Teresan lempikirjoja, osa 1: Tuulen viemää
Ajattelin aloittaa blogin esittelemällä muutamia kaikkien aikojen
lempikirjojani ja päätin esitellä ensiksi Tuulen viemää -teoksen ihan vain siksi,
että se sattui jostakin syystä pompahtamaan ensimmäisenä mieleeni. En siis
välttämättä nimeä tätä kirjaa ihan ykkössuosikikseni, mutta kyllä se ainakin
top vitoseen kipuaa ihan kevyestikin.
Kyseessä on siis Margaret Mitchellin vuonna 1936 ilmestynyt
romaani Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin myrskyisästä rakkaustarinasta
Yhdysvaltain sisällissodan melskeessä. Noin lyhyesti sanottuna. En usko, että
juonta kannattaa tässä yhteydessä lähteä sen tarkemmin kuvailemaan, koska se
lienee useimmille ainakin pääpiirteittäin tuttu joko kirjan tai elokuvan
muodossa, ja jos joku ei ole kyseiseen aiheeseen vielä tutustunut, niin tuskin hän spoilaantuakaan haluaa.
Kuvassa
komeilee oma Tuulen viemää:ni, jonka kannen ruttuisuudesta voi ehkä
päätelläkin, että mitenkään tuliterä opus ei ole kyseessä. Hankin sen joskus
vähän päältä kymmenvuotiaana yhdessä serkkuni kanssa, kun olimme innostuneet
romanttisten (roska)kirjojen lukemisesta. Tuulen viemää ei tietenkään ole
roskakirjallisuutta nähnytkään, ja muutenkin se taisi olla vähän turhan kova
pala purtavaksi ainakin minulle siinä iässä. Selailin kuitenkin tiiliskiven
kursorisesti läpi pysähtyen lukemaan ainoastaan dramaattisimmat (lähinnä
viikatemiehen vierailuihin liittyvät) kohdat kunnolla. Olin nimittäin jo
pienenä kovin dramatiikannälkäinen. Palasin näihin lempikohtiini toistuvasti myöhemminkin
lapsuusvuosieni aikana, vaikken koko kirjaa vielä noihin aikoihin jaksanutkaan
kertaakaan kahlata alusta loppuun.
Tuolla
tavoin ei tietenkään koskaan kannattaisi mitään lukea. Näin olin typeryyttäni
pilannut kaikki juoneen liittyvät yllätykset itseltäni siinä vaiheessa, kun
lukioikäisenä olin vihdoin valmis tutustumaan teokseen ihan oikeasti. Omaehtoisesti
hankkimistani spoilereistakin huolimatta Tuulen viemää kuitenkin teki minuun lähtemättömän
vaikutuksen silloin 19-vuotiaana. Aikuisiällä sen pariin on tullut palattua
tasaisin väliajoin, viimeksi muistaakseni viime vuonna. Ainakin kertaalleen
Tuulen viemää on parantanut minut useamman vuoden kestäneestä osittaisesta
lukujumista, ja muutenkin se on tarjonnut unohtumattoman elämyksen ihan
jokaisella lukukerralla.
En noin yleisesti ottaen ole enää nykyään mikään suuri romantiikan ystävä, mutta Tuulen
viemää ei ainakaan minun rajallisten kokemusteni mukaan ole mitenkään tyypillisimmästä
päästä oleva lajityyppinsä edustaja. Se ei ole puhdasverinen rakkausromaani,
vaan siinä on enemmän tai vähemmän huomattavia elementtejä muistakin
kirjallisuuden lajeista. Luokittelisinkin Mitchellin teoksen paitsi
rakkauskirjaksi myös ainakin sotaromaaniksi, kehitystarinaksi ja
historialliseksi romaaniksi, ja olenpa löytänyt siitä miltei dekkarimaista
jännitystäkin. Tuo dekkariin rinnastaminen voi tosin äkkipäätään kuulostaa rankalta
liioittelulta ja ehkä niin onkin, mutta kyllä jänniäkin tilanteita esiintyy ihan
riittämiin esim. silloin kun Scarlett pakenee jenkkejä pommitusten keskellä tai
taistelee urhoollisesti lähimpiensä puolesta sodan keskellä.
Minusta kuitenkin
jännitys, sota ja kehitystarina ovat pelkkiä (sinänsä kyllä tärkeitä) lisämausteita
kaikki tyynni, kun taas historiankuvaus on se teoksen syvin olemus – tietysti romantiikan
ohella. Parhaat kirjathan ovat usein myös sivistäviä, enkä minä tiennyt
Amerikan sisällissodasta paljoakaan ennen kuin luin tämän opuksen. Tosin jos
ihan suoraan sanotaan, niin sivistävyydestä viis – Tuulen viemää on
yksinkertaisesti matka aikaan menneeseen, ja aikamatkailuhan on aina yhtä
hienoa. Tässä tapauksessa vieläpä erityisen hienoa, kun 1800-luvun Amerikka on
kuvattu niin yksityiskohtaisesti typeriä tapoja ja outoja pukeutumistyylejä
myöten, että siihen maailmaan voi todellakin tempautua aivan
kokonaisvaltaisesti. Tuulen viemää on pakoa todellisuudesta, ja sekös minua
viehättää, koska todellisuudesta on ihan kiva päästä aina välillä pakenemaan.
