Teresan lempikirjoja, osa seitsemän: Harry Potterit

Olen esitellyt lempikirjojani käsittelevässä postaussarjassa tähän mennessä monenmoisia kestosuosikkejani aina Tuulen viemää:stä Karin Fossumin Ken sutta pelkää -teokseen, mutta yksi kammottava epäkohta on jäänyt – Harry Pottereista ei ole mainittu halaistua sanaa! Sain taannoin tuoreimman koko sarjan mittaisen lukumaratonini päätökseen, joten nyt on ehkä sopiva hetki korjata tuo ammottava aukko. Edeltävästi olinkin pitänyt massiivisen Potter-tauon – tai oikeastaan tuo breikki ei kyllä kestänyt kuin viitisen vuotta, mutta Pottereiden ja minun tapauksessa sekin on puoli ikuisuutta, uskokaa pois. Jokakesäisten Harry-rupeamien kuluessa oli alkanut tuntua siltä, että kaikki kohdat kirjoista muistaa jo ulkoa sanasta sanaan. Silloin ei lukemisessa ole enää oikein mitään järkeä.

Ensin pari sanaa Pottereista yleisesti. Juonipaljastuksia on luvassa.

Oho, ovatpas nuo minun kirjani räjähtäneessä kunnossa. No, sitä se ahkera sivujen kääntely teettää.

Mutta asiaan. Potterit eivät varmasti edusta kirjallisuuden historian terävintä kärkeä sen paremmin juonellisesti kuin kielellisestikään, mutta siitä viis – tunnearvo on kohdallani lähes mittaamaton. En enää muista tarkkaa vuotta, jolloin päädyin Pottereiden pariin, mutta ainakaan en ollut silloin vielä yhtätoista täyttänyt (kirjoihin tutustuneet tietävät, miksi tuo ikä on erityisen merkittävä Harry Pottereista puhuttaessa). Isäni suositteli Pottereita ja äitini luki ensimmäiset niistä meille lapsille ääneen. Noiden teosten parissa tuli sen jälkeen vietettyä koko lapsuus, eikä pelkästään niitä lukien, vaan myös aiheesta keskustellen mm. legendaarisella Vuotava noidankattila -foorumilla sekä tuohon maailmaan sijoittuvia tarinoita ja leikkejä kehitellen. Tylypahkan kouluun olisin halajanut itsekin, mutta kutsua ei vain koskaan tullut. En siis voinut muuta kuin hautautua Pottereiden ja Valittujen palojen tietokirjakokoelman kanssa sänkyyni ja kuvitella niiden olevan loitsukirjojani. Aika säälittävää.

Tunnearvon ohella Pottereissa parasta on lumoavasti ja vetävästi kehitelty taikamaailma. Siihen on ripoteltu sopivissa määrin vierasta ja tuttua – Potter-universumi suorastaan vilisee mielikuvituksellisia yksityiskohtia (taikamaailmassa on omat lait, ministeriöt, ammatit, oppiaineet, harrastukset, sairaudet, matkustuskeinot, you name it), mutta kirjojen koulumaailman kuvauksissa ja ihmissuhdekiemuroissa on runsaasti sellaistakin, mihin myös ihan tuikitavallinen jästi kykenee samastumaan. Pottereiden rinnakkaistodellisuuden konkreettinen yhteys normimaailmaan tekee siitä helpommin lähestyttävän kuin vaikkapa Tolkienin Keskimaa. On vaivattomampaa kuvitella, että Lontoon King’s Crossin asemalta tai puhelinkopista voisi humpsahtaa velhojen keskelle kuin että jossakin olisi kokonaan erillinen toinen todellisuus.

Kirjojen tarina rakentuu melko tyypilliselle hyvän ja pahan väliselle taistelulle, mutta juoni on koukuttava ja sisältää usein hienovaraisia vihjeitä tulevista käänteistä. Samaan aikaan se valitettavasti sisältää enemmän aukkoja kuin reikäleipä. Tämä on kenties Pottereiden suurin heikkous. Välillä lukeminen tuntuu suorastaan takkuiselta, kun tiheään putkahtelevien porsaanreikien bongailu valtaa aivokapasiteetin siinä määrin, ettei tapahtumiin pysty oikein edes eläytymään. Ensimmäinen potsin peräreikä tulee vastaan heti taustatarinan esittelemisen yhteydessä. Harry Potter on muka ainoa tappokirouksesta selvinnyt henkilö koskaan ja hän jäi henkiin vain siksi, että hänen äitinsä oli antanut henkensä poikansa puolesta ja tappokirous kimposi siitä syystä antagonisti-Voldemortin omaan nilkkaan. Ei tunnu kovin uskottavalta, että Harryn äiti oli ensimmäinen henkensä altruistisesti jonkun toisen puolesta uhrannut koko velhomaailman historiassa. Tämä siis vain esimerkkinä Rowlingin epäloogisesta kirjoittamisesta. Jopa kehumani taikamaailma itsessään sisältää tarkemmin tarkasteltuna yhden jos toisenkin porsaanreiän. Velhot vaikkapa pystyvät taikomaan esineitä tyhjästä, mutta siitä huolimatta yhteiskunnan köyhälistö pukeutuu resuisiin vaatteisiin sen sijaan, että he vain loihtisivat jotakin fiinimpää päällepantavaa ylleen.

