Teresan lempikirjoja, osa 4: A Song of Ice and Fire (Tulen ja jään laulu)


Kaikki lienevät jossain vaiheessa elämäänsä kuulleet George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire (ASOIAF) -kirjoista tai ainakin niiden pohjalta tehdystä huippusuositusta HBO:n tv-sarjasta Game of Thrones. Tynnyrissä eläneille kuitenkin tiedoksi, että kyseessä on kuvitteelliseen Westerosin kuningaskuntaan sijoittuva fantasiasarja, joka kuvaa aatelissukujen kamppailua kruunusta keskiaikaa muistuttavassa ympäristössä. Juonta on aivan turha yrittää referoida yhteen blogitekstiin eikä kyllä kannatakaan, koska se toimii kaikkine yllättävine käänteineen ja cliffhangereineen parhaiten, jos siitä ei tiedä liikoja etukäteen.
 
En myöskään lähde irrottamaan saagasta mitään yksittäistä teosta lempikirjojeni joukkoon, koska ajattelen noita kirjoja ennen kaikkea kokonaisuutena – tosin valitettavasti toistaiseksi keskeneräisenä sellaisena. Viisi teosta on tähän mennessä ilmestynyt, ja kaksi olisi näillä näkymin vielä tulossa. Viimeinen osa on ollut Martinilla työn alla nyt noin yhdeksän vuotta, joten kyllähän tässä tahtoo välillä usko loppua sen suhteen, että hän koskaan saa kyseistä kirjaa pukattua maailmalle.
 
Oma suhteeni kyseiseen saagaan sai alkunsa vuonna 2014, kun luin kirjat ensimmäisen kerran läpi. Tv-sarjasta en ollut siihen aikaan vielä kuullutkaan, vaikka kai se oli jo silloin olemassa. Tempauduin Westerosiin auttamattomasti heti Valtaistuinpelin prologista alkaen. Harmittelinkin, kun en ollut aiemmin saanut aikaiseksi lukea noita teoksia, vaikka olin kuullut niistä paljon hyvää ja ne olivat olleet päänsisäisellä ”must read” -listallani jo melkein kymmenen vuotta. Ehkä viivyttelyni oli kuitenkin loppujen lopuksi siunaus, kun ottaa huomioon kuinka naurettavan pitkäksi tämä kuudennen osan odotus on venähtänyt. Tosin kyllä näissä jo olemassa olevissakin teoksissa riittää vieläkin purtavaa, koska kaikkia yksityiskohtia ei millään voi sisäistää yhdellä tai parilla lukukerralla. Olen tähän mennessä lukenut kirjat 4–5 kertaa suomeksi ja viime kesänä vihdoin kertaalleen englanniksi.
 
 
Silloin viime kesänä alkuperäisteoksiin tutustuessani koin valaistuksen ja tajusin, että Martinhan on oikeasti aivan hemmetin hyvä kirjoittaja! Olin pitänyt kirjasarjaa enemmän juoni- ja hahmovetoisena kuin mitenkään kielellisesti ansioituneena, koska käännöksistä kirjoitustyylin hienous ei juurikaan välity. Sarjan on suomentanut Kirjava-pienkustantamon Satu Hlinovsky, joka on ymmärtääkseni kielenkääntäjänä hyvin pitkälti itseoppinut. Etenkin ensimmäisten osien suomennoksista amatöörimäisyyden pystyi mielestäni huomaamaan ja pahimmillaan ilmaisu olikin suorastaan tönkköä. Anglismeja esiintyi paljon ja englannin kielen vaikutus näkyi lauserakenteissa kautta rantain. Häiriinnyin etenkin pronominien käytöstä tilanteissa, joissa pronominia ei oikeasti suomenkielisessä tekstissä tarvittaisi. Käännösten laatu on kyllä sittemmin jatkuvasti parantunut ja viimeisimmissä kirjoissa kieli on kulkenut ihan sujuvasti. Hlinovsky on myös alusta saakka kääntänyt erityisesti paikannimet luontevasti eikä ole koskaan sortunut mihinkään väkisinväännettyihin mukanokkeluuksiin.
 
Silti alkuperäisteos on aina alkuperäisteos. Martinilla on sellainen kauniin mahtipontinen, suorastaan runollinen ja vähän vanhoillinen kirjoitustyyli. Hän käyttää paljon alkusointua ja erikoiselta kalskahtavia ilmauksia, kuten ”on the morrow” ja ”break the fast”. Tämä vanhahtava pohjavire ja muutkin tekstin taiteelliset ansiot puuttuvat käännöksistä kokonaan. Se on harmi, mutta sinänsä kyllä ymmärrettävää, koska eihän esimerkiksi edellä mainituille ilmauksille ole suomen kielessä mitään luontevaa vastinetta. Osa tekstin taiasta katoaa aina käännettäessä.
 
