Teresan lempikirjoja, osa yhdeksän: Gretchen Lowell -sarja

Hei taas kaikille. Teresan lempikirjoja -postaussarjassa olisi tällä viikolla vuorossa vaihteeksi kokonaisen kirjasarjan esittely. Aiemmin olen keskittynyt ennen kaikkea yksittäisiin teoksiin, vaikka olen kyllä käsitellyt muutaman sarjankin (esim. A Song of Ice and Fire, Harry Potterit). Nyt aion pureutua yhdysvaltalaiskirjailija Chelsea Cainin Gretchen Lowell -dekkareihin. Kyseinen kokonaisuus koostuu kuudesta osittain itsenäisestä teoksesta: Sydänverellä (alkuteos Heartsick, 2007), Suoraan sydämeen (Sweetheart, 2008), Musta sydän (Evil at Heart, 2009), The Night Season (2011), Kill You Twice (2012) ja Let Me Go (2013). Sarjan suomentaminen lopetettiin siis kolmen ensimmäisen osan jälkeen, mikä oli kyllä mielestäni huutava vääryys.

Ensin pari sanaa noista kirjoista yleisesti ja sen jälkeen kustakin osan erikseen. Spoilereita on jonkin verran luvassa, mutta yritän olla paljastamatta minkään kirjan loppuratkaisua tai muuta liian raskauttavaa.

Gretchen Lowell -sarjan keskiössä on kyseisenniminen sarjamurhaaja ja häntä jahtaava etsivä nimeltä Archie Sheridan. Tai sitten etsivä Archie Sheridan ja häntä jahtaava sarjamurhaaja Gretchen Lowell – miten se nyt haluaa ilmaista. Kirjasarjan taustatarina on sellainen, että Archie oli tutkinut niin kutsuttua Kaunotartappajan tapausta jo 10 vuoden ajan, kun joutuikin irvokkaasti itse tuon selvittelemänsä casen syyllisen käsiin. Gretchen kidutti häntä päiväkausia ja oli vähällä tappaakin, mutta muutti sitten ilmeisesti mielensä, elvytti Archien kuoleman rajamailta takaisin elävien kirjoihin ja kutsui vapaaehtoisesti virkavallan paikalle. Kaksikon välille rakentui eriskummallinen side. Kirjojen varsinaiset tapahtumat koostuvat siitä, että Archie tutkii erinäisiä murhajuttuja ja Gretchenkin on pääsääntöisesti jollakin tavalla menossa mukana joko telkien takaa käsin tai sitten vapaalle jalalle karanneena. Eli Uhrilampaat ikään kuin tulee mieleen, mutta pienellä twistillä varustettuna.

Nimitin kirjasarjaa edempänä dekkarigenren edustajaksi, mutta sellainen luokittelu on jossakin määrin harhaanjohtava. Murhajuonia tärkeämmälle sijalle kirjoissa nostetaan nimittäin Archien ja Gretchenin suhteen vinksahtanut dynamiikka. Ei ehkä voida sanoa, että he kokisivat keskenään romanssin sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta heidän välillään on ainakin fyysistä vetovoimaa ja ihmeellisesti myös jonkinlainen syvempi henkinen yhteys. Archie on muodostanut Gretcheniin nähtävästi eräänlaisen Tukholman syndroomaan vivahtavan riippuvuussiteen, ja Gretchenkin vaikuttaisi olevan jollakin kieroutuneella tavalla kiintynyt Archieen. Mielestäni kyseessä onkin ennen kaikkea mustanpuhuva, varsin makaaberi rakkaustarina. Eipä kirjailijaa voi ainakaan liiasta siirappisuudesta syyttää, kun hänen ”rakastajattarensa” muun muassa leikkaa ”rakastajan” pernan irti omatekoisessa leikkaussalissa.

Archie ja Gretchen ovat molemmat kiinnostavia hahmoja omalla tavallaan. Archie on kidutusten jäljiltä fyysisesti ja henkisesti riekaleina oleva, perhettään laiminlyömä, opioidiriippuvuuden ja Gretchen-riippuvuuden riivaama ihmisparka, mutta samaan aikaan empaattinen, sympaattinen ja välittävä tyyppi. Archie herättää kyllä lukijassa myötätuntoa, mutta toisaalta hänen luonteensa heikkous myös ärsyttää varsinkin ensimmäisissä kirjoissa – hän kun tuntuu olevan niissä miltei täysin viettiensä vietävissä. Onneksi hän kehittyy sarjan mittaan hieman jämäkämpään suuntaan, vaikkeivät kidutuksen aheuttamat arvet toki kokonaan hälvene.

