Camilla Läckberg: Kultahäkki

Olen yleensä aika kaavoihin kangistunut ihminen ja minulla on muun muassa ikävä tapa tahkota samojen iänikuisten kirjailijoiden teoksia vuodesta toiseen. Camilla Läckberg oli kuitenkin aivan uusi tuttavuus. Tässä jokin aika sitten häntä tituleerattiin puoli yhdeksän uutislähetyksessä Ruotsin dekkarikuningattareksi, joten päätin ihan yleissivistyksenkin vuoksi tehdä kokeiluluontoisen tutustumisyrityksen hänen tuotantonsa pariin.

Mikään erityisen uniikki lumihiutale en kuvittelekaan olevani, joten jos jostakin ovat monet muutkin pitäneet, niin kyllähän minäkin sitten yleensä (en toki aina). Pystyn siis useimmiten näkemään vaikkapa kirjallisuuden historian klassikoista tai nykypäivänä hypetetyistä teoksista, mikä niissä ihmisiä viehättää – ja jollakin tasolla pystyn viehättymään niistä usein itsekin. Jos esimerkiksi Läckbergin tuotantoa on käännetty yli 40 eri kielelle, niin kyllähän hän on jotakin varmaan tehnyt oikein. Eivätkä miljoona lantakasan ympärillä pörräävää kärpästä voi olla väärässä.

Dekkarigenre on lisäksi muutenkin mieleeni, joten edellytykset miellyttävälle lukukokemukselle olivat siinäkin mielessä olemassa. En tosin saanut kirjastosta käsiini ensisijaisesti tavoittelemaani dramaattiselta kalskahtavaa Enkelintekijät-kirjaa, mutta mitäs tuosta. Kyllähän Kultahäkkikin ihan hienolta kuulostaa, eikä nimi toisaalta muutenkaan kirjaa pahenna, jos ei kirja nimeä.

"Ulkopuolisten silmissä Faye on saanut kaiken: täydellisen aviomiehen, suloisen tyttären ja tyylikkään kodin Tukholman parhailta kulmilta. Todellisuudessa ahdistavat muistot lapsuudesta Fjällbackassa vainoavat häntä, ja Faye kokee elävänsä vankina kultaisessa häkissä. Oli aika, jolloin hän oli vahva ja kunnianhimoinen nainen. Se oli ennen kuin hän luopui kaikesta miehensä Jackin vuoksi.

Kun Jack pettää Fayta, hänen maailmansa romahtaa. Faye on täysin musertunut, kunnes hän päättää antaa samalla mitalla takaisin ja keksii julman tavan kostaa." (ote kirjan takakannesta)

Tässä välissä varoitettakoon juonipaljastuksista. Yritän jättää kirjan loppuratkaisun arvoitukseksi, mutta muuten ruodin tapahtumia paikoitellen melko yksityiskohtaisestikin.

Kultahäkin sisäkansikin teki vaikutuksen. Siihen lainatun Rakkaudesta kirjoihin -blogin tekstikatkelman mukaan Läckbergin teoksissa ei esiinny mitään miljoonakavalluksia tai korkeamman luokan agentteja, vaan pieniä ihmisiä suurine ongelmineen. Sepä vasta kuulosti entistäkin lupaavammalta, sillä nimenomaan semmoiset dekkarit ovatkin eniten mieleeni. Vaikkapa Henning Mankellin tuotannosta minua etäännyttää juurikin se, että niissä keskitytään enemmän puuduttavaan politikointiin ja yhteiskunnallisten epäkohtien kritisoimiseen kuin yksilötason tragedioihin. Murhaajan motiivina saattaa olla vaikkapa, että hän kuuluu johonkin nykyisen talousjärjestelmän romauttamista yrittävään maailmanlaajuiseen salaliittoon tai jotakin muuta tuollaista hämäräperäisen laajamittaista. Tavallisen pulliaisen perspektiivi jää noiden kaikkien suurisuuntaisten teemojen varjoon.