1860-
ja 1870-luvun Etelä tuntuu tietysti nykylukijasta monin tavoin vieraalta ja
suorastaan moraalittomalta, jos henkilöiden asenteita ja käytöstä arvioi
kriittisesti. Moni pitääkin varmasti esimerkiksi neekeri-sanan viljelyä häiritsevänä
ja mahdollisesti jopa koko kirjaa rasistisena. Itse en kuitenkaan ajattele
niin, koska autenttista ajankuvaa on mahdotonta saavuttaa sensuroimalla ja
sievistelemällä menneisyydessä vallalla olleita ajatus- ja puhetapoja. Silloin
tummaihoisia nyt vain kutsuttiin neekereiksi, eikä minkään muun nimityksen
käyttö tuntuisi realistiselta tuohon aikakauteen sijoittuvassa kertomuksessa.
Eikä sanaa ”neekeri” pidetty ennen muinoin mitenkään arveluttavana;
kielenkäyttö muuttuu ja me muutumme sen mukana.
Neekeri-sana ei kylläkään ole ainoa ongelma, vaan kirjassa suhtaudutaan mustiin
muutenkin hieman kyseenalaisesti ja vähättelevästi. Näkökulma on kuitenkin mielenkiintoinen. Etelän ihmiset eivät kannata tummaihoisten vapauttamista ja
äänioikeutta, mutta toisaalta he kohtelevat orjiaan pääsääntöisesti hyvin ja pitävät
heitä melkeinpä perheenjäseninään. Pohjoisen väki eli tuttavallisemmin jenkit
taas haluavat vapauttaa orjat ja suoda heille äänioikeuden, mutta eivät kuitenkaan
henkilökohtaisesti halua olla mustien kanssa missään tekemisissä eivätkä tosiasiassa
arvosta näitä. Scarlett esimerkiksi suosittelee jenkkituttavilleen tummapintaisen
lapsenvahdin hankkimista, mutta nämä eivät voi uskoa, että kukaan mustaihoinen
voisi olla riittävän pätevä ja luotettava siihen hommaan. Eli ei ole mitenkään
itsestäänselvää, kumpi sodan osapuolista lopulta onkaan se rasistisempi.
Toinen nykylukijaa
pöyristyttävä asia kirjan esittelemässä ajankuvassa on alentuva suhtautuminen naisiin.
Heitä pidetään heikkoina ja typerinä olentoina, jotka pyörtyilevät jokaisen
vastoinkäymisen edessä ja joiden aivot menevät solmuun liian monimutkaisista
ajatuksista. Mitchell on kuitenkin tässä suhteessa ilahduttavasti samalla puolella kuin
nykyaikainen lukija, sillä hän kritisoi näitä naisiin kohdistuvia vääristyneitä
ennakkoasenteita jatkuvasti niin rivien välissä kuin suoraankin. Näin ollen teos
ei itsessään ole lainkaan sovinistinen, vaikka se sijoittuu sovinistiselle
aikakaudelle. Kirjan naiset eivät missään nimessä ole tyhmiä, vaikka heitä
sellaisina pidetäänkin. Erityisesti Scarlett rikkoo lasikattoja rymisten osoittaessaan,
että nainen voi pärjätä liike-elämässä siinä missä mieskin. Kirjailija ei siis historiankuvauksessaan
tyydy ainoastaan kuvailemaan, miten asiat ovat tuohon aikaan olleet, vaan
kohdistaa myös viiltävää kritiikkiä tuolloin ja kenties vielä kirjan
kirjoittamisen aikoihinkin vallalla olleita asenteita kohtaan.