Grechen puolestaan on kylmäverinen psykopaatti ja mestarimanipuloija, jonka henkilökuvan viehätys rakentuu ennen kaikkea salaperäisyydelle. Perustavanlaatuinen kysymys on, välittääkö hän Archiesta aidosti vai onko hän täysin kykenemätön kokemaan myötätuntoa muita kohtaan. Tähän dilemmaan saadaan sarjan aikana jonkinlaisia vastauksia, mutta ei tyhjentävästi. Mielestäni Gretchenin henkilöhistoriaa ja mielenliikkeitä olisi voitu valottaa ainakin loppua kohden hieman perusteellisemmin. Nyt hahmosta ei lopulta välittynyt juurikaan inhimillisiä piirteitä, vaikka sellaistenkin olemassaolosta välillä vihjattiin. Eli pidin kyllä Archiesta enemmän kuin Gretchenistä – olisikin toisaalta varmaan aika huolestuttavaa, jos olisin samastunut ihmisiä silpovaan sarjamurhaajaan eniten.

Itse pääparin lisäksi kirjassa on muitakin suht mielenkiintoisia hahmoja. Archien työtovereiden joukosta ainakin hänen parinsa Henry, eräs toinen etsivä Claire ja Kaunotartappajan profiilin megalomaanisesti ryssinyt psykiatri Anne kuuluvat usempien osien perushahmovalikoimaan. Varsinkin Henry on symppis ja toimii kaikessa tervehenkisyydessään vastavoimana rikkinäiselle Archielle. Hän jää kuitenkin pelkäksi uskolliseksi sidekickiksi, kun taas kirjan kolmanneksi merkittävimmäksi itsenäiseksi hahmoksi nousee toimittaja Susan. Häneen minulla on eräänlainen viha-rakkaussuhde. Toisaalta hän on on mainio yhdistelmä pintapuolista kovuutta ja syvemmällä majailevaa herkkyyttä, kiintymyssuhteen ongelmia, jälkipuberteettista raivoa ja räväkkyyttä, mutta noh, onhan hän melkoinen haaskalintu. Jutut tuntuvat ainakin ajoittain olevan hänelle tärkeämpiä kuin ihmiset. Eli kyseessä on ärsyttävyydestään huolimatta hyvin kirjoitettu ja monipuolinen hahmo. Eniten minua häiritseekin, että hänet on useimmiten ympätty juoneen mukaan aika teennäisellä tavalla. Niin tuppaa helposti käymään, jos dekkarin (vaikka tämä ei varsinainen dekkari olekaan) päähenkilöjen joukkoon yritetään mahduttaa muita kuin poliisiammatin edustajia. Susan ei tietenkään varsinaisesti tutki rikoksia, mutta pistää pyytämättä nokkansa joka paikkaan ja päätyy yleensä lopulta avuttomana neitona hädässä Archien pelastettavaksi. Jos tuota väkinäistä ja vanhanaikaista asetelmaa ei oteta lukuun, kirjojen hahmogalleria on taitavasti rakennettu ja sopivan rosoinen.

Eli Cainin henkilökuvaus on pääsääntöisesti onnistunutta, mutta kirjojen juonenpunonta taas sisältää tiettyjä ongelmia. Toisaalta kuvatut rikostarinat ovat koukuttavia, jännittäviä, shokeeraavia, intensiivisiä ja yllättävillä twisteillä maustettuja, mutta realistisuus ja loogisuus sen sijaan eivät ole niiden vahvimpia puolia. Ylipäätään ei tunnu täysin uskottavalta, että Gretchen onnistui mellastamaan niin kauan vapaalla jalalla, vaikka hän oli sarjamurhaajana niinkin tuottelias, että hänellä riitti kiinnijäätyään uusi tunnustettava murha joka viikolle. Archien kiduttajaansa kohtaan tunteman pakkomielteen voimakkuus tuntuu myös ajoittain hieman ylimitoitetulta; Gretchen saattaa suorastaan uhata Archien jälkikasvua, mutta silti tämä palaa nöyrästi hänen helmoihinsa. Lisäksi kirjoissa esiintyy varsin usein teennäisen oloisia yllätyspaljastuksia ehtaan saippuasarjatyyliin. Saattaa yhtäkkiä vaikka käydä ilmi, että joku hahmo onkin jonkun toisen hahmon kauan kateissa ollut tytär tai jotakin vastaavaa Salatut elämät -tasoista höpöhöpöä.

