Teresan lempikirjoja, osa 1: Tuulen viemää

Ajattelin aloittaa blogin esittelemällä muutamia kaikkien aikojen lempikirjojani ja päätin esitellä ensiksi Tuulen viemää -teoksen ihan vain siksi, että se sattui jostakin syystä pompahtamaan ensimmäisenä mieleeni. En siis välttämättä nimeä tätä kirjaa ihan ykkössuosikikseni, mutta kyllä se ainakin top vitoseen kipuaa ihan kevyestikin.
 
Kyseessä on siis Margaret Mitchellin vuonna 1936 ilmestynyt romaani Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin myrskyisästä rakkaustarinasta Yhdysvaltain sisällissodan melskeessä. Noin lyhyesti sanottuna. En usko, että juonta kannattaa tässä yhteydessä lähteä sen tarkemmin kuvailemaan, koska se lienee useimmille ainakin pääpiirteittäin tuttu joko kirjan tai elokuvan muodossa, ja jos joku ei ole kyseiseen aiheeseen vielä tutustunut, niin tuskin hän spoilaantuakaan haluaa. 
 
Kuvassa komeilee oma Tuulen viemää:ni, jonka kannen ruttuisuudesta voi ehkä päätelläkin, että mitenkään tuliterä opus ei ole kyseessä. Hankin sen joskus vähän päältä kymmenvuotiaana yhdessä serkkuni kanssa, kun olimme innostuneet romanttisten (roska)kirjojen lukemisesta. Tuulen viemää ei tietenkään ole roskakirjallisuutta nähnytkään, ja muutenkin se taisi olla vähän turhan kova pala purtavaksi ainakin minulle siinä iässä. Selailin kuitenkin tiiliskiven kursorisesti läpi pysähtyen lukemaan ainoastaan dramaattisimmat (lähinnä viikatemiehen vierailuihin liittyvät) kohdat kunnolla. Olin nimittäin jo pienenä kovin dramatiikannälkäinen. Palasin näihin lempikohtiini toistuvasti myöhemminkin lapsuusvuosieni aikana, vaikken koko kirjaa vielä noihin aikoihin jaksanutkaan kertaakaan kahlata alusta loppuun.
 
Tuolla tavoin ei tietenkään koskaan kannattaisi mitään lukea. Näin olin typeryyttäni pilannut kaikki juoneen liittyvät yllätykset itseltäni siinä vaiheessa, kun lukioikäisenä olin vihdoin valmis tutustumaan teokseen ihan oikeasti. Omaehtoisesti hankkimistani spoilereistakin huolimatta Tuulen viemää kuitenkin teki minuun lähtemättömän vaikutuksen silloin 19-vuotiaana. Aikuisiällä sen pariin on tullut palattua tasaisin väliajoin, viimeksi muistaakseni viime vuonna. Ainakin kertaalleen Tuulen viemää on parantanut minut useamman vuoden kestäneestä osittaisesta lukujumista, ja muutenkin se on tarjonnut unohtumattoman elämyksen ihan jokaisella lukukerralla.
 
En noin yleisesti ottaen ole enää nykyään mikään suuri romantiikan ystävä, mutta Tuulen viemää ei ainakaan minun rajallisten kokemusteni mukaan ole mitenkään tyypillisimmästä päästä oleva lajityyppinsä edustaja. Se ei ole puhdasverinen rakkausromaani, vaan siinä on enemmän tai vähemmän huomattavia elementtejä muistakin kirjallisuuden lajeista. Luokittelisinkin Mitchellin teoksen paitsi rakkauskirjaksi myös ainakin sotaromaaniksi, kehitystarinaksi ja historialliseksi romaaniksi, ja olenpa löytänyt siitä miltei dekkarimaista jännitystäkin. Tuo dekkariin rinnastaminen voi tosin äkkipäätään kuulostaa rankalta liioittelulta ja ehkä niin onkin, mutta kyllä jänniäkin tilanteita esiintyy ihan riittämiin esim. silloin kun Scarlett pakenee jenkkejä pommitusten keskellä tai taistelee urhoollisesti lähimpiensä puolesta sodan keskellä.
 