Camilla Läckbergin kirjoissa on tosiaan ainakin tämän Kultahäkin perusteella toisin, mutta täysin hänenkään dekkarointityylinsä ei minua vakuuttanut. Toimivien yksilötason tarinoiden kertomisen edellytyksenä on tietysti se, että hahmot ovat kiinnostavia. Jos henkilökuvia ei osaa rakentaa, olisi ihan sama keskittyä vaikka sitten siihen yhteiskunnalliseen paatokseen. Kultahäkki ei toki ollut ihan susi hahmonkehityksen osalta – esimerkiksi henkilöhistorioihin oli yritetty panostaa takautumien muodossa – mutta pääsääntöisesti nuo tyypit muistuttivat kuitenkin enemmän pelkistettyjä karikatyyrejä kuin eläviä ja hengittäviä ihmisiä.

Edellä mainittu koskee oikeastaan kirjan kaikkia hahmoja aina sivuhenkilöistä lähtien. Tärkein statistihahmo eli päähenkilö Fayen paras ystävä Chris esimerkiksi on niin kliseinen kova muija, ettei ole tosikaan. Opiskeluaikoina kauppiksen korkeampien luokka-asteiden pahiksetkin muka lakoavat hänen tulikatseensa edestä ihan tuosta noin vain. Vuosien kuluttuakin Chris on säilynyt samanlaisena teinimäisesti uhoavana, ohikulkijoille haistattelevana ja irtosuhteita harrastavana keskenkasvuisena kakarana. Toki Chrisin kohtalo on aika traaginenkin, kun hän on selvästi jumittunut elämään ikuisesti teini-ikää. Myöhemmin hahmoon tulee sentään hieman uusia elementtejä, mutta ne esitellään liian yhtäkkisesti, eikä Chrisiä syvennetä missään vaiheessa tarpeeksi, jotta häntä kohtaan voisi tuntea aitoa sympatiaa tai edes mielenkiintoa.

Faye itse puolestaan oli aikuisena aluksi niin kauhea lapasen ja kynnysmaton välimuoto, että olisi tehnyt mieli sukeltaa kirjan sivuille antamaan hänelle pikku potku persuksiin. Hänen jatkuvasti henkistä väkivaltaa harjoittava mulkvistimiehensä Jack taas olisi ansainnut kunnon korvatillikan. Kummatkin olivat opiskeluaikojen kuvauksissa aivan toista maata, mikä tuntui oudolta, sillä harvemmin kukaan muuttuu oikeassa elämässä sentään täydeksi vastakohdakseen vuosien saatossa.

Opiskeluaikoina Faye kulki omia teitään ja pärjäsi kauppisopinnoissaan vaivatta, eikä hän rakkauskuvioidenkaan suhteen ollut mikään ihan eilisen teeren tyttö – miehet aina kehuivat häntä erilaiseksi ja aidoksi. Nuo kaksi viimeksi mainittua piirrettä eivät tosin mielestäni ilmenneet juurikaan epäsuoran henkilökuvauksen keinoin, mutta sellaisena häntä nyt ainakin pidettiin. Jonkinlaista särmääkin hänessä paikoitellen ilmeni. Keski-ikää lähestyttäessä hänestä sitten kuoriutui miestään joka asiassa nöyristelevä kotirouva, jonka elämä pyöri yksinomaan perheen ympärillä vailla mitään sen kummempia kunnianhimoja. Aikaisemmin hän oli ollut selvästi keskimääräistä älykkäämpikin, mutta nyt hän vaikutti ihan totaaliselta palikalta, kun teki jatkuvasti vääriä olettamuksia esimerkiksi miehensä mielentiloista ja reaktioista eri tilanteissa. Nuorempana hän oli kaiken kaikkiaan monitahoisempi ja uskottavampi, sillä hänen silloista älykkyyttään ei ollut ammuttu yhtä pahasti yli kuin hänen myöhempi typeryytensä.