 Cainin kielenkäyttö puolestaan on etevää: värikkäitä ilmauksia ja onnistuneita kuvauksia riittää. Synkästä aiheesta huolimatta kirjoissa esiintyy myös riittämiin huumoria tunnelmaa keventämässä. Muutoin lukeminen voisikin muodostua turhan raskassoutuiseksi. Kolmen ensimmäisen osan suomennokset ovat myös joitakin yksittäisiä anglismiin vivahtavia sanoja lukuun ottamatta sen verran laadukasta tavaraa, että pakollinen alkuperäiskieleen vaihtaminen neljännen osan kohdalla ei tuntunut erityisen käänteentekevältä.

Seuraavaksi joitakin kirjakohtaisia kommentteja:

Sydänverellä: Avausosassa Hannibal Lecter -vibat ovat vahvimmillaan. Archie on tällä erää tuntemattoman, teinityttöjä listivän sarjamurhaajan perässä, mutta siinä sivussa hän käy vankilassa tapaamassa edellisen tapauksensa päätähteä Gretcheniä joka sunnuntai, jotta saisi lisää tietoa tämän uhrien kätköpaikoista. Nykyisen keissin selvittelyssä Gretcheniä ei varsinaisesti hyödynnetä, mutta joitakin aasinsiltoja hänen ja uuden tapauksen välille rakennetaan. Eli vaikka joitakin erojakin on, niin asetelma on kutakuinkin samanlainen kuin Uhrilampaissa. Se on toisaalta hyvä ja toisaalta huono asia. Hyvä siksi, että kuvio on toimiva. Huono siksi, että se on jo nähty.

Tutkittavan rikoskeissin ja Archien vankilavisiittien ohella kuvataan takaumien muodossa myös Gretchenin pari vuotta sitten Archieen kohdistamia kidutustoimia. Ne ovat kyllä tavallaan ihan valaisevaa luettavaa ja taustoittavat hyvin nykytilannetta. Välillä nuo venytetyt, kylkiluiden murskausta ja viemärinavaajan pakkojuottamista sisältävät kidutussessiot vain tuppaavat tuntumaan hieman puuduttavilta ja paikoillaan polkevilta. Gretchenin ja Archien väliset dialogit taas ovat noiden takaumien ja samalla koko kirjan kiinnostavinta antia.

Kirjan varsinainen rikosjuoni puolestaan ei puuduta eikä polje paikoillaan, vaan päinvastoin etenee suht sujuvasti. Juonenpunonta on eräisiin sarjan myöhempiin osiin verrattuna jouhevampaa siinä mielessä, että toimittaja Susanin kuviotkin on saatu yhdistettyä isompaan kuvaan joiltakin osin ihan sujuvasti. Archie on nimittäin päättänyt tietyistä omista syistään, että hän haluaa avautua menneistä ja ajankohtaisista synkistä salaisuuksistaan lehdistölle, ja niinpä hän raahaa Susania mukanaan tutkimuksissa ikään kuin luottotoimittajanaan. Tuntuu silti hieman epäuskottavalta, että Susanin sallitaan tuosta noin vain saapastella murhapaikoilla poliisien kanssa, mutta edes jonkinlainen selitys hänen mukanaololleen on siis esitetty. Kirjan loppuvaiheessa juoni taas ontuu, kun ainakin kolmen eri hahmon taustoista paljastuu yhtäkkiä erinäisiä yhteyksiä näihin tutkittaviin murhiin – ei järin uskottavaa. Muuten kyseessä on hyvä dekkari ja tämä olisi kyllä toiminut ihan itsenäisenä kirjanakin, vaikka jatko-osia ei olisi koskaan tehty.  