Kirjojen kielikään ei ehkä tarjoa mitään unohtumatonta taide-elämystä – etenkin alkupään teoksissa teksti kulkee välillä suorastaan kankeasti –, mutta on se kuitenkin varsin värikästä ja humoristista. Rowling on taitava dialogin kirjoittaja ja eri hahmot pystyisi usein erottamaan ilman johtolauseitakin ihan vain heidän puheenpartensa perusteella. En nykyään lue suomennettuja laitoksia enää ollenkaan, sillä esimerkiksi juuri hahmojen yksilölliset puhetyylit eivät välity käännöksistä lainkaan, vaikka suomentaja Jaana Kapari-Jatan teksti soljuukin sinänsä sujuvasti. Minusta hän vain kompastuu välillä liiankin kanssa omaan nokkeluuteensa erityisesti erisnimien käännöksissä ja kehittelee mieluusti omia versioitaan sellaisistakin nimistä, jotka eivät edes tarkoita mitään eivätkä ylipäätään olisi mielestäni olleet kääntämisen tarpeessa. Muutenkin hän suomalaistaa tekstiä liikaa – jos Harryn serkku Dudley vaikkapa sanoo menevänsä kaverilleen teelle, käännöksessä puhutaan vain ”kyläilystä”, koska suomalaislapset eivät käy teellä ystäviensä luona. Ehkä eivät, mutta nämä kirjat sijoittuvatkin Britanniaan eivätkä Suomeen. Tosin eipä Dudley oikeasti minnekään teelle ollutkaan menossa, vaan se oli alkukielisessä laitoksessakin pelkkä kavereiden kanssa rälläämistä tarkoittava eufemismi. Se ei kuitenkaan ole pointti tässä. Suomennoksista jää tyystin uupumaan viehättävä brittiläinen tunnelma, joka on olennainen osa Pottereiden taikaa.

Kiehtovan taikamaailman jälkeen niin suomen- kuin englanninkielissäkin Pottereissa parasta on mielestäni hahmogalleria. Henkilöt ovat varsin värikästä porukkaa – kieltämättä tosin turhankin kärjistettyjä aluksi, mutta sarjan edetessä joistakin alun perin litteältä vaikuttaneista hahmoista alkoi vähitellen ilmaantua uusia puolia. Harryn inhokkiopettaja Severus Snape oli suosikkihenkilöni nimenomaan moniulotteisuutensa takia. Hän oli päällisin puolin epämiellyttävä tyyppi, mutta ponnisteli kovan ulkokuorensa alla koko ajan yhteisen hyvän puolesta. Rehtori Dumbledore oli myös elämää suurempi hahmo kaikessa hulluudessaan ja neroudessaan. Pidin myös Harryn kummsedästä Siriuksesta, koska tämä oli hurmaava sekoitus huolehtivaa aikuista ja kuritonta pikkulasta, vieläpä mököttämiseen taipuvaista sellaista – kovin inhimillinen hahmo. Kuten niin monet muutkin, mutta kaikkia ei tässä nyt ole järkeä lähteä luettelemaan.

Seuraavassa tarkemmat mielipiteeni sarjan eri osista kronologisessa järjestyksessä.

Viisasten kivi: Sarjan avausosan eli Viisasten kiven juoni on kauniisti sanottuna ihan paska. No okei, ehkä tuo oli hiukan epäreilu arvio. Onhan se ihan nokkela ja jännittävä mysteeritarina, mutta turhankin simppeli ovelaa lopputwistiä lukuun ottamatta. Tulee ihan mieleen Viisikot: ensimmäisten sadan sivun aikana ei tapahdu yhtään mitään, eikä myöhemminkään paljoa. Koko juonen voisi helposti tiivistää yhteen virkkeeseen, niin yksinkertainen se on. Silti tapahtumat – ne harvat mitä on – soljuvat suhteellisen sujuvasti eteenpäin. Pitkin matkaa on siroteltu taitavasti hienovaraisia johtolankoja arvoituksen ratkaisusta. Mielestäni oli tosin Rowlingilta huono veto laittaa Harry kohtaamaan pääpahis-Voldemort jo tässä avausosassa; ikään kuin sarjan kliimaksi olisi koettu ennen aikojaan.

Lisäksi tämän ensimmäisenkin kirjan tapahtumista on alkanut erottua epäuskottavia ja epäloogisia piirteitä lukukertojen karttuessa. Ei esimerkiksi tunnu edes kirjasarjan taikamaailman viitekehyksessä realistiselta, että kolme lasta onnistuu läpäisemään aikuisten opettajiensa laatiman esteradan melkeinpä tuosta noin vain. Lisäksi jo prologissa ihmetyttää, kuinka nopeasti koko taikamaailman yli pyyhkäisee tieto Pottereiden tragediasta ja Voldemortin tuhoutumisesta. Etenkin Dumbledore sai ilmeisesti tietää Godrickin notkon tapahtumista aivan salamana, kun hän kerran pystyi lähettämään oikean kätensä Hagridin noutamaan Harry-vauvan Pottereiden tuhoutuneen kotitalon raunioista ennen kuin näiden naapuritkaan olivat ehtineet paikalle töllistelemään. Kaipa tuohon olisi suht helposti keksittävissä selitys, kuten vaikkapa jonkin hälytystaian aktivoituminen, mutta tekstissä sellaista ei ole esitetty.