Historiankuvauksen ohella Mitchellin suurimmat vahvuudet ovat tunnekuvaus ja
henkilökuvaus. Mielestäni nämä kaksi kuvauksen alalajia ovatkin tärkeintä
kirjallisuuudessa, koska ne niin sanoakseni herättävät kirjan henkiin, eikä paljon
muuta tarvitakaan onnistuneeseen lukuelämykseen. Tuulen viemään tunnekuvauksen
vahvuus piilee siinä, että teos kuvaa emootioita sekä tarkasti että syvästi –
kuvailu on ensinnäkin varsin runsasta ja vuolassanaista, mutta lisäksi elävää
ja tarkkanäköistä. Kirjailija valottaa myös syitä siihen, miksi joku tuntee
niin kuin tuntee ja millaisia fiiliksiä se aiheuttaa kropassa. Tosin ne syyt on
kyllä poimittava enimmäkseen rivien välistä, koska päähenkilö on emotionaalisesti
melkoinen palikka eikä ymmärrä yleensä edes omia tunteitaan, saatika sitten
muiden. Lukijalle sen sijaan on varsin selvää, ketkä hahmoista ovat todella
toistensa hengenheimolaisia ja sopisivat yhteen. Kirjan suoranainen sanoma
vaikuttaisi olevan se, että todellista rakkautta ja yhteisymmärrystä voi olla
vain arvomaailmaltaan ja luonteenlaadultaan samankaltaisten ihmisten välillä. En
itse osaa ottaa kantaa väitteen todenperäisyyteen, mutta järkeenkäyvältä se
ainakin kuulostaa.
Haluan kuitenkin
korostaa, että kehuessani Mitchellin tunnekuvausta en tarkoita mitenkään yksinomaan
tai edes ensisijaisesti rakkautta vaan kaikkia muitakin mahdollisia: vihaa,
pelkoa, surua, ahdistusta, häpeää, katumusta, innostumista, iloa ja onnea...
Toki rakkauskin on tärkeässä osassa – niin ihmisten välisenä kuin myös (irlantilaissyntyisen) ihmisen
rakkautena omistamaansa maahan. Scarlettin side kotiplantaasiinsa Taraan on
kaunis ja kestävä, vaikkakaan ei niin intohimoinen tai myrskyisä kuin hänen ihmisiin kohdistuvat rakastumisensa. En pidä itseäni erityisen romanttisena henkilönä, mutta Tuulen
viemää kuvaa rakkauden nurjia ja ihania puolia kaiken kaikkiaan niin intohimoisesti, että
melkein toivoisi itsekin rakastuvansa ja nauttii päästessään kokemaan tunteen edes
fiktiivisessä muodossa. Muutenkin teoksen sivuilta hyökyvä tunteiden
vuoristorata imaisee niin vahvasti mukaansa, että todellisuus haalenee ja haipuu
olemattomiin. Tunnen Tuulen viemää:tä lukiessani olevani enemmän elossa kuin
silloin kun koen oikeasti jotakin.
Henkilökuvaus taas on onnistunutta monestakin syystä mutta eritoten siksi, että kirjailija ei kerro mistään tylsistä kiiltokuvaprinsseistä ja -prinsessoista vaan aidoista ihmisistä puutteineen ja heikkouksineen. Näiden tyyppien olemassaoloon voi uskoa (tai tarkemmin sanottuna siihen, että he voisivat olla olemassa) ja heistä löytää kuka tahansa samastumispintaa. Henkilöissä on myös väriä juuri sopivasti – he ovat kaikki toisistaan erottuvia ja mieleenpainuvia persoonia mutta eivät kuitenkaan mitään yliampuvia karikatyyrejä, jollaisia on myös kirjallisuudessa nähty. Luonnekuvauksia värittäessä jotakin piirrettä tai piirteitä saattaa tulla liioitelleeksi niin, että hahmot lipsahtavat epäuskottavuuden tai yksinkertaisuuden puolelle. Mitchell ei kuitenkaan siihen sorru, vaan hänen hahmonsa säilyvät inhimillisesti uskottavina ja uskottavasti monitahoisina. Yksiulotteista henkilöä koko hahmogalleriasta ei löydy etsimälläkään! Esimerkiksi päähenkilö Scarlett onnistuu samaan aikaan olemaan sekä viiltävän älykäs että varsinainen idiootti, ja kaikkea tuota täysin realistisen oloisesti.
Henkilökuvaus taas on onnistunutta monestakin syystä mutta eritoten siksi, että kirjailija ei kerro mistään tylsistä kiiltokuvaprinsseistä ja -prinsessoista vaan aidoista ihmisistä puutteineen ja heikkouksineen. Näiden tyyppien olemassaoloon voi uskoa (tai tarkemmin sanottuna siihen, että he voisivat olla olemassa) ja heistä löytää kuka tahansa samastumispintaa. Henkilöissä on myös väriä juuri sopivasti – he ovat kaikki toisistaan erottuvia ja mieleenpainuvia persoonia mutta eivät kuitenkaan mitään yliampuvia karikatyyrejä, jollaisia on myös kirjallisuudessa nähty. Luonnekuvauksia värittäessä jotakin piirrettä tai piirteitä saattaa tulla liioitelleeksi niin, että hahmot lipsahtavat epäuskottavuuden tai yksinkertaisuuden puolelle. Mitchell ei kuitenkaan siihen sorru, vaan hänen hahmonsa säilyvät inhimillisesti uskottavina ja uskottavasti monitahoisina. Yksiulotteista henkilöä koko hahmogalleriasta ei löydy etsimälläkään! Esimerkiksi päähenkilö Scarlett onnistuu samaan aikaan olemaan sekä viiltävän älykäs että varsinainen idiootti, ja kaikkea tuota täysin realistisen oloisesti.
