Teresan lempikirjoja, osa 2: Humiseva harju

Kappas kummaa, edellisessä postauksessa mainitsin, että en juurikaan pidä rakkauskirjoista ja silti huomaan jälleen esitteleväni kyseiseen genreen luokiteltavan teoksen. Tässä tekstissä aion paljastaa juoneen liittyviä yksityiskohtia aika surutta, koska en tiedä miten muutenkaan Humisevasta harjusta voisi järkevästi kirjoittaa. En siis suosittele lukemaan eteenpäin, jos kirjaan ei vielä ole tutustunut mutta mahdollisesti aikoo joskus tutustua eikä halua tietää mitään etukäteen.

 

 

Heti alkuun on sanottava, että Humiseva harju on poikkeuksellisen dramaattinen kirja. Siinä on vahvoja tunteita, intohimoa, kuolemaa ja väkivaltaa. Siksi onkin jopa yllättävää, että sen on kirjoittanut ilmeisesti itse melko rauhanomaisen elämän elänyt brittiläinen papintytär Emily Brontë. Teos ilmestyi vuonna 1847 ja jäi valitettavasti kyseisen Brontën ainokaiseksi. Tällaista tunteiden paloa lukisi mielellään kyllä enemmänkin, jos sitä vain olisi saatavilla. Olen tutustunut myös Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaaniin, joka on tyyliltään nuoremman sisaren teosta huomattavasti kesympi – enemmän sellaista Jane Austen -tyyppistä pidättyväisen salonkikelpoista ”draamaa”, vaikka sellaisena sinänsä ihan toimivaa. Anne Brontë puolestaan on minulle ihan tuntematon suuruus. Rajallisten kokemusteni perusteella Emily Brontë on siis ainakin toistaiseksi suosikkini noista kirjailijasisaruksista.

Humiseva harju sijoittuu Yorkshiren nummiseuduille 1700–1800-lukujen taitteeseen. Kirjan keskiössä on kartanontytär Catherine ”Cathy” Earnshawin ja hänen perheeseensä kasvatiksi otetun orpopoika Heathcliffin rakkaustarina – jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa. Catherine ja Heathcliff ovat periaatteessa sielunkumppaneita, mutta ero yhteiskunnallisessa asemassa mutkistaa heidän suhdettaan ja lopulta kääntää lähtökohdiltaan kauniin rakkauden synkäksi ja katkeransuloiseksi. Cathy päätyy naimisiin naapurikartanon Edgar Lintonin kanssa ja tuhoaa siinä sivussa mahdollisuuden onneen niin itseltään kuin myös Heathcliffiltä, josta kehkeytyy elämän katkeroittama pirullinen kostonenkeli. Muita keskeisiä hahmoja ovat ainakin Catherinen veli Hindley (joka vihaa Heathcliffia), Edgar Lintonin sisko Isabella (joka on ihastunut Heathcliffiin) sekä myöhemmin seuraavan sukupolven edustajat Catherine junior ja hänen serkkunsa Hareton ja Linton. Kuulostaa ehkä simppeliltä, mutta sukupuu tulisi tapahtumien tuoksinassa kyllä välillä tarpeeseen, vaikka kirjassa yleisesti ottaen pysyykin ihan hyvin kärryillä.

Edellä mainitun hahmogallerian monimutkaisia rakastumisia, vihastumisia ja tuhoisaa sukupolvien ylitse lonkeronsa ulottavaa kostonkierrettä seurataan ulkopuolisen tarkkailijan, perheen taloudenhoitajana toimineen Nelly Deanin silmin. Nelly kertoo tarinaa takautuvasti kirjan varsinaiselle minäkertojalle herra Lockwoodille, joka on saapunut nummille Heathcliffin vuokralaiseksi ja kiinnostunut vuokraisäntänsä menneisyydestä. Loppuratkaisun Lockwood tosin pääsee todistamaan omin silmin. Useita kehyskertomuksia sisältävä kertojaratkaisu on ihan mielenkiintoinen ja toimii enimmäkseen hyvin. Siinä on myös tiettyä autenttisuuden tuntua, vaikkei tarina itsessään välttämättä ole kaikessa brutaaliudessaan sieltä uskottavimmasta päästä. Tai ehkä ajattelen näin vain siksi, että olen itse kasvanut pumpulissa.