Parasta kirjassa on, että kaikki on siinä vielä niin uutta ja ihmeellistä. Viisasten kivi on säkenöivän taianomainen. Harmi vain, että Rowling ei kyllä noihin aikoihin osannut vielä kirjoittaa kovin hyvin – kieli on töksähtelevää ja kuvailu suppeaa, vaikka kekseliäitä ilmauksiakin on. Viisasten kivi on kaiken kaikkiaan mielestäni viidenneksi paras (tai kolmanneksi huonoin, kuinka sen nyt haluaa ilmaista) Potter. 

Salaisuuksien kammio: Salaisuuksien kammioon pätee oikeastaan jetsulleen samat kommentit kuin edelliseen. Ihan nokkela ja jännittävä mysteeritarina tämäkin ja johtolangat on taas taitavasti siroteltu, mutta juonen rakenne ja kieli ovat varsin simppeleitä – tosin ehkä hivenen monisyisempiä kuin avausosassa. Epäuskottavuuksia tai epäloogisuuksia ei tällä erää juurikaan ole. Harry selvisi loppukohtaamisesta basiliskin kanssa lähinnä tuurilla, ja sellainen käy kyllä järkeen lapsihahmonkin kohdalla. Tuntui tosin siltä, että Rowling välillä mystisesti unohti Harryn omistaman näkymättömyysviitan, kun sitä ei aina hyödynnetty vaikka tarvetta olisi ollut.

Salaisuuksien kammio on kuitenkin mielestäni toiseksi huonoin Potter. Muuten se olisi aika lailla samaa tasoa Viisasten kiven kanssa, mutta VK tuli ensin ja Salaisuuksien kammio on toistoa edellisestä. Siksi se on myös huonompi – tunnelma ei enää ole yhtä hykerryttävän taianomainen sen ainutlaatuisen uutuudenviehätyksen puuttuessa. Lisäksi inhoan tässä kirjasarjassa niitä hetkiä, kun kaikki kääntyvät päähenkilöä vastaan, kuten Salaisuuksien kammiossa tapahtuu Harryn jouduttua epäilyksenalaiseksi Tylypahkan koulussa ilmenneiden hyökkäysten suhteen. Siksi niin alhainen sijoitus. 

Azkabanin vanki: Tämä on ollut suosikki-Potterini niin kauan kuin muistan. Jos sarjan ensimmäisissä osissa on turhan simppeli juoni ja viimeisissä sorrutaan liialliseen polveiluun, niin Azkabanin vanki on juuri kompakti paketti. Juonessa on riittävästi kiemuroita, mutta kuitenkin se on hallittu kokonaisuus. Kaikella on tarkoitus, kaikki kietoutuu nätisti yhteen. Lopputwistikin olisi onnistunut yllättämään täydellisesti, ellei eräs tuttuni olisi aikoinaan spoilannut sitä minulta (olen vieläkin katkera).

Myös teoksen tunnelma on onnistunutta tasapainoilua synkkyyden ja hilpeyden välimaastossa – ei vielä sellaista ultimaattista kurjuutta kuin joissakin myöhemmissä osissa, mutta ei toisaalta mitään Viisasten kiveksen ja Salaisuuksien kammion kaltaista lastenkirjamaista kepeyttäkään. Kaiken taustalla häilyy vaarallisen murhamiehen uhka, mutta silti tämä ei (onneksi) ole mitään silkkaa jännäämistä alusta loppuun. Tavallista velhokoulun arkea, kuten oppitunteja ja läksyjä ynnä muuta ihan normitoimintaa, on kuvattu mukavan paljon.

Kirjoitustyyli alkaa tässä osassa hiljalleen sujuvoitua ja kuvailu tarkentua erityisesti tunnekuvauksen osalta, joten siksikin Azkabanin vanki tuntuu syvällisemmältä ja koskettavammalta kuin ensimmäiset kirjat. Tyypillisimmät Potter-kliseet onnistutaan myös välttämään, kun koko koulu (tai koko taikamaailma) ei missään vaiheessa käänny Harrya vastaan, eikä Voldemort ponkaise esiin edes loppuhuipennukseksi. Sarjan kolmas osa poikkeaa siis virkistävällä tavalla muista. Kaiken kruunaa se, että kaksi suosikkihahmoani (Lupin ja Sirius) esitellään nimenomaan tässä eepoksessa.

