Teresan lempikirjoja, osa 2: Humiseva harju
Kappas kummaa,
edellisessä postauksessa mainitsin, että en juurikaan pidä rakkauskirjoista ja
silti huomaan jälleen esitteleväni kyseiseen genreen luokiteltavan teoksen.
Tässä tekstissä aion paljastaa juoneen liittyviä yksityiskohtia aika surutta,
koska en tiedä miten muutenkaan Humisevasta harjusta voisi järkevästi
kirjoittaa. En siis suosittele lukemaan eteenpäin, jos kirjaan ei vielä ole
tutustunut mutta mahdollisesti aikoo joskus tutustua eikä halua tietää mitään
etukäteen.
Heti alkuun on sanottava, että Humiseva harju on poikkeuksellisen
dramaattinen kirja. Siinä on vahvoja tunteita, intohimoa, kuolemaa ja
väkivaltaa. Siksi onkin jopa yllättävää, että sen on kirjoittanut ilmeisesti
itse melko rauhanomaisen elämän elänyt brittiläinen papintytär Emily Brontë.
Teos ilmestyi vuonna 1847 ja jäi valitettavasti kyseisen Brontën ainokaiseksi.
Tällaista tunteiden paloa lukisi mielellään kyllä enemmänkin, jos sitä vain olisi
saatavilla. Olen tutustunut myös Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaaniin,
joka on tyyliltään nuoremman sisaren teosta huomattavasti kesympi – enemmän
sellaista Jane Austen -tyyppistä pidättyväisen salonkikelpoista ”draamaa”,
vaikka sellaisena sinänsä ihan toimivaa. Anne Brontë puolestaan on minulle ihan
tuntematon suuruus. Rajallisten kokemusteni perusteella Emily Brontë on siis ainakin
toistaiseksi suosikkini noista kirjailijasisaruksista.
Humiseva harju
sijoittuu Yorkshiren nummiseuduille 1700–1800-lukujen taitteeseen. Kirjan
keskiössä on kartanontytär Catherine ”Cathy” Earnshawin ja hänen perheeseensä
kasvatiksi otetun orpopoika Heathcliffin rakkaustarina – jos sitä nyt
sellaiseksi voi sanoa. Catherine ja Heathcliff ovat periaatteessa sielunkumppaneita,
mutta ero yhteiskunnallisessa asemassa mutkistaa heidän suhdettaan ja lopulta
kääntää lähtökohdiltaan kauniin rakkauden synkäksi ja katkeransuloiseksi. Cathy
päätyy naimisiin naapurikartanon Edgar Lintonin kanssa ja tuhoaa siinä sivussa mahdollisuuden
onneen niin itseltään kuin myös Heathcliffiltä, josta kehkeytyy elämän
katkeroittama pirullinen kostonenkeli. Muita keskeisiä hahmoja ovat ainakin
Catherinen veli Hindley (joka vihaa Heathcliffia), Edgar Lintonin sisko Isabella
(joka on ihastunut Heathcliffiin) sekä myöhemmin seuraavan sukupolven edustajat
Catherine junior ja hänen serkkunsa Hareton ja Linton. Kuulostaa ehkä
simppeliltä, mutta sukupuu tulisi tapahtumien tuoksinassa kyllä välillä
tarpeeseen, vaikka kirjassa yleisesti ottaen pysyykin ihan hyvin kärryillä.
Edellä mainitun
hahmogallerian monimutkaisia rakastumisia, vihastumisia ja tuhoisaa sukupolvien
ylitse lonkeronsa ulottavaa kostonkierrettä seurataan ulkopuolisen
tarkkailijan, perheen taloudenhoitajana toimineen Nelly Deanin silmin. Nelly
kertoo tarinaa takautuvasti kirjan varsinaiselle minäkertojalle herra Lockwoodille,
joka on saapunut nummille Heathcliffin vuokralaiseksi ja kiinnostunut
vuokraisäntänsä menneisyydestä. Loppuratkaisun Lockwood tosin pääsee todistamaan
omin silmin. Useita kehyskertomuksia sisältävä kertojaratkaisu on ihan
mielenkiintoinen ja toimii enimmäkseen hyvin. Siinä on myös tiettyä
autenttisuuden tuntua, vaikkei tarina itsessään välttämättä ole kaikessa
brutaaliudessaan sieltä uskottavimmasta päästä. Tai ehkä ajattelen näin vain
siksi, että olen itse kasvanut pumpulissa.
Henkilökohtainen
suhteeni Humiseva harjuun on joka tapauksessa sellainen, että kyseessä on
ehdottomasti yksi suosikkikirjoistani ja rakkauskirjoista varmaan jopa se kaikkein
mieluisin. Tai no, ehkä se edellisessä kirjoituksessa ruodittu Tuulen viemää on
vieläkin parempi, mutta kyllä tämä ainakin kelpo vastuksen sillekin tarjoaa.
Minä vaadin nimittäin romanttiselta teokselta kahta asiaa: ensinnäkin hahmojen
välisen tunnesiteen syvyyttä ja toiseksi sitä, että siirappia ei ole liikaa.