Henkilökohtainen suhteeni Humiseva harjuun on joka tapauksessa sellainen, että kyseessä on ehdottomasti yksi suosikkikirjoistani ja rakkauskirjoista varmaan jopa se kaikkein mieluisin. Tai no, ehkä se edellisessä kirjoituksessa ruodittu Tuulen viemää on vieläkin parempi, mutta kyllä tämä ainakin kelpo vastuksen sillekin tarjoaa. Minä vaadin nimittäin romanttiselta teokselta kahta asiaa: ensinnäkin hahmojen välisen tunnesiteen syvyyttä ja toiseksi sitä, että siirappia ei ole liikaa. Minua eivät lainkaan innosta sellaiset hatusta heitetetyt pinnalliset rakkaustarinat, joissa päähenkilöt vaikuttavat viehättyneen lähinnä toistensa ulkonäköön eikä lukijalle missään vaiheessa selviä, minkä takia he varsinaisesti toisiinsa rakastuivat. Oikeastaan suurin osa arvostetuistakin rakkauskirjoista on pohjimmiltaan tällaista pinnalliselle tasolle jäävää huttua. Myös liian iloiset ja imelät tarinat ovat minulle kauhistus. Siirappi saattaa maistua hyvältä kohtuudella nautittuna, mutta jos sitä on liian paljon, siihen tukehtuu. Mielestäni on itse asiassa nautinnollisinta lukea yksipuolisesta tai muuten vain onnettomasta rakkaudesta tai sitten myrskyisästä viharakkaussuhteesta.

Humiseva harju täyttää mainiosti molemmat rakkauskirjalle asettamani kriteerit. Heathcliffin ja Catherine ykkösen keskinäinen kiintymys on lempo vieköön harvinaisen horjumatonta – eihän heitä voi oikeastaan kuolemakaan erottaa. On myös ihan tyylikäs ratkaisu, ettei heidän välillään koskaan varsinaisesti tapahdu mitään fyysistä, vaan suhde säilyy pitkälti platonisena ja kestää siitä huolimatta läpi vuosien. Heidän rakkautensa ei muutenkaan vaikuttaisi rakentuvan ulkoisten seikkojen ympärille, vaan se tuntuu syvemmällä tasolla perustellulta. He ovat lapsuudenystävyytensä aikana hitsaantuneet yhteen ja sopivat luonteenlaadultaankin hyvin toisilleen; ovathan he molemmat yhtä itsekkäitä ja suorastaan häikäilemättömiä. Kiehtovana kontrastina perusluonteeseensa he kykenevät kuitenkin keskinäisessä suhteessaan kokemaan myös empatiaa. Catherine kuvailee Nellylle myötäeläneensä aina Heathcliffin vastoinkäymiset niin vahvasti, että hänen elämänsä suurimmat kärsimykset ovat olleet Heathcliffin kärsimyksiä. Heathcliff puolestaan kertoo Nellylle, että jos hänen ja Edgarin roolit olisivat toisinpäin – eli hän olisi Cathyn aviomies ja Edgar onneton kolmas pyörä – hän ei välittäisi omasta mustasukkaisesta harmistaan vaan antaisi Cathyn tavata Edgaria, jos se tekisi tämän onnelliseksi.

Olen joskus kyseenalaistanut Catherinen ja Heathcliffin suhteen uskottavuuden sillä perusteella, että evolutiivisen Westermarck-ilmiön pitäisi pääsääntöisesti estää romanttisen rakkauden muodostuminen kasvinkumppaneiden välille, vaikka nämä eivät olisikaan verisukulaisia. Toisaalta Cathy ja Heathcliff eivät tainneet olla enää ihan mitään pikkulapsia tutustuessaan. Heidän tarkkaa ikäänsä ei tosin muistaakseni mainita missään vaiheessa, mutta haluaisin ainakin ajatella heidän olleen sen verran varttuneita, että he eivät enää oppineet mieltämään toisiaan sisaruksiksi. Silloin heidän tunteitaan voi pitää realistisina ja tarinaan voi uskoa.

Parasta kirjassa on kuitenkin loppujen lopuksi se, että kaikesta pääparin tunteiden syvyydestä ja uskottavuudesta huolimatta kyse ei ole mistään lässynlässynhempeilystä, vaan rakkaus jää täyttymystä vaille ja vihalla on vähintään yhtä merkittävä osa kirjan emootioarsenaalissa kuin lemmellä, tai itse asiassa merkittävämpikin. Kirjassa on rakkautta, mutta vielä enemmän siinä on vihaa kaikkine lieveilmiöineen. Oikeastaan Humisevaa harjua ei voida edes nimittää rakkauskirjaksi, tunnekirjaksi ennemminkin. Opus on kunnon tunteiden vuoristorataa alusta loppuun, ja sellaistahan on aina viihdyttävä lukea  – etenkin kun pääpaino on siellä radan alamäissä eli ihmissuhteiden ja ylipäätään elämän nurjissa puolissa. Kirjan synkkyys vetoaa minuun.