On kirjalla kuitenkin huonotkin puolensa. Kun juonessa on enemmän koukeroita kuin aikaisemmin, myös kaikenlaisille porsaanrei'ille jää entistäkin enemmän tilaa. Azkabanin vangissa eniten ihmetyttävät nk. Fidelius Charm ja ajankääntämisen konsepti. Kirjassa ilmenee, että Harryn vanhemmat suojasivat itsensä aikoinaan Fidelius Charm -nimisellä loitsulla, joka tarkoitti pähkinänkuoressa sitä, että tieto heidän olinpaikastaan ikään kuin lukittiin elävän olennon (heidän ystävänsä Peter Pettigrew) sisään eikä heitä voinut löytää, ellei tuo salaisuudenhaltija paljastanut asiaa. He olivatkin luottaneet väärään ihmiseen ja kuolivat sitten Peterin kavalluksen seurauksena. Herää kysymys, mikseivät Lily ja James Potter toimineet itse omina salaisuudenhaltijoinaan, jolloin petos ei olisi ollut edes mahdollinen (mainittakoon, että myöhemmin kirjasarjassa ainakin Harryn bestiksen Ronin isoveli toimii oman tönönsä salaisuudenhaltijana, eli moisen pitäisi kyllä sinänsä onnistua). Tällöin koko juonelta olisi toki pudonnut pohja pois, mutta olisi se ollut Potterin pariskunnalta paljon järkevämpi ratkaisu. Mitä taas niihin ajankääntäjiin tulee, ne mielestäni romuttivat kirjasarjan tuohonastisen juonen. Kun Harry ja Hermione kerran hyödynsivät Azkabanin vangissa ajankääntäjää menestyksekkäästi Harryn kummisedän Siriuksen pelastamiseen, niin miksei moista vempelettä olisi voinut käyttää muidenkin suuremman luokan asioiden muuttamiseen. Joku olisi esimerkiksi voinut matkata aikaan, jolloin Voldemort oli avuton imeväinen, ja nitistää tuon nupullaan olleen elämän kaikkien hänen tulevien tihutöidensä estämiseksi.  

Noita edellä mainittuja potsin peräreikiä lukuun ottamatta muut palaset loksahtavat tässä kolmannessa kirjassa kohdilleen – tykkään kovasti. 

Liekehtivä pikari: Liekehtivän pikarin juoni on tietyllä tapaa sarjan heikoimpia. Siinäkin on kyllä yllättäviä käänteitä ja oivallinen lopputwisti, mutta perustuksiltaan tarina on hiukan tylsä ja varsinkin ontuva. Ei nimittäin ensinnäkään ole kovin kiinnostava lähtökohta, että koko juoni rakentuu periaatteessa jonkin turhan urheilutapahtuman (nimeltään kolmivelhoturnajaiset) eikä niinkään minkään ratkottavan arvoituksen tai näkyvän uhan ympärille. Toki kirjassa on myös monenlaisia salaperäisiä avoimia kysymyksiä – kuten kuka ylipäätään sujautti Harryn nimen liekehtivään pikariin kolmivelhoturnajaiskilpailijaehdokkaaksi (mikä kauhea sanahirviö) –, mutta keskiöön on nostettu itse turnajaiskoitokset ja niihin valmistautuminen. Tämä on mielestäni huono painotus, sillä itseäni ei ainakaan kiinnosta himpun vertaa joidenkin irrelevanttien turnajaisten lopputulos. Toki miltei kaikissa Pottereissa on kuvattu jonkin verran urheiluakin, yleensä luudanvarsilla pelattavaa huispausta, mutta yleensä kisailu on ollut sentään pelkkä kuriositeetti eikä koko tarinan ydin.

Liekehtivä pikari on myös ensimmäinen Potter, jonka juoni suorastaan perustuu pääasiassa porsaanreiälle. Voldemort on nimittäin laatinut aivan naurettavan monimutkaisen ja epävarman suunnitelman, johon sisältyy Harryn järjestäminen ensin turnajaisten kilpailijaksi ja lopulta niiden voittajaksi Tylypahkaan soluttautuneen valeopettajan avustuksella. Voittopokaali on muutettu porttiavaimeksi, jonka on määrä kuljettaa Harry koulun tiluksilta Voldemortin vähemmän hellään huomaan. Suunnitelma olisi voinut epäonnistua milloin tahansa, jos Harry olisi tyrinyt kilpailunsa ja voitto olisi mennyt häneltä sivu suun, kuten itse asiassa melkein kävikin. Juonen porsaanreikä piileekin siinä, että mitään syytä näin mutkikkaalle ja epäluotettavalle suunnitelmalle ei varsinaisesti ollut. Huomattavasti yksinkertaisempaa olisi ollut, jos koulun opettajaksi naamioitunut Voldemortin seuraaja olisi vain kutsunut Harryn työhuoneeseensa keskustelemaan vaikkapa kouluasioista ja loihtinut jonkin tämän läksyn porttiavaimeksi. Harry olisi kadonnut maan nielemänä, eikä kukaan olisi koskaan saanut tietää minne. Toki Liekehtivä pikari -kirjasta olisi tällöin tullut melkoisen lyhyt, mutta ainakin se olisi käynyt järkeen.