Suoraan sydämeen: Kirjasarjan toisessa osassa on monenmoista tekeillään. Susan puuhailee jo edellisessä kirjassa aloittelemaansa häväistysjuttua kaupungin senaattorista, Archie puolestaan tutkii puistosta löytyneiden ruumiiden tapausta. Kaiken kukkuraksi Gretchen karkaa vankilasta ja täten Archien koko lähipiiri (edellisen kirjan aikana läheiseksi muodostunut Susan mukaan luettuna) on hengenvaarassa. Juonenkuljetus on onnistunutta siinä mielessä, että se sisältää taas monia yllättäviä käänteitä, mutta epäonnistunutta siinä mielessä, että useimmat noista käänteistä ja tapahtumien väliltä paljastuvista yhteyksistä tuntuvat epäuskottavilta ja kaukaa haetuilta. Erään keskeisen rikoksen tekijällä ei esimerkiksi ole mitään edes puoliksi järjellistä motiivia tekoselleen. Gretchenin ja Archien suhde taas on tässä teoksessa suuremmassa osassa kuin ensimmäisessä, mutta toisaalta se on nyt vähemmän hienovarainen, seksuaalissävytteisempi ja vähemmän kiehtova kuin aiemmin. Kaiken kaikkiaan tämä kakkososa eroaa riittävästi edeltäjästään, niin ettei homma lipsahda ihan pelkäksi vanhan toistoksi, mutta on mielestäni myös selvästi huonompi kuin avausosa.

Musta sydän: Kolmannessa osassa on niin ikään monenlaisia murhia tutkinnan alla: silmämunat levähdyspaikalla, ruumis autiotalossa, irtonainen pää kartanossa, kuollut pariskunta puistossa… Gretchen itse on edelleen vapaalla jalalla, mutta tällä kertaa liikkeellä tuntuu mahdollisesti olevan hänen lisäkseen myös sekopäisiä Kaunotartappaja-faneja. Juonenkuljetus ontuu taas pahan kerran – eräät pahikset nähtävästi suorastaan haluavat Archien pääsevän heidän jäljilleen, mutta jostain kumman syystä he ilmaisevat olinpaikkansa hämäräperäisen ja epävarman vihjekimaran avulla sen sijaan, että kertoisivat kaiken selvin sanoin. Moinen epäuskottavuus on toki jo aiemmista osista tuttua, mutta sen sijaan Archien hahmonkehitys ja hänen suhteensa Gretcheniin on nyt nytkähtänyt aimo harppauksen eteenpäin. Pitkällisen terapian ja suoranaisen osastohoidon avulla Archie on nimittäin päässyt irti opioidiriippuvuudestaan, eikä edes Gretchenillä ole häneen samanlaista otetta kuin aikaisemmin. Kirja on kaiken kaikkiaan edellistä osaa vaikuttavampi, sillä siinä on enemmän shokeeraavia, tunteita herättäviä käänteitä ja vähemmän pehmopornoa.

The Night Season: Tässä kirjassa Archie selvittelee Willamette-joen penkereeltä löytyneiden ruumiiden tapausta ja rinnalla kuljetetaan sivujuonena vuosikymmeniä aiemmin tapahtuneeseen tulvaan liittyvää mysteeriä. Tarina eroaa aikaisemmista Gretchen Lowell -kirjoista sikäli, että siinä ei itse asiassa ole juuri lainkaan Gretchen Lowellia. Jotkut muutkin vanhat tutut sivuhenkilöt (esim. Archien vaimo, Susanin äiti, Henry) loistavat joko kokonaan poissaolollaan tai esiintyvät vain muutamassa kohtauksessa. Myös shokeeraavaa väkivaltaa esiintyy nyt huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Sinänsä on toki positiivista, että Cain on ilmeisesti halunnut uudistua itsensä toistamisen sijasta, mutta uudistuminen on valitettavasti tapahtunut selvästi negatiiviseen suuntaan. Gretchenin ja Archien välisen riippuvuussuhteen puuttuessa kirja muistuttaa enemmän ihan tavallista keskivertodekkaria. Toisaalta The Night Season on ehtaa Chelsea Cainia siinä mielessä, että juoni on jälleen erittäin epäuskottava. Etenkin nykyisten ja menneiden tapahtumien yhteenpunominen ontuu pahasti, eikä rikollisella ole taaskaan mitään kunnon motiivia. Positiivisena puolena mainittakoon, että tässä kirjassa on huumoria ehkä vielä enemmän kuin aiemmissa, tai sitten hauskat sanavalinnat vain toimivat parhaiten alkuperäiskielellä suomennosten laadukkuudesta huolimattakin. Kokonaisuutena kyseessä on kuitenkin sarjan heikoin osa.