Toisaalta Humiseva ei ole pelkkää 1800-luvun saippuaa, vaan se syvällisempikin puoli löytyy. Joskus kirjaa on taidettu luonnehtia psykologiseksi romaaniksi, eikä se kuvaus nyt aivan metsäänkään mene. Mielestäni inhimillinen pahuus ja sen syntymekanismi on Humisevan harjun keskeisin teema. Brontë oli ilmeisesti sitä mieltä, että ihminen ei ole syntyjään hyvä tai paha vaan muokkautuu jommaksikummaksi elinympäristönsä mukaan (mikä on minunkin mielestäni totta). Huono kohtelu herättää ymmärrettävästi katkeruutta, ja katkeruudesta kumpuavat pahat teot. Eihän Heathcliff ollut nuorena muuta kuin juro ja umpimielinen pojannaskali, mutta kanssaihmisten tahallinen ja tahaton julmuus pilasivat hänen oletetettavasti suhteellisen puhtaan mielensä. Suurimmat pahantekijät tässä suhteessa olivat Hindley Earnshaw (joka oli tietoisen ilkeä Heathcliffille, koska oli puolestaan katkera siitä, että tämä oli hänen isänsä lellikki) ja Catherine (joka ilmeisen tahattomasti särki rakastettunsa sydämen jo silloin, kun hylkäsi hänet surkean Edgar Lintonin tähden).

Myöhemmin sitten, noh… melkeinpä kaikki täysikasvuisen Heathcliffin julmana näyttäytyvät teot kumpusivat näistä kahdesta katkeruuden lähteestä. Earnshawille hän kosti henkilökohtaisesti, mutta Catherinen tapauksessa hänen oli turvauduttava sijaiskärsijöihin, koska Cathya hän ei voinut tai ylipäätään halunnut satuttaa. ”Tyranni näännyttää orjansa, mutta orjat eivät silti nouse kapinaan vaan murskaavat heikompansa.” Näinhän se menee. Heathcliff ei sitten enää muuta halunnutkaan kuin saada kostonsa kummallakin saralla, vaikka aivan täysin paatuneeksi hän ei kuitenkaan välttämättä tullut. Lopussa olin nimittäin havaitsevinani hänen käytöksessään viitteitä jonkinasteisista omantunnontuskista. Varma en kuitenkaan ole, koska Brontë ei selittänyt mitään puhki vaan jätti paljon lukijan oman tulkinnan varaan.

Onhan Humisevalla harjulla toki muitakin ansioita. Jos minulla on rakkausromaaneille nuo kaksi edellä mainitsemaani kriteeriä, niin romaaneille ylipäätään on kaksi toisenlaista kriteeriä, jotka ovat helppolukuisuus ja persoonallisuus. Brontën teos täyttää nämäkin hyvin. En tarkoita helppolukuisuudella sitä, että kirja ei saisi haastaa lukijaansa ajattelemaan tai että asiasisällön pitäisi olla kevyttä, mutta tekstiä täytyy olla miellyttävä lukea. Niin kuin Brontën tekstiä onkin; hän on selkeä eikä jaarittele, ei harrasta liikaa venähtäneitä miljöökuvauksia tai muitakaan sivupolkuja. Persoonallisuuttakin kirjassa riittää ihan jo juonen rakenteen ja kertojaratkaisun tasolla.

Ei Humiseva harju kuitenkaan täydellinen ole. Oikeastaan se on vähän hajanainen. Mielestäni Heathcliffin ja Catherine vanhemman suhde oli mielenkiintoisin, joten jälkimmäisen kuoleman jälkeen tunnelma ikään kuin vähän lörähti. Catherine nuoremman kommellukset tuntuivat jotenkin vanhan toistolta, vaikka hänen ja Haretonin jutusta oli kyllä silti ihan kiva lukea, eikä heille loppujen lopuksi käynyt samalla tavalla kuin edeltäjilleen. Mielestäni kirja olisi kuitenkin ehkä ollut ehyempi kokonaisuus, jos olisi keskitytty vain ensimmäiseen sukupolveen ja jälkikasvun toimista ei olisi kerrottu ainakaan näin pitkälti. Erityisesti kaikesta nariseva Linton Heathcliff oli niin raivostuttava toisen sukupolven edustaja, että häntä ei olisi tarvinnut olla ollenkaan olemassa. En tosin tykännyt muistakaan kirjan hahmoista; he olivat kaikki luotaantyöntäviä, eikä siinä sinänsä mitään, mutta kyllähän Brontë vähän ampui yli. Toimiva hahmo sisältää kontrasteja – pimeää ja valoa, jotka sitten kamppailevat keskenään, ja tuota kamppailua on aina mielenkiintoista seurata. Humisevan harjun henkilöt olivat vain epämiellyttäviä (joskin yleensä ymmärrettävistä syistä) eivätkä näin ollen riittävän moniulotteisia vastatakseen minun hahmomieltymyksiäni.

Mutta mutta, hyvä kirja se siis oli, ellei se vielä tullut kaikille selväksi… Minä olin jo koulussa huono kirjoittamaan lopetuksia esseisiini, ja sama ongelma on näemmä vieläkin olemassa. En siis yritäkään väsätä tähän postaukseen mitään nasevaa loppukaneettia tai yhteenvetokappaletta, vaan tyydyn ilmoittamaan, että olen jo sanonut kaiken haluamani ja nyt vaikenen. Kiitos.