Kirjan tunnelma on myös kokonaisuudessaan turhan ahdistava. Jälleen koko koulu kääntyy Harrya vastaan, kun hänen ei alaikäisenä katsota ansaitsevan kolmivelhoturnajaiskilpailijuuttaan. Etenkin Harryn ja Ronin riita on ärsyttävää luettavaa, vaikka tokihan voimakaksikon pitää uskottavuuden nimissä välillä toraillakin. Myös juorutoimittaja Rita Skeeterin masinoima Harryn ja tämän ystävien mustamaalauskampanja on ahdistava kuvio. Ahdistaa sekin, kuinka viime tippaan sankarimme jättää etenkin toiseen koitokseen valmistautumisen. Hirvittää ajatellakin, millainen fiilis itsellä olisi, jos olisi lykännyt vaikkapa jotakin työtehtävää noin. Toisaalta eihän olisi mielekästä lukea sellaistakaan, että Harryn elämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta tässä kirjassa olisi voinut kyllä olla enemmänkin valoisia jaksoja. 

Edellä mainitusta huolimatta Liekehtivä pikari on nykyään mielestäni neljänneksi paras Potter-kirja. Pitkään LP oli inhokkini koko sarjasta ja joskus se alkoi maistua niin pahasti puulta, että työnsin koko teoksen syrjään kesken lukemisen enkä koskenutkaan siihen pitkiin aikoihin. Ehkä siksi se on alkanut taas viehättää – taukoja aina tarvitaan. Vaikka juonessa on ongelmansa, niin lopulta se osoittautuu porsaanrei’istään huolimatta varsin ovelaksi. Vaikka tunnelma on paikoitellen liiankin raskas, niin ainakaan se ei ole yhtä kevyt ja lastenkirjamainen kuin ensimmäisissä osissa. Aikaisempiin kirjoihin verrattuna Rowlingin lause on lisäksi taas sujuvoitunut ja kuvailu tarkentunut erityisesti miljöiden osalta. Velhokoulun arkea kuvataan myös mukavan paljon ja sehän tässä kirjasarjassa viehättää juoniakin enemmän. Lopulta tämäkin on siis oikein kelvollinen teos. 

Feeniksin kilta: Feeniksin kilta oli ensimmäinen Potter, jonka ilmestymistä odotin kuin kuuta nousevaa, ja myös ensimmäinen itse lukemani Potter (osat 1-4 äitini oli tosiaan jostain syystä halunnut lukea meille ääneen, eikä se vain ole sama asia), mutta ei se pelkkien nostalgiasyiden takia ole yksi suosikeistani. Kieltämättä välillä tekisi mieli paiskata koko juuttaan kirja seinään, kun koulun uusi opettajavahvistus Umbridge on niin kertakaikkisen ärsyttävä, Harry itse on ärsyttävä ja tapahtumat vasta ärsyttäviä ovatkin… Siriuksen kuoleman kohdalla ihan oikeasti paiskasin opuksen menemään ja kirosin Rowlingin alimpaan hornaan. Luojan kiitos Feeniksin kilta ei kuitenkaan ole pelkkää synkistelyä alusta loppuun, vaan välillä päivä paistaa risukasaankin. Harryllekin tuli sitten pakollinen murrosikä, ja tuollaistahan se teinien (ja vähän varttuneempienkin) elo välillä tuppaa olemaan – yhtenä hetkenä on onnensa kukkuloilla ja toisena aivan down. Todellista emootioiden vuoristorataa. Jos teos herättää näin paljon tunteita, hyvässä ja pahassa, silloin ei vain voida olla ojassa. Toisinaan tulee ihan mieleen Tuulen viemää -eepos myrskyävine draamoineen.

Teoksen juoni sen sijaan on vähän hajanainen. Siinä on paljon kiinnostavia koukeroita, jotka kietovat kyllä lukijan otteeseensa mutta eivät valitettavasti muodosta kovinkaan kompaktia kokonaisuutta. Toisin sanoen kirjasta on hankala erottaa selkeää juonta, se kertoo vähän siitä ja vähän tuosta, mutta punainen lanka jää uupumaan. Rönsyilevä lienee osuvin adjektiivi tähän yhteyteen, vaikka siitä tuleekin mieleen ennemmin jonkin sortin kasvi-istutus kuin kirja. Toisaalta Feeniksin kilta perustuu neloskirjan tavoin suurilta osin porsaanreiälle. Voldemortia vastustamaan pykätty Feeniksin kilta -salaseura nimittäin tuntuu pitävän tärkeimpänä tehtävänään sitä, että he yrittävät estää Voldemortia pääsemästä käsiksi hänestä ja Harry Potterista aikoinaan laadittuun ennustukseen. Voldemort itse kuvittelee, että kyseinen ennustus antaisi hänelle tarvittavat tiedot arkkivihollisensa Harryn kukistamiseen. Lopulta kun ennustuksen sisältö sitten selviää lukijalle, niin sehän onkin pelkkää yhdentekevää jorinaa – ja Dumbledore oli koko ajan ollut tästä tietoinen. Eli miksi hemmetissä hän haaskasi luotsaamansa salaseuran resursseja tuon jonninjoutavan ennustuksen vartiomiseen, kun tähdellisempääkin tekemistä olisi varmasti ollut? Se hämmästyttää kummastuttaa pientä lukijaa.

