaforia ja kuvailevia sanoja. Niinpä tuntuu siltä kuin vaikkapa tapahtumapaikoista tai hahmojen tunteista ei kerrottaisi mitään, vaikka kyllähän niille on virkemäärällisesti omistettu jonkin verran tilaa, harvinaisen puisevalla tavalla vain. Osuvia ja humoristiakin kuvauksia teokseen on kuitenkin eksynyt: "Ursula väänteli naamaansa kuin kolmannen luokan komedienne”, "saivat hänen aataminomenansa pomppimaan kuin ongenkohon laineilla", "ihmishenki oli huokeampi kuin Lordin kakkoslevy Huuto-netissä" ja ”astuin huoneeseen kuin olisin ollut vanhan oopperan deus ex macchina”. Enimmäkseen sanavalinnat ovat silti turhan värittömiä.

Virkerakenne on muuten selkeää, mutta välillä etenkin dramaattisissa kohdissa esiintyy velttoa pilkun käyttöä tilanteissa, joihin sopisi paremmin vahvempi virkkeen sisäinen välimerkki (ajatusviiva, puolipiste tai kaksoispiste), jokin konjunktio tai sitten ihan vain piste. Esimerkkeinä mainittakoon ”Ulrike ja minä olimme vastanneet naispoliisien koulutuksesta, meistä oli ehtinyt tulla ystäviä.”, ”Brititkin tulivat ulos autostaan, heillä oli tehokkaampi sammutin.” ja ”Olin ottanut omani pois, koska sen ja hijabin yhdistelmä oli liian kuuma, nyt haparoin sen äkkiä käsiini, vaikka se tuntui hauraalta suojalta.”.

Vaan eipä Minne tytöt kadonneet -teoksen ollut varmasti tarkoituskaan keskittyä mihinkään kielellisiin ilotteluihin, vaan enemmän se oli ihan vain juonipainotteinen romaani. Juonessa itsessään olikin kyllä potentiaalia ja olisin voinut pitää siitä kovasti, ellei loppupuolella olisi ollut niitä väkinäisyyksiä ja epäuskottavuuksia. Varmaan Lehtolainen oli yrittänyt haukata tämän kirjan kohdalla hieman liian suuren palan, kun maahanmuuttajia koskevat teemat eivät muka riittäneet, vaan lisäksi piti ympätä mukaan niitä Afganistan-kommervenkkejä. Mielelläni kuitenkin lukisin Maria Kallion seikkailuja jatkossakin ja ehkä niiden pariin tulee seuraavalla kirjastoreissulla palattua.

Loppuun vielä erittäin tähdellinen kysymys. Minkä ihmeen takia kirjan nimi on Minne tytöt kadonneet eikä esimerkiksi Minne tytöt katosivat tai Minne tytöt ovat kadonneet?! Valittu nimi ei mielestäni ole suomea laisinkaan. En sitten tiedä, onko tuo predikaatin pois jättäminen olevinaan jotenkin taiteellista, mutta omaan kielikorvaani se särähtää joka kerta.