Jack taas oli jo opiskeluaikoina epäuskottavan kärjistetty hahmo. Hänet oli selvästi yritetty kirjoittaa sellaiseksi säkenöivän valloittavaksi supliikkimieheksi. Kyllähän hänestä jotenkin ihan karismaattinen kuva paikoitellen muodostuikin, mutta ei silti tuntunut perustellulta, että vaikkapa yökerhossa kaikki roikkuivat hänen hihassaan kiinni ja suurin piirtein kumarsivat maahan saakka hänen suvaitessaan vilkaista heidän suuntaansa. Hymähdin esimerkiksi sille, kun hänen ja Fayen ensimmäisellä yhteisellä baarireissulla "Jack teki vip osastolla kunniakierroksen kätellen ihmisiä kuin presidentti valtiovierailulla". Tuollainen olisi voinut tuntua perustellulta vaikkapa rokkitähden tai kruununprinssin ollessa kysymyksessä, mutta Jack nyt oli periaatteessa ihan tavallinen pulliainen, vaikka olikin syntynyt maineeltaan kyseenalaiseen aatelissukuun. Nuorena hänen hahmonsa oli kuitenkin sentään enimmäkseen miellyttävä. Vuosien kuluessa hänestä tuli niin empatiakyvytön ja välinpitämätön, että hän vaikutti välillä suorastaan psykopaatilta. Varmaan juuri Jackin yksioikoisuus olikin suurin ongelma hahmokaartin uskottavuuden suhteen, sillä jos hänessä olisi ollut hyytävän pilkallisuuden ohella myös miellyttävä puolensa, Fayen epätoivoinen miehessään roikkuminenkin olisi tuntunut ymmärrettävämmältä.

Ehkäpä Läckberg oli kuitenkin kirjoittanut ihan tarkoituksella aikuis-Fayen yliampuvan nössöksi ja aikuis-Jackin yliampuvan tympeäksi. Nyt kirjaan muodostui jonkinlainen koukku siitä, että lukija alkoi toivoa Fayen kasvattavan mahdollisimman pian pallit itselleen ja Jackin saavan mahdollisimman pahasti köniinsä. Lukeminen eteni joutuisasti, kun oli suorastaan pakko saada tietää, toteutuisivatko nämä skenaariot.

Kun Fayen silmät sitten lopulta aukenivat sekä hänen miehensä että ylipäätään elämänsä suhteen ja hän sai itsevarmuutensa uudelleenrakennettua, se ei yllättäen tuntunutkaan kovin tyydyttävältä. Muuten olisi ehkä voinut tuntuakin, mutta hahmonkehitys ei taaskaan edennyt luontevasti. Muutos tapahtui liian yhtäkkisesti ja täydellisesti – eikä edes Fayen omasta aloitteesta vaan olosuhteiden pakosta Jackin dumpattua hänet. Lisäksi tuo Fayen uusi uljas persoona oli yhtä liioitellun itsevarma kuin edellinen oli ollut liioitellun hukassa itsensä kanssa.

Olisin siis toivonut sekä Fayen että Jackin hahmoon kautta linjan vähän enemmän harmaan eri sävyjä. Nyt he olivat suurimmaksi osaksi vain mustaa ja valkoista, mikä oli mielestäni epäuskottavaa.

Välillä Fayessa kyllä pilkahtelikin niitä harmaan sävyjä. Minusta sekin oli kuitenkin vähän ontuvasti toteutettu. Pääsääntöisesti hän oli nuoruusvuosina tietynlainen, aikuisuusvuosina aluksi tietynlainen ja sitten tietynlainen, mutta kaikilla aikatasoilla hänet valtasi välillä äkillisesti toinen persoona, joka oli täydessä kontrastissa hänen tavanomaiseen luonteenlaatuunsa nähden. Ikään kuin hänelle olisi yritetty kirjoittaa jopa jonkinlaista dissosiaatiohäiriön taudinkuvaa. Se ole sinänsä mitenkään epäuskottavaa, sillä kyllähän moista esiintyy oikeassa elämässäkin. Sitä paitsi onhan meissä kaikissa useita eri puolia, vaikkeivät ne yleensä ilmene ihan noin radikaalisti. Tuo Faynen sisällä asusteleva sivupersoona oli kuitenkin tietyllä tapaa niin överi, että se teki hahmosta vaikeasti lähestyttävän.