Parasta FK:ssa on – onnistuneen tunnekuvauksen lisäksi – ehdottomasti se, että velhokoulun tavallista arkea ja oppitunteja kuvataan enemmän kuin muissa kirjoissa yhteensä. Onhan se niinkin, että kun varsinaista juonta ei ole, ja toisaalta vitonen on vieläpä saagan paksuin osa, niin kyllähän ”turhuuksille” jää sitten enemmän aikaa. Paitsi että nehän eivät ole mitään turhuuksia, vaan Pötherien suola ja sokeri. Lisäksi Rowlingin kirjoitustyylissä tapahtui nelosen ja vitosen välissä ehkä enemmän kehitystä kuin koskaan aikaisemmin – kuvailu tarkentui ja virke pidentyi. Rowling kehitti tässä vaiheessa eräänlaisen fetissin puolipisteen käytöstä, ja se on mielestäni oiva keino tekstin sujuvoittamiseen.

Huonointa FK:ssa on, että – onnistuneesta tunnekuvauksesta huolimatta – sekin on paikoitellen kuitenkin turhankin ahdistava. Harryn elämä on toisinaan liiankin ahterista, eikä sellainen ultimaattinen kurjuus enää ole miellyttävää luettavaa. Myös Harry itse on toisinaan liiankin ahterista, eikä hänen täysin vääriin osoitteisiin kohdistuviin raivareihinsa pysty samastumaan. On muuten todella omituista, että nelosen lopun ja vitosen alun välissä kului ehkä kuukausi ja sinä aikana Harry oli täysin epäuskottavasti muuttunut miellyttävästä nuoresta miehestä mörökölliksi.

Eli teoksessa on puolensa ja puolensa, se on joiltakin osin onnistunut ja joiltakin epäonnistunut. Noin kokonaisuutena pidän FK:sta kuitenkin siinä määrin, että se on mielestäni kolmanneksi paras Potter.

Puoliverinen prinssi: Puoliverinen prinssi muistuttaa edellistä osaa siinä mielessä, että sekin tuppaa olemaan vähän muodoton kokonaisuus. Kirjassa on paljon sivujuonia, eivätkä ne punoudu yhteen oikein mitenkään. Pääjuonta sen sijaan ei käytännössä ole. Puoliverinen prinssi on siis vähän sellainen hutaisten tehty välityö – kertoo vähän siitä ja vähän tuosta, mutta kirjasarjan suuri ja kaiken taustalla vaikuttava juoni ei etene mihinkään. Kutosen funktio on selvästikin pohjustaa sarjan viimeistä osaa ja muokata olosuhteet loppuhuipennukselle sopivaksi, mikä tosin ei ole missään nimessä mitenkään vähäpätöinen tehtävä. Lisäksi kutosessa kuvataan sitä, kuinka taikamaailma ajautuu hiljalleen yhä syvemmälle sodan syövereihin. Eli yritän siis tässä epätoivoisesti sönköttää jotakin sen suuntaista, että kutonen on vähän väliinputoaja mutta omalla tavallaan kuitenkin tärkeä lenkki Harry Potter -sarjan ketjussa.             

Toisaalta PP myös eroaa edellisosasta aika paljon, sillä tunnelma on aivan toista maata. Sekä Feeniksin kilta että Liekehtivä pikari menivät tosiaan välillä jo liiallisen ahdistavuuden puolelle, ja sitten tulee tämä. Puoliverinen prinssi on vain aivan hulvattoman hauska! Sarjan historian huonoimmasta henkilöhahmosta eli Umbrigesta on onneksi päästy väliaikaisesti eroon, eikä Harrya enää pidetä huomionkipeänä valhettelijana. Tokihan kutonen on siinä mielessä synkeä, että taikamaailma on nyt avoimessa sodassa, mutta jotenkin se ei koske vielä Harrya aivan niin henkilökohtaisesti kuin voisi kuvitella, vaan hänen elämänsä on päinvastoin välillä aika mukavaakin. Taikakoulun arkea kuvataan runsahasti ja fiilis on kaiken kaikkiaan jopa rento, koska sarjan toiseksi viimeisen osan on ilmeisesti tarkoitus olla pienoinen hengahdystauko ennen tositoimiin ryhtymistä. Täytyy sanoa, että tällainen tietynlainen lepohetki tuleekin tosi tarpeeseen juuri tässä vaiheessa. Ei PP kuitenkaan mitenkään liian lälly ole, vaan voimakkaita tunteita on juuri riittävästi ja loppuluvuissa vähän liikaakin.

Minusta Puoliverinen prinssi muistuttaa itse asiassa aika paljon Azkabanin vankia. Tyypillisimmät Potter-kliseet on vältetty kummassakin kirjassa – Harry ei kohtaa lopussa Voldemortia, eikä missään vaiheessa tule sellaista tilannetta, että koko koulu (tai koko taikamaailma) kääntyisi Harrya vastaan. Se oli virkistävää Azkabanin vangissa ja tässä se on ihan yhtä virkistävää. Kutososa ei se toisaalta myöskään ole minulle niin läpikotaisin tuttu kuin ensimmäiset Potterit. Kuulostaa ehkä hullulta, kun PP ilmestyi ties kuinka monta vuotta sitten, mutta siinä on vieläkin jäljellä jonkinlaista uutuudenviehätystä. Puoliverinen prinssi onkin kaiken kaikkiaan toiseksi mieluisin Pothää minulle. 