Minua eivät lainkaan innosta sellaiset hatusta heitetetyt pinnalliset
rakkaustarinat, joissa päähenkilöt vaikuttavat viehättyneen lähinnä toistensa
ulkonäköön eikä lukijalle missään vaiheessa selviä, minkä takia he
varsinaisesti toisiinsa rakastuivat. Oikeastaan suurin osa arvostetuistakin
rakkauskirjoista on pohjimmiltaan tällaista pinnalliselle tasolle jäävää
huttua. Myös liian iloiset ja imelät tarinat ovat minulle kauhistus. Siirappi
saattaa maistua hyvältä kohtuudella nautittuna, mutta jos sitä on liian paljon,
siihen tukehtuu. Mielestäni on itse asiassa nautinnollisinta lukea
yksipuolisesta tai muuten vain onnettomasta rakkaudesta tai sitten myrskyisästä
viharakkaussuhteesta.
Humiseva harju
täyttää mainiosti molemmat rakkauskirjalle asettamani kriteerit. Heathcliffin
ja Catherine ykkösen keskinäinen kiintymys on lempo vieköön harvinaisen horjumatonta
– eihän heitä voi oikeastaan kuolemakaan erottaa. On myös ihan tyylikäs
ratkaisu, ettei heidän välillään koskaan varsinaisesti tapahdu mitään fyysistä,
vaan suhde säilyy pitkälti platonisena ja kestää siitä huolimatta läpi vuosien. Heidän
rakkautensa ei muutenkaan vaikuttaisi rakentuvan ulkoisten seikkojen ympärille,
vaan se tuntuu syvemmällä tasolla perustellulta. He ovat lapsuudenystävyytensä
aikana hitsaantuneet yhteen ja sopivat luonteenlaadultaankin hyvin toisilleen;
ovathan he molemmat yhtä itsekkäitä ja suorastaan häikäilemättömiä. Kiehtovana
kontrastina perusluonteeseensa he kykenevät kuitenkin keskinäisessä suhteessaan
kokemaan myös empatiaa. Catherine kuvailee Nellylle myötäeläneensä aina
Heathcliffin vastoinkäymiset niin vahvasti, että hänen elämänsä suurimmat kärsimykset
ovat olleet Heathcliffin kärsimyksiä. Heathcliff puolestaan kertoo Nellylle,
että jos hänen ja Edgarin roolit olisivat toisinpäin – eli hän olisi Cathyn aviomies
ja Edgar onneton kolmas pyörä – hän ei välittäisi omasta mustasukkaisesta
harmistaan vaan antaisi Cathyn tavata Edgaria, jos se tekisi tämän
onnelliseksi.
Olen joskus kyseenalaistanut
Catherinen ja Heathcliffin suhteen uskottavuuden sillä perusteella, että evolutiivisen
Westermarck-ilmiön pitäisi pääsääntöisesti estää romanttisen rakkauden
muodostuminen kasvinkumppaneiden välille, vaikka nämä eivät olisikaan verisukulaisia.
Toisaalta Cathy ja Heathcliff eivät tainneet olla enää ihan mitään pikkulapsia
tutustuessaan. Heidän tarkkaa ikäänsä ei tosin muistaakseni mainita missään
vaiheessa, mutta haluaisin ainakin ajatella heidän olleen sen verran
varttuneita, että he eivät enää oppineet mieltämään toisiaan sisaruksiksi. Silloin
heidän tunteitaan voi pitää realistisina ja tarinaan voi uskoa.
Parasta kirjassa on
kuitenkin loppujen lopuksi se, että kaikesta pääparin tunteiden syvyydestä ja
uskottavuudesta huolimatta kyse ei ole mistään lässynlässynhempeilystä, vaan
rakkaus jää täyttymystä vaille ja vihalla on vähintään yhtä merkittävä osa
kirjan emootioarsenaalissa kuin lemmellä, tai itse asiassa merkittävämpikin. Kirjassa
on rakkautta, mutta vielä enemmän siinä on vihaa kaikkine lieveilmiöineen. Oikeastaan
Humisevaa harjua ei voida edes nimittää rakkauskirjaksi, tunnekirjaksi
ennemminkin. Opus on kunnon tunteiden vuoristorataa alusta loppuun, ja sellaistahan
on aina viihdyttävä lukea – etenkin kun
pääpaino on siellä radan alamäissä eli ihmissuhteiden ja ylipäätään elämän
nurjissa puolissa. Kirjan synkkyys vetoaa minuun.
Toisaalta Humiseva
ei ole pelkkää 1800-luvun saippuaa, vaan se syvällisempikin puoli löytyy.
Joskus kirjaa on taidettu luonnehtia psykologiseksi romaaniksi, eikä se kuvaus
nyt aivan metsäänkään mene. Mielestäni inhimillinen pahuus ja sen
syntymekanismi on Humisevan harjun keskeisin teema. Brontë oli ilmeisesti sitä
mieltä, että ihminen ei ole syntyjään hyvä tai paha vaan muokkautuu
jommaksikummaksi elinympäristönsä mukaan (mikä on minunkin mielestäni totta).