Hahmojen emootiotkin oli latteasti kuvattu. Se oli sääli, sillä kirjassa esiintyi joitakin tunnepitoisia käänteitä, jotka toisella toteutustavalla olisivat voineet koskettaakin. Nyt esimerkiksi eräässä pahaenteisessä tilanteessa Fayen "vatsa supistui huolesta", mikä kuulosti ainakin minun mielestäni lähinnä kornilta.

Dialoginkaan osalta Läckberg ei oikein vakuuttanut. Toki käännöstekstiä lukiessa on hankala sanoa, mitkä tököydet ovat vain kääntäjän vaikutusta ja mitkä kirjailijan omasta kynästä kotoisin, mutta kallistuisin sille kannalle, että tässä tapauksessa Läckberg on tumpuloinut repliikkinsä ihan omin pikku kätösin. Kyse ei nimittäin ole vain asioiden kömpelöstä ilmaisutavasta vaan asiasisällöstä itsessään. Selvästi hauskaksi huuliveikottareksi tarkoitetun Chrisin jutut esimerkiksi ovat aina vain mukahauskoja ja väsyneitä – huumorintajunsa toki kullakin, mutta ainakin minun mielestäni näin. Fayen leikki-ikäisen tyttären Juliennen puheenparsi taas tuntuu ajoittain epäuskottavalta siitä syystä, että se ei aina eroa mitenkään aikuisten vastaavasta, mutta myönnettäköön, että tässä tapauksessa suomentajallakin on voinut olla näppinsä pelissä.

Faye itse puolestaan muun muassa kommentoi yhden illan jutulleen (josta kyllä myöhemmin kehkeytyy ihan oikea poikaystävä, mutta sitähän ei voitu tietää vielä tuossa vaiheessa) seuraavana aamuna, ettei hän halua olla sellainen hankala roikkumaan jäävä tyttö. Ehkä olen ajatusteni kanssa yksin, mutta mielestäni tuo oli kummallinen kommentti tuikituntemattomalle sanottavaksi. Tai ainakin oli aikamoista asioiden edelle menemistä, että hän muka pelkäsi antavansa jotenkin roikkuvan vaikutelman, vaikkei aamukahviakaan ollut vielä juotu. Ei kai nyt sentään ole mitään roikkumista, ettei irtoseksikumppanin luota säntää pihalle heti aamulla silmät avattuaan. Tämä nyt oli vain yksittäinen esimerkki tietystikin, mutta yleensäkin noiden hahmojen replikointi on juuri tuolla tavoin kankeaa.

Läckberg joutuukin turvautumaan usein suoraan henkilökuvaukseen nimenomaan siitä syystä, että hahmojen repliikit ja käyttäytyminen eivät riitä ilmentämään heidän persoonallisuuttaan. Fayen älykkyys esimerkiksi saadaan tietää lähinnä siten, että häntä kuvataan älykkääksi muiden hahmojen suulla. Toki hän myös pääsi kauppikseen ja menestyi siellä hyvin, mutta muuten hänen puheensa tai tekonsa eivät kuvasta kovin kummoista älykkyyttä. Parhaissa kirjoissahan jokaisella hahmolla on oma originelli ja tämän persoonaa kuvastava kuvastava puhetyyli, jonka perusteella henkilöt voi parhaimmillaan tunnistaa ilman johtolauseitakin. Läckbergillä näin ei todellakaan ole.