Kill You Twice: Viidennessä teoksessa palataan taas tutuille urille ja nostetaan Gretchen visusti keskiöön. Sitähän olin toivonutkin, mutta kirja on laadultaan hieman epätasainen. Juoni on kyllä ihan jännittävä ja joiltakin osin aidosti yllättävä, mutta mielestäni vieläkin älyttömämpi kuin kaikissa muissa osissa yhteensä. Archien pääasiallisena tutkittavana on tällä kertaa kaksi murhaa, joissa uhrit on tapettu poikkeuksellisen brutaalilla tavalla ja ruumiiden yhteyteen on jostakin ihmeellisestä syystä jätetty liljakukat. Samaan aikaan Gretchen ottaa puheeksi oman ensimmäisen tappotyönsä ja lasten surmaamiseen erikoistuneen oppipoikansa. Kaikki punoutuu jälleen kuin ihmeen kaupalla yhteen ja Archie tietysti oivaltaa sen erinäisten kaukaa haettujen päättelyketjujen avulla. Hahmojen (erityisesti Susanin) käyttäytyminen on uskomattoman typerää ja miltei jokaisen sivuhenkilön taustalta paljastuu uskomattomia yllätyksiä. Yllärit ovat toki itsessään positiivinen asia, mutta kun joka toisen hahmon menneisyydestä nousee esiin salattu henkilöllisyys tai jotakin vastaavaa scheisseä, kosketus reaalimaailmaan menetetään tyystin. Rikollisten motiivit eivät myöskään (taas kerran) käy järkeen, eikä heidän toiminnastaan erotu muutenkaan oikein mitään logiikkaa.

Gretchenin ja Archien suhde puolestaan on mielenkiintoisempi kuin koskaan aiemmin. Asetelma on kääntynyt täysin nurinniskoin, sillä suljetulle osastolle passitettu Gretchen on muuttunut rankan psyykelääkityksen seurauksena turvonneeksi ja vapisevaksi ihmisparaksi. Tässä kirjassa raotetaan myös ensimmäistä kertaa salaperäisyyden verhoa Grecthenin taustan osalta ja muuutenkin hänessä pilkahtelee aiempaa enemmän merkkejä inhmillisyydestä. Eli nautin kyllä teoksen muusta sisällöstä, vaikka varsinainen tarina jätti toivomisen varaa. Puutteistaan huolimatta tämä onkin yksi sarjan parhaista tekeleistä.

Let Me Go: Kuudennen kirjan rikosjuoni eroaa aikaisemmista osista juuri riittävästi. Pari murhatutkintaakin on meneillään, mutta ennen kaikkea tarina rakentuu vaihteeksi Susan Wardin poikaystävän suvun huumekuvioiden ympärille. Gretchen puolestaan on tahollaan jälleen karkuteillä ja aiheuttaa omalta osaltaan päänvaivaa muille hahmoille. Ei tämäkään teos ole varsinaisesti realistisuudella pilattu, mutta juonenkuljetus ja tapahtumien väliset yhteydet tuntuvat hieman tavallista luontevammilta – jopa Susanin mukanaolo on tällä kertaa perusteltua. Sarjan päätöksenä kirja jätti kuitenkin jonkin verran toivomisen varaa. Olisin kaivannut tarinalle selkeämpää loppuratkaisua niin Gretchenin persoonan kuin hänen ja Archien välienkin suhteen. Nyt turhan moni asia jäi ilmaan roikkumaan. En tiedä, oliko Cainilla alun perin tarkoituksena jatkaa Gretchenin ja Archien parissa vielä Let Me Go:n jälkeenkin, mutta uusia kirjoja ei ainakaan ole ilmestynyt yli vuosikymmeneen. Mielestäni tämä olikin kaikesta huolimatta ehdottomasti sopiva kohta lopettaa sarja, sillä paikoillaan polkemista alkoi olla jo miltei häiritsevissä määrin erityisesti Gretchenin toistuvien pakenemisten ja Archien kaappaamisten muodossa. Eikä ainoastaan paikoillaan polkemista, sillä itse asiassa Gretchenin ja Archien keskinäinen dynamiikka oli nytkähtänyt suorastaan aimo harppauksen taaksepäin. Enempää osia en olisi siis toivonutkaan – aika aikaa kutakin.

Mutta hyvä sarja noin kokonaisuutena, vaikka ongelmiakin löytyy.