Deathly Hallows: Sarjan päättävä Deathly Hallowskin on eittämättä hyvä kirja – vain ihan liian erilainen kuin muut. Periaatteessa on kyllä positiivista, että kaikki osat eivät ole samasta puusta veistettyjä, mutta tämä ei vain yksinkertaisesti kuulu joukkoon. Harry ystävineen päättää nimittäin seiskakirjassa heittää opintonsa kesken ja keskittyä viimeisen kouluvuotensa sijasta Voldemortin kukistamiseen. Tuo onkin varmasti hahmoilta järkevä ratkaisu, mutta kirjailijalta ei niinkään – velhokoulun arki ja taianomaisuus muodostavat näet niin suuren osan Pottereiden viehätyksestä, että ainakaan minä en oikein jaksa innostua mistään telttailusta ja sienien keräilystä tavallisessa jästiympäristössä. Kirjan juoni on ihan taitavasti rakennettu (vaikka siinä on ongelmansakin), tunnelma ihan kaunis (vaikka siinä on ongelmansakin), mutta silti… Sellaisenaan teos olisi bueno, mutta Potter-saagan osana se rikkoo harmonian.

Mitä juoneen tulee, niin taitavasti rakennettu se on sikäli, että punainen lanka pysyy etenkin pariin edeltävään osaan verrattuna varsin hyvin hallussa. Kyllähän kirjaan paljon tilpehööriä on mahdutettu, mutta kaikki kietoutuu kuitenkin nätisti kuoleman varjelusten ja Voldemortin kukistamisen ympärille. Toisaalta juonenkulku valitettavasti ontuu yhtä pahasti kuin tekojalan turvin köpöttelevä ex-aurori Mad-Eye Moody. Ensinnäkin oli kirjailijalta ylipäätään kummallinen valinta perustaa juoni pitkälti noille kuoleman varjeluksille, kun niillä ei lopulta ollut oikein mitään merkitystä – yksi varjeluksista eli väkevä taikasauva ”Elder wand” on kyllä tärkeä lopputaistelun kannalta, mutta kaksi muuta varjelusta ja kaikkien kolmen yhdistäminen on ihan tarpeetonta sivuntäytettä. Lisäksi Deathly Hallowsissa esitetyt taikasauvojen lainalaisuudet ovat täydessä ristiriidassa sen kanssa, mitä sauvojen omistussuhteista on aikaisemmissa osissa kerrottu. Deathly Hallowsissa nimittäin selitetään, että taikasauvan lojaliteetti siirtyy sen omistajan jouduttua kukistetuksi tai aseista riisutuksi. Kyllähän tuo muuten kävisi järkeen, mutta missään aiemmassa kirjassa moista ei vain ole tapahtunut, vaikka hahmot ovat ihan iloisesti riisuneet toisiaan aseista. Rowling varmaan keksi tuon sauvojen lojaliteettikuvion vasta työstäessään viimeistä osaa ja runnoi ideansa väkisin mukaan välittämättä siitä, miten hallaa se tekee koko sarjan sisäiselle logiikalle.

Muutenkin Deathly Hallowsin tapahtumat etenevät välillä epäloogisesti. Erityisen epäonnistunutta on taistelujen ja muiden toimintakohtauksien pohjustaminen ja varsinainen toteuttaminen. Lopputaistelun lisäksi kirjan merkittävimmät actionilottelut ovat alun takaa-ajokohtaus, Harryn ja kumppaneiden murtautuminen taikaministeriöön sekä Harryn ja kumppaneiden murtautuminen velhopankki Gringottsiin. Lopputaistelu on toki varsin perusteltu, mutta nuo kolme muuta toimintaosiota eivät niinkään. Alun takaa-ajokohtauksessa Feeniksin kilta -seura on kuljettamassa Harrya lentämällä turvaan tämän tädin ja sedän luota, koska taikaministeriö on estänyt velhomaailman yleisimpien matkustuskeinojen (porttiavainten ja kaikkoontumisen) hyödyntämisen kyseisessä osoitteessa. Niinpä Feeniksin kilta ”ovelasti” naamioi kuusi jäsentään monijuomaliemen avulla Harryn näköisiksi, jotta Voldemortin kannattajat eivät voi tietää, kuka ilmojen halki liitelevistä Harry Potterin oloisista olennoista on se oikea. Suunnitelma on typerä ja asettaa vaaralle alttiiksi niin Potan itsensä kuin kaikki hänen saattajansakin. Jäkevämpää olisi ollut vaikkapa, että Harry olisi kipittänyt näkymättömyysviittaansa sonnustautuneena jonnekin huitun tuuttiin ja napannut sieltä porttiavaimen tai kaikkoontunut. Tai sitten hän olisi voinut itse muuntua monijuomaliemellä vaikkapa serkkunsa näköiseksi ja poistua huudeilta jollakin ihan tavallisella kulkupelillä, kuten bussilla tai junalla. Tällöin eeppinen takaa-ajokohtaus olisi toki jäänyt toteutumatta, mutta ainakaan lukija ei olisi joutunut ärsyyntymään väkisin väännetystä actionin tiristämisestä. Samoin taikaministeriöön ja pankkiin murtautuminen olisi sujunut sutjakkaammin ihan vain näkymättömyysviitan turvin ilman mitään monijuomaliemipelleilyjä.