Henkilökuvat, tunnekuvaus ja dialogi eivät siis ole Läckbergin vahvuuksia, mutta juonenpunojana hän sen sijaan on lahjakas. Kirja koostuu kolmesta sujuvasti toisiinsa liittyvästä osasta, joista ensimmäisessä kuvataan vuorotellen nykyisyyttä ja menneisyyttä, toisessa ja kolmannessa lähinnä nykyisyyttä joitakin takaumia lukuun ottamatta. Fayen ja Jackin välisen suhteen kehittäminen oli ehkä kirjan paras koukku, mutta ei suinkaan ainoa. Pitkin matkaa esimerkiksi ripoteltiin summittaisia vihjeitä siitä, että Fayen nuoruusvuosiin liittyi jokin suuremman luokan salaisuus, joka toivon mukaan jossakin vaiheessa paljastettaisiin lukijalle. Oli ihan pakko saada tietää, miten tapahtumat etenisivät ja mikä tuo salaisuus olisi. Näin sivut tuntuivat kääntyvän kuin itsestään.

Koukuttavuus on melkoinen meriitti jo itsessään, mutta kyllähän tuo juoni oli muutenkin taitavasti rakennettu. Paljon sanottu minulta, sillä pääsääntöisesti vierastan kahdella tai useammalla eri aikatasolla eteneviä tarinoita. Tässäkin tapauksessa nikottelin hieman aluksi, mutta lopulta Läckbergin ratkaisu toimi hyvin.

Yleensähän tällaisten aikahyppelyteosten ongelma piilee erityisesti siinä, että aina tulevaisuuteen tai menneisyyteen loikattaessa kestää hetkisen ennen kuin juuri kyseisen ajanjakson juonikuviot palaavat mieleen ja alkavat taas kiinnostaa. Näin lukukokemus hajoaa katkonaisen tuntuiseksi, ikään kuin kirjan joutuisi aloittamaan kerta toisensa jälkeen uudestaan. Usein myös tietyn aikatason tapahtumat ovat kiinnostavampia kuin toisten ja siitä syystä vain ärsyttää, että lukijan huomiota hajautetaan kaiken maailman turhalta tuntuvilla takautumilla ja/tai etiäisillä.

Kultahäkin aikahyppelyosassa tuollaisia pulmia ei ole, sillä sekä nykyisyyden että entisyyden kuvaukset kiinnostavat samanveroisesti. Toisaalta noiden aikatasojen välillä hypitään sen verran rivakkaan tahtiin, etteivät kummankaan tason kuviot ehdi missään vaiheessa unohtua edes kaltaiseltani hatara-aivoisuuteen taipuvaiselta lukijalta. Joka toinen luku käsittelee tulevia, joka toinen menneitä. Yksittäiset luvut eivät myöskään ole kovin pitkiä, mutta eivät toisaalta niin lyhyitäkään, että lukukokemus tuntuisi siitä syystä sirpaleiselta. Kirja soljuu sujuvasti eteenpäin.

Joiltakin osin käsiteltävien asioiden painotus olisi kuitenkin voinut olla himppasen erilainen. Huolellinen pohjustus on tietenkin tärkeää, mutta tässä kirjassa loppuhuipennuksena toimineeseen rikokseen johtavien tapahtumien ruotimiselle annettiin vähän liikaakin tilaa. Kirjan kolmesta osasta kaksi käsitteli yksinomaan niitä. Ehkä kyse oli lähinnä vain omista ennakko-odotuksistani, joihin Kultahäkki ei täysin kyennyt vastaamaan. Luulin lukevani dekkaria, mutta huomattavan suuri osa kirjasta oli pelkkää parisuhdetilitystä, Harlekiini-tasoisia pehmopornokohtauksia unohtamatta. Joskus sellainenkin maistuu, mutta nyt oli tarkoitus tyydyttää dekkarinnälkää.

Liike-elämän kuvaukset olivat myös kirjassa tärkeässä asemassa, mikä häiritsi hieman, koska Läckberg ei oikein osannut kirjoittaa niitä. Tekstistä suorastaan huokui, ettei hän ymmärrä bisneksestä tai ylipäätään taloudesta tuon taivaallista. En tosin ymmärrä itsekään, joten vika saattaa toki olla myös täällä päässä. Minulle ei nimittäin ainakaan selvinnyt, mikä siinä Jackin ja hänen kaverinsa Henrikin perustamassa Compare-yrityksessä muka oli niin penteleen käänteentekevää. Heidän liikeideaansa väitettiin suorastaan mullistavaksi, mutta ihan tavalliselta puhelinfirmalta se mielestäni vaikutti. Eikä muutenkaan tuntunut uskottavalta, että firma tahkosi miljoonia jo vuoden kuluttua perustamisestaan. Tuossa oli selvästi vedetty aika tavalla mutkia suoriksi.

Fayen Kultahäkin toisessa osassa alulle paneman Revenge-yrityksen idea oli vieläkin huonommin kehitelty. Tarkoituksena oli lyhyesti sanottuna myydä ihonhoitotuotteita ja hajuvesiä ilmeisesti lähinnä naisille, mikä ei todellakaan ole mikään järisyttävän persoonallinen ajatus. Revengessä näiden naisten hemmottelutuotteiden avulla yritettiin kuitenkin nimenmukaisesti jotenkin kostaa Fayea koko avioliiton ajan pettäneelle Jackille ja siinä samalla koko miessukupuolelle. Faye aikoi nimittäin alun perin kai kehittää Revengestä niin massiivisen firman, että se lopulta nielaisisi Jackin Comparen. Aika kaukaa haettu suunnitelma mielestäni, sillä eiväthän nuo kaksi puljua toimineet edes missään määrin samalla alalla, joten Fayen menestyksen ei olisi pitänyt olla mitenkään Jackilta pois.

En muutenkaan pitänyt vastakkainasettelusta, jota kirjassa yritettiin Revengen kautta muodostaa eri sukupuolten välille. Näin Läckbergkin tuli jossakin määrin syyllistyneeksi aiemmin ikävystyttäväksi parjaamaani yhteiskuntakritiikkiin, eikä se toiminut ollenkaan. Jäi ensinnäkin epäselväksi, mitä tekemistä kauneustuotteilla ja naisiin kohdistuneilla sortotoimenpiteillä olisi pitänyt olla keskenään. Joka tapauksessa Fayen firman tukijat olivat kaikki miestensä pettämäksi joutuneita naisia. Eikä siinä vielä mitään, mutta kirjassa myös esitettiin johonkin (toivottavasti fiktiiviseen) tilastoon perustuvana faktana, että jokainen nainen joutuu petetyksi keskimäärin kerran elämänsä aikana. En itse ole laatinut mitään tilastoa aiheesta, mutta ainakin mututuntumalta sanoisin, että länsimaalaiset naiset pettävät nykymaailmassa ihan siinä missä miehetkin.

Tuo ajatus naisista jotenkin seksuaalisesti sorrettuna osapuolena tuntui siis auttamatta vanhentuneelta. Ehkä se olisi toiminut hieman paremmin, jos olisi keskitytty vaikkapa seksuaaliseen väkivaltaan (vaikka sitäkin toki harjoittavat ja kokevat kummatkin sukupuolet), mutta pettäminen ei tosiaankaan ole mikään miesten yksinoikeus. Olisinkin toivonut, että Revengessä olisi asetuttu ylipäätään uskottomuuden uhrien puolelle syyllisiä vastaan – ihan sukupuolesta riippumatta. Ei ollut mitään syytä tehdä kyseisestä moraalittomasta toiminnasta jotenkin maskuliinisuuteen liitettävää asiaa. Olen toki itsekin feministi, mutta siinä vaiheessa kun aate kääntyy miesvihan puolelle, ollaan mielestäni ojasta allikossa.