Minusta kuitenkin jännitys, sota ja kehitystarina ovat pelkkiä (sinänsä kyllä tärkeitä) lisämausteita kaikki tyynni, kun taas historiankuvaus on se teoksen syvin olemus – tietysti romantiikan ohella. Parhaat kirjathan ovat usein myös sivistäviä, enkä minä tiennyt Amerikan sisällissodasta paljoakaan ennen kuin luin tämän opuksen. Tosin jos ihan suoraan sanotaan, niin sivistävyydestä viis – Tuulen viemää on yksinkertaisesti matka aikaan menneeseen, ja aikamatkailuhan on aina yhtä hienoa. Tässä tapauksessa vieläpä erityisen hienoa, kun 1800-luvun Amerikka on kuvattu niin yksityiskohtaisesti typeriä tapoja ja outoja pukeutumistyylejä myöten, että siihen maailmaan voi todellakin tempautua aivan kokonaisvaltaisesti. Tuulen viemää on pakoa todellisuudesta, ja sekös minua viehättää, koska todellisuudesta on ihan kiva päästä aina välillä pakenemaan.   
 
1860- ja 1870-luvun Etelä tuntuu tietysti nykylukijasta monin tavoin vieraalta ja suorastaan moraalittomalta, jos henkilöiden asenteita ja käytöstä arvioi kriittisesti. Moni pitääkin varmasti esimerkiksi neekeri-sanan viljelyä häiritsevänä ja mahdollisesti jopa koko kirjaa rasistisena. Itse en kuitenkaan ajattele niin, koska autenttista ajankuvaa on mahdotonta saavuttaa sensuroimalla ja sievistelemällä menneisyydessä vallalla olleita ajatus- ja puhetapoja. Silloin tummaihoisia nyt vain kutsuttiin neekereiksi, eikä minkään muun nimityksen käyttö tuntuisi realistiselta tuohon aikakauteen sijoittuvassa kertomuksessa. Eikä sanaa ”neekeri” pidetty ennen muinoin mitenkään arveluttavana; kielenkäyttö muuttuu ja me muutumme sen mukana.
 
Neekeri-sana ei kylläkään ole ainoa ongelma, vaan kirjassa suhtaudutaan mustiin muutenkin hieman kyseenalaisesti ja vähättelevästi. Näkökulma on kuitenkin mielenkiintoinen. Etelän ihmiset eivät kannata tummaihoisten vapauttamista ja äänioikeutta, mutta toisaalta he kohtelevat orjiaan pääsääntöisesti hyvin ja pitävät heitä melkeinpä perheenjäseninään. Pohjoisen väki eli tuttavallisemmin jenkit taas haluavat vapauttaa orjat ja suoda heille äänioikeuden, mutta eivät kuitenkaan henkilökohtaisesti halua olla mustien kanssa missään tekemisissä eivätkä tosiasiassa arvosta näitä. Scarlett esimerkiksi suosittelee jenkkituttavilleen tummapintaisen lapsenvahdin hankkimista, mutta nämä eivät voi uskoa, että kukaan mustaihoinen voisi olla riittävän pätevä ja luotettava siihen hommaan. Eli ei ole mitenkään itsestäänselvää, kumpi sodan osapuolista lopulta onkaan se rasistisempi.

Toinen nykylukijaa pöyristyttävä asia kirjan esittelemässä ajankuvassa on alentuva suhtautuminen naisiin. Heitä pidetään heikkoina ja typerinä olentoina, jotka pyörtyilevät jokaisen vastoinkäymisen edessä ja joiden aivot menevät solmuun liian monimutkaisista ajatuksista. Mitchell on kuitenkin tässä suhteessa ilahduttavasti samalla puolella kuin nykyaikainen lukija, sillä hän kritisoi näitä naisiin kohdistuvia vääristyneitä ennakkoasenteita jatkuvasti niin rivien välissä kuin suoraankin. Näin ollen teos ei itsessään ole lainkaan sovinistinen, vaikka se sijoittuu sovinistiselle aikakaudelle. Kirjan naiset eivät missään nimessä ole tyhmiä, vaikka heitä sellaisina pidetäänkin. Erityisesti Scarlett rikkoo lasikattoja rymisten osoittaessaan, että nainen voi pärjätä liike-elämässä siinä missä mieskin. Kirjailija ei siis historiankuvauksessaan tyydy ainoastaan kuvailemaan, miten asiat ovat tuohon aikaan olleet, vaan kohdistaa myös viiltävää kritiikkiä tuolloin ja kenties vielä kirjan kirjoittamisen aikoihinkin vallalla olleita asenteita kohtaan.
 