Scarlettin
pitkäaikainen ihastus Ashley Wilkes puolestaan on kuvattu päähenkilön silmin
niin puoleensavetävänä, että tarinan imun pauloissa en voi olla tuntematta
itsekin tiettyä viehätystä häntä kohtaan, vaikka hän objektiivisesti
tarkasteltuna onkin melkoinen vätys ja haihattelija.
Lempihahmoni
on kirjassa ehdottomasti Rhett ja toiseksi mieluisin ehkä Ashleyn vaimo Melanie
eli tuttavallisemmin Melly. Odotan aina Tuulen viemää:tä lukiessani Rhett-kohtauksia
aivan erityisesti ja nautin niistä aivan erityisen paljon, koska hänet on vain
niin taitavasti kuvattu ja lisäksi hän on huikean upea tyyppi. Sopivan
salaperäinen, että mielenkiinto pysyy yllä. Vahva ja turvallisuutta herättävä.
Tyylikäs ja kohtelias. Humoristinen ja ilkikurinen, vähän ilkeäkin muttei
missään nimessä pahantahtoinen. Rhett edustaa koko kirjan ajan sankarillista
tukipylvästä Scarlettille, vaikka samalla hänessä on roppakaupalla inhimillisiä
heikkouksia. Hän on siis hemmetin moniulotteinen hahmo ja tuo mieleeni jollain tasolla Harry Potter -kirjojen Severus Snapen, vaikka ei olekaan aivan niin epäystävällinen.
Melaniesta
taas pidän, koska hän on tarpeen tullen hyvin vahva ja ehdottomasti hyvä
ihminen, mutta ehkä kuitenkin vähän liian pyhimysmäinen sen suuremman
fanitukseni kohteeksi. Hän on myös aika sinisilmäinen Scarlettin suhteen,
vaikka tokihan Scarlettin toiminnan voikin nähdä monessa valossa riippuen
siitä, pitääkö hänen toteuttamaansa ”tarkoitus pyhittää keinot” -mentaliteettia
hyväksyttävänä. Mielestäni Scarlettin ja Mellyn ystävyyssuhteen kehittyminen on
joka tapauksessa yksi koskettavimmista elementeistä koko juonessa, vaikka Scarlett
onkin jälleen tyylilleen uskollisena enimmän osan ajasta aivan pihalla. Hän ei
ymmärrä Mellyn todellista luonteenlaatua sen paremmin kuin omia tunteitaan tätä
kohtaan. Puheidensa ja tiedostettujen ajatustensa tasolla hän väheksyy Melanieta
heikkona luuserina, mutta kummasti hän silti hakee tukea juuri Mellystä aina
vaikeuksia kohdatessaan.
Tuulen viemään huonoin tai itse asiassa ainoa huono puoli on, että se on vähän
epätasainen kokonaisuus. Periaatteessa tykkään tarkasta kuvailusta, mutta siinä
vaiheessa kun päähenkilön ulkonäköä ja vaatetusta on kuvattu sivun verran,
mennään minusta jo ojaan. Miljöökuvauksetkin venähtävät välillä turhan
megalomaanisiin mittasuhteisiin, vaikka hemmetin hyviä sinänsä ovatkin. Kertoja sortuu siis toisinaan jaarittelun syntiin. Vieroksun erityisesti
pitkäpiimäisen tarkkoja työkuvauksia, joita erääseen käsiteltävään ajanjaksoon
sisältyy runsaastikin. Olen nimittäin fyysisten hommien suhteen aika laiska ja
väsyn jo ajatuksestakin, että joutuisin kyntämään peltoja tai muuta vastaavaa.
Tosin joissain kirjoissa olen myös pitänyt vastaavanlaisista kuvauksista, mutta
tähän teokseen tulee aina eläydyttyä niin vahvasti, että tuntee itsekin
hikoilevansa plantaasilla ja läkähtyvänsä työtaakan alle, eikä se ole mitenkään
miellyttävä kokemus.
Edellä
mainitut ovat kuitenkin pikkuvikoja. Tuulen viemää ei välttämättä ole ihan
lempikirjani, mutta ei kyllä paljoa puutukaan. Huomaan muuten tähdentäväni jo
toistamiseen, ettei Tuulen viemää ole lempikirjani. Varmaan tässä on vähän
selittelyn makua ja alitajuntani yrittää kertoa minulle, että se oikeasti onkin.
Ja miksipä ei olisi, onhan kyseessä elämää suurempi teos.
Kommentit
Lähetä kommentti