Kirjan kolmannessa osassa päästiin vihdoin itse asiaan, eli Fayen entiseen mieheensä kohdistamien varsinaisten kostotoimenpiteiden kuvaamiseen ja toisaalta Fayen lapsuuteen liittyvän salaisuuksien verhon raottamiseen. Näistä en nyt tässä yhteydessä kerro yksityiskohtaisesti, että en tule pilanneeksi kenenkään lukuelämystä. Mielestäni kosto-operaatio oli kuitenkin enimmiltä osin puisevaa luettavaa, sillä se sijoittui finanssipuolen elämänalueille, joita en itse pidä kovin tärkeinä. Toisaalta Fayen Jackia kohtaan kokema katkeruus tuntui alkujaankin hieman ylimitoitetulta, sillä vaikka pettäminen on tietysti väärin, niin aivan itsehän Faye oli alistunut miehensä pompoteltavaksi – luopunut opinnoistaan, jäänyt kotirouvaksi, suostunut avioehtoon ja mukautunut muutenkin kaikessa Jackin tahtoon. Jos Faye siis etsi syyllisiä elämänsä sivuraiteille lipsahtamiseen, peilistäkin olisi löytynyt yksi. Lapsuuskuvaukset puolestaan olivat sen verran typistettyjä, ettei niistä oikein päässyt jyvälle. Itse loppuratkaisu taas oli turhankin mielikuvituksellinen ja epäuskottava – joiltakin osin myös ennalta-arvattava, vaikka oli siihen yllättäviä elementtejäkin saatu ujutettua.

Yhteenvetona mainittakoon, että petyin siis lopulta pahasti Kultahäkkiin. Henkilökuvaus on minulle ehkä tärkein elementti kirjallisuudessa, joten jos se on mustavalkoista ja epäuskottavaa, kirjan pitäisi olla muuten aivan huippuhyvä tehdäkseen viehättääkseen minua. Kultahäkissä oli toki juonellisesti paljon positiivista – pääasiallisesti se koukuttavuus ja sujuvuus – mutta loppujen lopuksi tapahtumat olivat niin epäkiinnostavia, uskomattomia ja ennalta-arvattavia, ettei tarina tehnyt vaikutusta. Kosto voisi sinänsä ollakin aiheena toimiva, jos se tuntuisi aukottomasti perustellulta. Jack oli toki ällötys, mutta Faye itse syyllistyi kirjan ensimmäisen osan aikana niin naurettavaan typeryyteen ja sinisilmäisyyteen, että hän sai toisaalta ihan ansionsa mukaan eikä hänen kostotoimiaan oikein sitten voinutkaan sympata. Sitä paitsi vaikka olisi voinutkin, homma olisi lässähtänyt, kun hänen kostonsa sujui epärealistisen mutkattomasti ja koko ajan oli selvää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Olisin myös toivonut kömpelösti kirjoitetun pinnallisen Harlekiini-sisällön, ontuvasti kuvattujen bisneskiemuroiden ja miesvihan sävyttämän katkeran vuodatuksen sijaan enemmän painotusta kirjassa ohimennen tapahtuneisiin rikoksiin. Nyt parikin murhaa esimerkiksi lakaistiin omituisella tavalla maton alle ilmaan minkäänlaisia jälkiselvittelyjä. Muutaman tökerön seksikohtauksen tilalle olisi voinut lisätä vaikkapa noiden murhien ruotimista.

En nyt ole aivan varma, jatkanko tutustumisretkeäni Läckbergin kirjojen parissa. En kyllä usko, että tämä oli mitenkään tyypillinen hänen tuotantonsa edustaja. Ruotsin dekkarikuningattareksi tuskin ylletään kynäilemällä teoksia, jotka eivät oikeastaan edes ole mitään dekkareita. Eli ehkä kirjailijalle voisi antaa vielä mahdollisuuden, mutta saa nyt nähdä. Ainakin Kultahäkin jatko-osista aion kyllä pysyä niin kaukana kuin mahdollista.