Historiankuvauksen ohella Mitchellin suurimmat vahvuudet ovat tunnekuvaus ja henkilökuvaus. Mielestäni nämä kaksi kuvauksen alalajia ovatkin tärkeintä kirjallisuuudessa, koska ne niin sanoakseni herättävät kirjan henkiin, eikä paljon muuta tarvitakaan onnistuneeseen lukuelämykseen. Tuulen viemään tunnekuvauksen vahvuus piilee siinä, että teos kuvaa emootioita sekä tarkasti että syvästi – kuvailu on ensinnäkin varsin runsasta ja vuolassanaista, mutta lisäksi elävää ja tarkkanäköistä. Kirjailija valottaa myös syitä siihen, miksi joku tuntee niin kuin tuntee ja millaisia fiiliksiä se aiheuttaa kropassa. Tosin ne syyt on kyllä poimittava enimmäkseen rivien välistä, koska päähenkilö on emotionaalisesti melkoinen palikka eikä ymmärrä yleensä edes omia tunteitaan, saatika sitten muiden. Lukijalle sen sijaan on varsin selvää, ketkä hahmoista ovat todella toistensa hengenheimolaisia ja sopisivat yhteen. Kirjan suoranainen sanoma vaikuttaisi olevan se, että todellista rakkautta ja yhteisymmärrystä voi olla vain arvomaailmaltaan ja luonteenlaadultaan samankaltaisten ihmisten välillä. En itse osaa ottaa kantaa väitteen todenperäisyyteen, mutta järkeenkäyvältä se ainakin kuulostaa.

Haluan kuitenkin korostaa, että kehuessani Mitchellin tunnekuvausta en tarkoita mitenkään yksinomaan tai edes ensisijaisesti rakkautta vaan kaikkia muitakin mahdollisia: vihaa, pelkoa, surua, ahdistusta, häpeää, katumusta, innostumista, iloa ja onnea... Toki rakkauskin on tärkeässä osassa – niin ihmisten välisenä kuin myös (irlantilaissyntyisen) ihmisen rakkautena omistamaansa maahan. Scarlettin side kotiplantaasiinsa Taraan on kaunis ja kestävä, vaikkakaan ei niin intohimoinen tai myrskyisä kuin hänen ihmisiin kohdistuvat rakastumisensa. En pidä itseäni erityisen romanttisena henkilönä, mutta Tuulen viemää kuvaa rakkauden nurjia ja ihania puolia kaiken kaikkiaan niin intohimoisesti, että melkein toivoisi itsekin rakastuvansa ja nauttii päästessään kokemaan tunteen edes fiktiivisessä muodossa. Muutenkin teoksen sivuilta hyökyvä tunteiden vuoristorata imaisee niin vahvasti mukaansa, että todellisuus haalenee ja haipuu olemattomiin. Tunnen Tuulen viemää:tä lukiessani olevani enemmän elossa kuin silloin kun koen oikeasti jotakin.

Henkilökuvaus taas on onnistunutta monestakin syystä mutta eritoten siksi, että kirjailija ei kerro mistään tylsistä kiiltokuvaprinsseistä ja -prinsessoista vaan aidoista ihmisistä puutteineen ja heikkouksineen. Näiden tyyppien olemassaoloon voi uskoa (tai tarkemmin sanottuna siihen, että he voisivat olla olemassa) ja heistä löytää kuka tahansa samastumispintaa. Henkilöissä on myös väriä juuri sopivasti – he ovat kaikki toisistaan erottuvia ja mieleenpainuvia persoonia mutta eivät kuitenkaan mitään yliampuvia karikatyyrejä, jollaisia on myös kirjallisuudessa nähty. Luonnekuvauksia värittäessä jotakin piirrettä tai piirteitä saattaa tulla liioitelleeksi niin, että hahmot lipsahtavat epäuskottavuuden tai yksinkertaisuuden puolelle. Mitchell ei kuitenkaan siihen sorru, vaan hänen hahmonsa säilyvät inhimillisesti uskottavina ja uskottavasti monitahoisina. Yksiulotteista henkilöä koko hahmogalleriasta ei löydy etsimälläkään! Esimerkiksi päähenkilö Scarlett onnistuu samaan aikaan olemaan sekä viiltävän älykäs että varsinainen idiootti, ja kaikkea tuota täysin realistisen oloisesti.
 
Scarlett on muutenkin harvinaisen ristiriitainen hahmo, jopa Tuulen viemään mittapuulla. Hän toimii toistuvasti varsin häikäilemättömästi erityisesti mies- ja liikeasioissa, mutta toisaalta hänen motiivinsa ovat ymmärrettävät ja liittyvät yleensä oman, läheisten ja Tara-kotitilan toimeentulon turvaamiseen. Päähenkilönä Scarlett on siis poikkeuksellisenkin mielenkiintoinen, mutta itse en kuitenkaan pahemmin hänestä tykkää. Vähän liian itsekäs tyyppi minun makuuni – en kiistä, ettenkö itsekin välillä olisi sellainen, mutta ehkä juuri siksi en sulata moista egoismia muissa. Scarlett on myös jatkuvasti niin kykenemätön tajuamaan omaa parastaan, että tekisi mieli rynnätä kirjan sivuille takomaan vähän järkeä hänen päähänsä. Ainakin hän herättää siis vahvan tunnereaktion lukijassa, mikä on sinänsä positiivista, vaikka tuo reaktio kielteinen onkin.
 