Huono kohtelu herättää ymmärrettävästi katkeruutta, ja katkeruudesta kumpuavat
pahat teot. Eihän Heathcliff ollut nuorena muuta kuin juro ja
umpimielinen pojannaskali, mutta kanssaihmisten tahallinen ja tahaton julmuus
pilasivat hänen oletetettavasti suhteellisen puhtaan mielensä. Suurimmat
pahantekijät tässä suhteessa olivat Hindley Earnshaw (joka oli tietoisen
ilkeä Heathcliffille, koska oli puolestaan katkera siitä, että tämä oli
hänen isänsä lellikki) ja Catherine (joka ilmeisen
tahattomasti särki rakastettunsa sydämen jo silloin, kun hylkäsi hänet surkean
Edgar Lintonin tähden).
Myöhemmin sitten,
noh… melkeinpä kaikki täysikasvuisen Heathcliffin julmana näyttäytyvät teot
kumpusivat näistä kahdesta katkeruuden lähteestä. Earnshawille hän kosti
henkilökohtaisesti, mutta Catherinen tapauksessa hänen oli turvauduttava
sijaiskärsijöihin, koska Cathya hän ei voinut tai ylipäätään halunnut satuttaa.
”Tyranni näännyttää orjansa, mutta orjat eivät silti nouse kapinaan vaan
murskaavat heikompansa.” Näinhän se menee. Heathcliff ei sitten enää muuta
halunnutkaan kuin saada kostonsa kummallakin saralla, vaikka aivan täysin paatuneeksi
hän ei kuitenkaan välttämättä tullut. Lopussa olin nimittäin havaitsevinani
hänen käytöksessään viitteitä jonkinasteisista omantunnontuskista. Varma en
kuitenkaan ole, koska Brontë ei selittänyt mitään puhki vaan jätti paljon
lukijan oman tulkinnan varaan.
Onhan Humisevalla
harjulla toki muitakin ansioita. Jos minulla on rakkausromaaneille nuo kaksi
edellä mainitsemaani kriteeriä, niin romaaneille ylipäätään on kaksi
toisenlaista kriteeriä, jotka ovat helppolukuisuus ja persoonallisuus. Brontën
teos täyttää nämäkin hyvin. En tarkoita helppolukuisuudella sitä, että kirja ei
saisi haastaa lukijaansa ajattelemaan tai että asiasisällön pitäisi olla
kevyttä, mutta tekstiä täytyy olla miellyttävä lukea. Niin kuin Brontën tekstiä
onkin; hän on selkeä eikä jaarittele, ei harrasta liikaa venähtäneitä
miljöökuvauksia tai muitakaan sivupolkuja. Persoonallisuuttakin kirjassa riittää
ihan jo juonen rakenteen ja kertojaratkaisun tasolla.
Ei Humiseva harju
kuitenkaan täydellinen ole. Oikeastaan se on vähän hajanainen. Mielestäni
Heathcliffin ja Catherine vanhemman suhde oli mielenkiintoisin, joten
jälkimmäisen kuoleman jälkeen tunnelma ikään kuin vähän lörähti. Catherine
nuoremman kommellukset tuntuivat jotenkin vanhan toistolta, vaikka hänen ja
Haretonin jutusta oli kyllä silti ihan kiva lukea, eikä heille loppujen lopuksi
käynyt samalla tavalla kuin edeltäjilleen. Mielestäni kirja olisi kuitenkin ehkä ollut ehyempi kokonaisuus, jos olisi keskitytty vain ensimmäiseen
sukupolveen ja jälkikasvun toimista ei olisi kerrottu ainakaan näin pitkälti.
Erityisesti kaikesta nariseva Linton Heathcliff oli niin raivostuttava toisen sukupolven
edustaja, että häntä ei olisi tarvinnut olla ollenkaan olemassa. En tosin
tykännyt muistakaan kirjan hahmoista; he olivat kaikki luotaantyöntäviä, eikä
siinä sinänsä mitään, mutta kyllähän Brontë vähän ampui yli. Toimiva hahmo
sisältää kontrasteja – pimeää ja valoa, jotka sitten kamppailevat keskenään, ja
tuota kamppailua on aina mielenkiintoista seurata. Humisevan harjun henkilöt
olivat vain epämiellyttäviä (joskin yleensä ymmärrettävistä syistä) eivätkä
näin ollen riittävän moniulotteisia vastatakseen minun hahmomieltymyksiäni.
Mutta mutta, hyvä
kirja se siis oli, ellei se vielä tullut kaikille selväksi… Minä olin jo
koulussa huono kirjoittamaan lopetuksia esseisiini, ja sama ongelma on näemmä
vieläkin olemassa. En siis yritäkään väsätä tähän postaukseen mitään nasevaa
loppukaneettia tai yhteenvetokappaletta, vaan tyydyn ilmoittamaan, että olen jo
sanonut kaiken haluamani ja nyt vaikenen. Kiitos.
Kommentit
Lähetä kommentti