Eli actionkohtaukset tuntuvat välillä perusteettomilta, mutta lisäksi niiden toteuttaminen ontuu etenkin siksi, että hahmot hyödyntävät taikoja ja muita temppuja taistelujen tuoksinassa vailla mitään järjellisiä lainalaisuuksia. Toisinaan Harry ja muut hahmot pystyvät esimerkiksi kaikkoontumaan turvaan täpärästä paikasta, toisinaan he vain seisovat tumput suorina odottamassa, että paska osuu niin sanotusti tuulettimeen. Jos kaikkoontuminen olisi oikeassa elämässä mahdollista, eiköhän siitä kannattaisi ottaa ilo irti aina tilanteen käydessä turhan tukalaksi. Lisäksi etenkin hyvikset ja toisinaan jopa pahiksetkin käyttävät yleensä taisteluissa tappamisen sijasta alemman vakavuusasteen taikoja, kuten tainnuttamista ja kokovartalolukkoa. Tämä tuntuu lapselliselta, kun kyseessä on sentään sota. Jopa Harryn ja Voldemortin varsinaisessa lopputaistelussa ensiksi mainittu pääsi luistelemaan ilman tappokirouksen langettamista, kun Voldemortin oma taika kimposi miljoonannen kerran tähän itseensä. Se oli mielestäni aika laiska ratkaisu – sankari pääsi liian helpolla.

Taistelukohtauksissa ärsyttää myös se, että Harry ja jopa suht tumpelo Ronkin riepottelevat naispuolisia asetovereita perässään aina mennen tullen, aivan kuin nämä eivät olisi kykeneviä esimerkiksi suojautumaan itsenäisesti. Tässä esimerkki minua häirinneestä kohdasta: ”–Harry, about to curse Snape, was forced to pull Luna out of the way of the descending flames, which became a ring of fire that filled the corridor and flew like a lasso at Snape –” En ymmärrä, miksi Rowling on toistuvasti kirjoittanut tuollaista jöötiä; eikö Luna muka olisi pystynyt itse väistämään noita liekkejä, kun ei hän mitenkään vajaakykyinen käsittääkseni ollut.

Kirjan tunnelma puolestaan on väkevä ja koskettava (erityisesti muutamat keskeisten tai vähemmän keskeisten hahmojen kuolemat herkistävät), mutta Liekehtivän pikarin ja Feeniksin killan tapaan vähän turhankin kurja. Väliin olisi toivonut enemmän sellaisia rennompia jaksoja, jolloin kaikki olisi ollut ympäröivän maailman sotatilasta huolimatta hetkellisesti ihan hyvin. Nyt kirjan ainoa valoisa jakso oli oikeastaan silloin, kun Ronin oli juuri palannut Harryn ja Hermionen luokse hylättyään heidät tilapäisesti. Kirja oli myös etenkin loppua kohden niin täynnä toimintaa, että aloin kaipaamaan enemmän rauhoittumisen vaiheita, vaikka kritisoinkin juuri niitä tylsiä sienestyksiä. Huumoria viljeltiin sentään välillä actionkohtausten aikanakin, mutta ei tämä kirja niin hupaisa ollut kuin aiemmat.

Joka tapauksessa Deathly Hallows on puutteistaan huolimatta mainio teos, mutta Potter- sarjan edustajana se jää jumboksi kirjojen parhausjärjestyksessä. Enkä muuten ole lukenut suomennosta vielä tähän päivään mennessä. Tuskin se mitenkään erityisen kehno on, mutta en vain ole saanut aikaiseksi.

Loppukaneetti: Tästä tekstistä taisi valitettavasti tulla yhtä rönsyilevä kuin Feeniksin kilta -kirja, joten pahoittelut siitä. Mutta nyt uusin uusintaluku on siis takanapäin ja kyllähän nuo teokset vieläkin aika hyvin muistissa olivat, etenkin kirjat 1–5. Nautin joka tapauksessa sarjan jokaisesta osasta ja kahdesta viimeisestä ehkä kaikkein eniten, kun niistä kummankaan yksityiskohdat eivät vielä ole painuneet mieleen aivan niin tarkasti kuin muiden. Tämän jälkeen lienee kuitenkin syytä taas pitää pitkällinen tauko ennen sarjan pariin palaamista. Sääli sinänsä, mutta takanapäin ovat ne ajat, kun Pottereita saattoi lukea joka vuosi kyllästymättä. Silti ne tulevat aina säilymään sydämessäni.