Scarlettin pitkäaikainen ihastus Ashley Wilkes puolestaan on kuvattu päähenkilön silmin niin puoleensavetävänä, että tarinan imun pauloissa en voi olla tuntematta itsekin tiettyä viehätystä häntä kohtaan, vaikka hän objektiivisesti tarkasteltuna onkin melkoinen vätys ja haihattelija.
 
Lempihahmoni on kirjassa ehdottomasti Rhett ja toiseksi mieluisin ehkä Ashleyn vaimo Melanie eli tuttavallisemmin Melly. Odotan aina Tuulen viemää:tä lukiessani Rhett-kohtauksia aivan erityisesti ja nautin niistä aivan erityisen paljon, koska hänet on vain niin taitavasti kuvattu ja lisäksi hän on huikean upea tyyppi. Sopivan salaperäinen, että mielenkiinto pysyy yllä. Vahva ja turvallisuutta herättävä. Tyylikäs ja kohtelias. Humoristinen ja ilkikurinen, vähän ilkeäkin muttei missään nimessä pahantahtoinen. Rhett edustaa koko kirjan ajan sankarillista tukipylvästä Scarlettille, vaikka samalla hänessä on roppakaupalla inhimillisiä heikkouksia. Hän on siis hemmetin moniulotteinen hahmo ja tuo mieleeni jollain tasolla Harry Potter -kirjojen Severus Snapen, vaikka ei olekaan aivan niin epäystävällinen.
 
Melaniesta taas pidän, koska hän on tarpeen tullen hyvin vahva ja ehdottomasti hyvä ihminen, mutta ehkä kuitenkin vähän liian pyhimysmäinen sen suuremman fanitukseni kohteeksi. Hän on myös aika sinisilmäinen Scarlettin suhteen, vaikka tokihan Scarlettin toiminnan voikin nähdä monessa valossa riippuen siitä, pitääkö hänen toteuttamaansa ”tarkoitus pyhittää keinot” -mentaliteettia hyväksyttävänä. Mielestäni Scarlettin ja Mellyn ystävyyssuhteen kehittyminen on joka tapauksessa yksi koskettavimmista elementeistä koko juonessa, vaikka Scarlett onkin jälleen tyylilleen uskollisena enimmän osan ajasta aivan pihalla. Hän ei ymmärrä Mellyn todellista luonteenlaatua sen paremmin kuin omia tunteitaan tätä kohtaan. Puheidensa ja tiedostettujen ajatustensa tasolla hän väheksyy Melanieta heikkona luuserina, mutta kummasti hän silti hakee tukea juuri Mellystä aina vaikeuksia kohdatessaan.
 
Tuulen viemään huonoin tai itse asiassa ainoa huono puoli on, että se on vähän epätasainen kokonaisuus. Periaatteessa tykkään tarkasta kuvailusta, mutta siinä vaiheessa kun päähenkilön ulkonäköä ja vaatetusta on kuvattu sivun verran, mennään minusta jo ojaan. Miljöökuvauksetkin venähtävät välillä turhan megalomaanisiin mittasuhteisiin, vaikka hemmetin hyviä sinänsä ovatkin. Kertoja sortuu siis toisinaan jaarittelun syntiin. Vieroksun erityisesti pitkäpiimäisen tarkkoja työkuvauksia, joita erääseen käsiteltävään ajanjaksoon sisältyy runsaastikin. Olen nimittäin fyysisten hommien suhteen aika laiska ja väsyn jo ajatuksestakin, että joutuisin kyntämään peltoja tai muuta vastaavaa. Tosin joissain kirjoissa olen myös pitänyt vastaavanlaisista kuvauksista, mutta tähän teokseen tulee aina eläydyttyä niin vahvasti, että tuntee itsekin hikoilevansa plantaasilla ja läkähtyvänsä työtaakan alle, eikä se ole mitenkään miellyttävä kokemus.
 
Edellä mainitut ovat kuitenkin pikkuvikoja. Tuulen viemää ei välttämättä ole ihan lempikirjani, mutta ei kyllä paljoa puutukaan. Huomaan muuten tähdentäväni jo toistamiseen, ettei Tuulen viemää ole lempikirjani. Varmaan tässä on vähän selittelyn makua ja alitajuntani yrittää kertoa minulle, että se oikeasti onkin. Ja miksipä ei olisi, onhan kyseessä elämää suurempi teos.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Juhani Aho: Juha

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä