Teresan lempikirjoja, osa kuusi: Ken sutta pelkää
Havahduin tässä huomaamaan, että taidan olla aika tylsä tyyppi. Olen tähän mennessä esitellyt lempikirjat-bloggaussarjassani Margaret Mitchellin Tuulen viemään, Emily Brontën Humisevan harjun, Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, George Martinin A Song of Ice and Fire -sarjan ja Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Kaikki edellä mainitut, paitsi ehkä se ASOIAF, ovat puhkikuluneita klassikoita. Sentään ihan kaikki lempikirjani eivät kuitenkaan ole sellaisia. Seuraavaksi vuorossa olkoon siis Karin Fossumin dekkari Ken sutta pelkää (…älköön liikkuko metsässä).
Aivan aluksi haluan mainita, että olisin kyllä
voinut valita Fossumilta melkein minkä tahansa muunkin teoksen tämän
blogitekstin aiheeksi, koska hänen tuotantonsa on vahvaa suorittamista kautta
linjan. Ehkä ihan uusimmat ovat hieman tasapaksumpaa matskua kuin vanhemmat –
tai sitten olen itse vain kyllästymässä – mutta varsinaisia ohilaukauksia hänen
bibliografiastaan ei löydä sitten millään. Meillä pohjoismaissa vain osataan
tehdä laadukkaita dekkareita (Fossum on norjalainen).
Alkuteos: Den som frykter ulven, 1997
Sivumäärä: 272
Suom. Tarja Teva
Ote takakansitekstistä: ”Vanha nainen murhataan kotiovelleen. Murhapaikan liepeillä on nähty mielisairaalasta karannut Erkki Jorma, kyläläisten vaarallisena pitämä psykopaatti. Tapaus näyttää selvältä ainakin paikallisen poliisin mielestä. Konrad Sejer ei kuitenkaan ole aivan vakuuttunut asiasta. Konrad Sejerillä on omiakin murheita. Sympaattisen leskimiehen tunne-elämäkin menee sekaisin. Ei kai vain vanha erakko ala kaivata naista rinnalleen?”
Ken sutta pelkää on kolmas osa komisario Konrad Sejerin edesottamuksia käsittelevässä rikosromanisarjassa. Minulle tämä kirja oli ensikosketus Sejeriin – ja Fossumiin. Olimme joskus ala-asteen loppupuolella luokkaretkellä ruotsinlaivalla, ja sieltä minä ostin (tai itse asiassa pyysin äitiäni ostamaan) kyseisen teoksen. Varmaan lähinnä tuo kauniin runollinen nimi herätti huomioni. Muistan myöhemmin lueskelleeni Ken sutta pelkää:tä kesäöinä pimeässä aitassa taskunlampun valossa, ja tunnelma oli enemmän kuin kohdillaan.
Kirjan juoni on mielenkiintoinen ja taiten rakennettu. Siinä on kaksi erillistä mutta luontevasti yhteen lomittuvaa rikosta (murha ja pankkiryöstö), joiden selviämistä kuvataan vuorotellen sekä rikollisen että poliisin näkökulmasta. Tapahtumat etenevät sujuvasti, tunnelma on tiivis eikä lukemista malttasi lopettaa hetkeksikään. Loppuratkaisusta en halua paljastaa liikoja, mutta melestäni sekin oli onnistunut. Parhaimpien dekkareiden viimeiset sivut saavat kylmät väreet kiipimään pitkin selkäpiitä, ja tämän kirjan suhteen minulle kävi juuri niin – ainakin silloin ensimmäisellä lukukerralla kun kaikki oli vielä uutta ja ihmeellistä. Myöhemmin olen palannut teoksen pariin toistuvasti ja lisäksi olen sittemmin tutustunut käsittääkseni koko Fossumin suomenkieliseen tuotantoon, mutta hänen neroudestaan vakuutuin jo tuolloin.
Olen yleensä perinteisten Agatha Christie -tyyppisten suljetun paikan mysteerien ystävä. Fossumin teokset poikkeavat tavanomaisesta dekkarimaustani siinä mielessä, että niiden ei ole kai tarkoituskaan olla huiman jännittäviä (vaikka ovathan ne välillä sitäkin) tai edes nerokkaan ennalta-arvaamattomia (vaikka sitäkin ne toisinaan ovat). Pääpaino on ennemminkin rikollisen sielunmaiseman kuvaamisessa ja motiivien valottamisessa, eikä siksi haittaa vaikka tekijä olisikin tiedossa alusta asti. Toki se tavallaan pilaa jännityksen, mutta silloin sitä tuleekin asetuttua rosmon asemaan ja jännättyä hänen puolestaan.
Fossum on kirjailijana aivan häkellyttävän empaattinen. Hän kuvaa kaiken maailman pedofiilejä ja murhamiehiä ymmärtävästi siitä näkökulmasta, että ihmisiähän hekin vain ovat ja periaatteessa kuka tahansa voisi tietyissä olosuhteissa sortua rikoksen tielle. Saatan nyt kuulostaa vähän teatraaliselta, mutta mielestäni olen valaistunut ja oppinut jotakin olennaista ihmisyydestä Fossumin kirjoja lukemalla. Tai jos ”valaistus”onkin turhan suurellinen termi, niin joka tapauksessa hän on auttanut minua avartamaan maailmankuvaani ja tajuamaan asioita laitapuolen kulkijoidenkin kannalta, vaikkei tietenkään ole tarkoitus puolustella mitään murhareita. Lukeminen yleensäkin kehittää empatiakykyä, Fossumin lukeminen vielä tavallistakin enemmän. (Gösta Sundqvistilla oli muuten samanlainen taito astua toisen ihmiseen saappaisiin kuin Fossumilla, ja siksi pidän Leevi and the Leavigsistä kovasti, vaikkei se tähän millään muotoa liitykään.)
Ken sutta pelkää -kirjan antisankaria Erkki Jormaa nimitettiin lainaamassani takakansitekstissä psykopaatiksi, mutta lähinnä hän on vain mieleltään epäterve, todennäköisesti skitsofreniasta tai jostain muusta psykoosisairaudesta kärsivä ihmisparka. Hänen harhainen ajatusmaailmansa on kuvattu niin uskottavasti ja traaginen henkilöhistoriansa niin tarkasti, että lukija uppoutuu suorastaan pelottavan elävästi hänen sairaalloiseen mielenmaisemaansa. En halua avata liian tarkasti, mitä hänen harhansa käsittelevät tai mistä ne olivat saaneet alkunsa – nämä asiat on parasta kokea kirjan sivuilta. Erkin mielenkuvauksen lisäksi on myös kiinnostavaa seurata hänen ja kirjan toisen keskeisen antisankarin monisyisen suhteen kehittymistä ja heidän erikoislaatuisia keskustelujaan. Itse päähenkilö Sejer jää tässä teoksessa vähän rikollishahmojen varjoon, vaikka onkin yleisesti ottaen ihan herttainen tapaus – hiukan jäyhä ja vähäeleinen tosin, välillä jopa tylsä kaikessa tiukkapipoisessa kurinalaisuudessaan. Hän polttaa iltaisin sikarin, mutta aina vain yhden.
Mitään merkittäviä puutteita Fossumilla ei ole, mutta kappalejaon suhteen hänellä olisi vähän parantamisen varaa. Pahimmillaan kappaleita ei erotu juuri ollenkaan, vaan teksti virtaa jatkuvana silmät väsyttävänä pötkönä. Muutoin nautin hänen kielestään, se on iskevää – niin tässä kirjassa kuin hänen muussakin tuotannossaan. Olen yleensä pitkien virkkeiden ystävä, mutta Fossumin naseva ilmaisu sopii kyllä hänen tiivistunnelmaisiin dekkareihinsa kuin nenukki päähän. Hänellä on pettämätön kyky kuvata henkilöt ja miljööt tarkasti mutta tiiviisti, liikoja lavertelematta. Muutamalla osuvasti valitulla sanalla hän maalaa lukijan eteen niin yksityiskohtaisen kuvan, että sellaisen rakentamiseen moni muu kirjailija tarvitsisi sivutolkulla jaarituksia. Fossumin salaisuus on se, että hänen sanavalintansa ovat usein varsin havainnollistavia. Jos takki on vaikkapa punainen, ei sanota vain että takki on punainen vaan eksaktimmin että se on nimenomaan vadelmanpunainen.
Suosittelen tätä kirjaa ja Fossumia ylipäätään lämpimästi ihan jokaiselle dekkarien ystävälle ja oikeastaan kyllä kaikille muillekin. Näin loistavaan ihmiskuvaukseen ei useinkaan törmää.
Kommentit
Lähetä kommentti