Muut A Song of Ice and Firen hyvät puolet välittyvät toki suomennoksista yhtä lailla. Aloitetaan vaikka siitä, että Martinin kertojaratkaisu on varsin toimiva. Tarinaa kerrotaan yksikön kolmannessa persoonassa, mutta kuitenkin aina tiiviisti jonkun näkökulmasta. Kertoja ei siis ole kaikkitietävä, vaan tapahtumat nähdään yksittäisen henkilön silmin tai paremminkin koetaan hänen päänsä sisällä. Näin hahmojen ajatusmaailmaan ja tunne-elämään päästään pureutumaan perusteellisesti.
 
Martinin henkilökuvaus on muutenkin tarkkaa, ja pidän erityisesti siitä, kuinka hän on jaksanut luoda kaikille keskeisille hahmoille yksityiskohtaisen henkilöhistorian. Monien muiden kirjailijoiden päähenkilötkin vaikuttavat usein siltä, että heille ei ole tapahtunut mitään ennen kirjan varsinaisten tapahtumien alkua, mutta ASOIAF:ssa taustatarinoihin on todellakin panostettu. Usein hahmojen tämänhetkinen käytös kumpuaa loogisesti jostakin, mitä he ovat vuosia sitten kokeneet. Kaikilla näkökulmahenkilöillä on myös oma yksilöllinen ”äänensä”, joka sävyttää kerrontaa silloinkin kun heidän ajatuksiaan ei suorasanaisesti siteerata; esimerkiksi Tyrionin ja Jaimen luvuissa on koko ajan ironisen humoristinen pohjavire, kun taas Cersei-luvuista välittyy jatkuvasti ilkeämielisen ylemmyydentuntoinen suhtautuminen muihin ihmisiin.
 
Tarkkaan mietitty hahmogalleria onkin ehdottomasti parasta ASOIAF:ssa. Useimmissa fantasiakirjoissahan hahmot on jaettu mustavalkoisesti sankareihin ja heidän vastustajiinsa, joiden välille sitten sukeutuu perinteisen yksioikoinen hyvä vs. paha -taistelu. Itseäni juuri tämä seikka vieraannuttaa fantasiakirjoista, koska eiväthän ihmiset oikeassa elämässäkään ole simppelisti joko hyviä tai pahoja, vaan vähän molempia. Martinin suurin vahvuus on se, että hänellä mitään kliseistä hyvä/paha-asetelmaa ei ole, eikä ole mitenkään itsestään selvää, kenen puolelle lukijan olisi tarkoitus asettua. Ykköskirjassa tosin vaikutti siltä, että Starkeista yritettiin leipoa jonkinlaista hyvisperhettä, mutta loppujen lopuksi asiat eivät olleet niin yksinkertaisia. Kunnon tyypeillä on heikkoutensa ja kunniattomilla vahvuutensa, ja asiat näyttäytyvät aivan eri valossa riippuen siitä, kenen näkövinkkelistä niitä milloinkin kuvataan. Toki joitakin yksinomaan vihattavia hahmojakin on (esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Joffrey ja Ramsay), mutta he toisaalta ovatkin vain sivuosissa. Jos heidän perspektiiviinsä päästäisiin pureutumaan, hekin saattaisivat näyttäytyä astetta inhimillisempinä.
 
Lempinäkökulmani vaihtelee siitä riippuen, mitä kullekin hahmolle on milloinkin tapahtumassa. Westerosin pääkaupunki Kuninkaansatama edustaa ainakin itselleni vähän sellaista kaiken keskipistettä (silloinkin kun siellä ei oikeasti edes tapahdu mitään), joten minua kiinnostavat erityisesti ne henkilöt, jotka nyt sattuvat siellä majailemaan. Pääsääntöisesti suurimmat suosikkini löytyvät kuitenkin Lannistereiden suvusta. Erityisesti Jaime ”Kingslayer” Lannister jaksaa viehättää, vaikka olisi hornan tuutissa. Alun perin pidin vain hänen komealta kalskahtavasta liikanimestään, mutta sittemmin hän pukkesi muutenkin kukkaan. Kyseessä on ehdottomasti saagan mielenkiintoisin ja monitahoisin henkilö. Martin halusi kuulemma luoda mahdollisimman ristiriitaisen tyypin, joka tekee periaatteessa hirmuisilta vaikuttavia tekoja, mutta ymmärrettävistä syistä. Jaime myös kehittyy hahmoista eniten tarinan aikana, tai sitten hän vain vaikuttaa kehittyvän, koska hänen hyviä puoliaan ei aluksi tuotu julki.
 
Tyrion Lannisterista taas olen tykännyt ensimmäisestä kirjasta lähtien. Hänen jutuilleen on tullut naurettua kerran jos toisenkin, mutta hän ei ole kuitenkaan pelkkä huumoripläjäys vaan niin ikään uskottava hahmo vaikuttimineen ja menneisyyksineen. Tv-sarjassa hän tuntuu Peter Dinklagen mainiosta näyttelytyöstä huolimatta vähän turhan pinnalliselta. Kirja-Tyrion on pohjimmiltaan rikkinäinen ihminen; hänellä on huono itsetunto ja norsunkokoisia ongelmia esimerkiksi isäsuhteessaan. Pystyn samastumaan Tyrioniin yllättävän hyvin, vaikka en olekaan yhtä nokkela kuin hän.
 
Arya Stark ja Brienne of Tarth kuuluvat myös suosikkeihini samastumispotentiaalinsa takia. Heidän juonikuvionsa ovat kyllä olleet välillä vähän tylsiä (erityisesti Briennen umpimähkäiset haahuilut neljännessä kirjassa), mutta persoonina he ovat mielenkiintoisia. Erityisesti Aryan muuttuminen tavallisesta, joskin villin omapäisestä lapsesta murhanhimoiseksi kostonenkeliksi on ollut kammottavaa ja kiehtovaa seurattavaa. Brienne puolestaan ei ole ainakaan vielä kokenut mitään merkittävää kehityskulkua, vaan hän on alusta saakka ollut koskettavalla tavalla hukassa itsensä ja omanarvontuntonsa kanssa. Martinin kirjoissa on kyllä näiden kahden lisäksi paljon muitakin persoonallisia naishahmoja (esim. Asha Greyjoy, Ygritte, Mormontin naiset, Punaisen kyyn tyttäret, Cersei, Dany, Catelyn), jotka ovat vähintään yhtä tärkeässä roolissa kuin miehet, mikä on minun käsittääkseni perinteisessä fantasiassa aika poikkeuksellista.
 
A Song of Ice and Fire erottuu vielä muissakin suhteissa edukseen fantasiakirjallisuuden edustajana. Jos vertaa vaikkapa Tolkienin Keskimaahan (tai mikä lie Arda se nyt onkaan), niin ei se koskaan ole tullut minulle yhtä läheiseksi kuin tämä. Pidän siitä, kuinka Martin on rakentanut maailmansa sekoittaen sopivissa määrin tuttuja ja vieraita elementtejä. Hänen luomansa rinnakkaistodellisuus ei näin ollen ole liian arkinen tai liian etäinen, vaan jotakin siltä väliltä. Tarkoitan sitä, että Seitsemän kuningaskuntaa ja sinne sijoitetut hahmot muistuttavat sen verran paljon meidän maailmaamme ja meitä itseämme, että ne tuntuvat uskottavilta ja niihin on helppo samastua. Toisaalta Westeros samanaikaisesti myös eroaa meidän Telluksestamme monin kiehtovin yksityiskohdin, niin että lukijan mielikuvituskin saa riittävästi ravintoa.
 
Kuinka tarkasti Martin onkaan miettinyt kaiken aina uskontoja, lakeja, tapoja, sanontoja, arvoja, maantiedettä, historiaa, kulttuuria, kieliä, sairauksia, ruokalajeja, sukuja ja vaakunoita myöten! Toki hän on ottanut jonkin verran vaikutteita oikealta keskiajalta, mutta kyllä hän on paljon keksinyt omasta päästäänkin. Varsinaiset fantasiaelementit tosin ovat varsinkin aluksi aika pienessä roolissa, mutta minä en edes kaipaa mitään suurieleistä sauvanheiluttelua. Jotenkin siihen taikapuoleen on sitä paitsi helpompi päästä jyvälle, kun se esitellään lukijalle (ja hahmoille) pikkuhiljaa eikä vain paiskata yhtäkkiä päin näköä kaikessa komeudessaan. Kyllähän näissä lohikäärmeissä, muukalaisissa ja henkiinherätyksissä riittää sulateltavaa itse kullekin, mutta asiat on aina helpompi omaksua, kun niihin pääsee tutustumaan tipoittain.
 
Lisäksi noissa kirjoissa on paljon dramatiikkaa ja ne herättävät voimakkaita tunteita laidasta laitaan. Eniten suuria tunteita ja shokeeraavia käänteitä oli varmaankin sarjan kolmannessa osassa Miekkamyrskyssä (A Storm of Swords), mutta muut osat eivät jää paljoa jälkeen. Päästään kokemaan roppakaupalla jännitystä, pelkoa, kauhua, järkytystä, surua, katkeruutta, inhoa, vihaa… Positiivisemmalta sektorilta mukana on muun muassa kiintymystä ja ystävyyttä – välillä jopa rakkauttakin, enimmäkseen tosin aika onnetonta sellaista. Aika synkeäähän tuo meno tuppaa muutenkin paikoitellen olemaan, mutta huumoria ja muita ilon pilkahduksiakin esiintyy sen verran, että homma ei mene aivan liian ahdistavaksi. Välillä toivoisin tosin enemmänkin onnea henkilöiden elämään, kun välillä tuntuu siltä, että kaikilla menee kaikki päin peetä. Ei siinä kuitenkaan mitään, minä yleensäkin pidän aika synkästä ja jopa inhorealistisesta kirjallisuudesta.

Myös juonenkuljetuksen laskisin Martinin vahvuudeksi, mutta tietyin varauksin. Juoni oli etenkin aluksi todella ennalta-arvaamaton. Lukijan oli pysyttävä koko ajan varpaillaan, kun mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa ja kuka tahansa saattoi myös potkaista tyhjää. Yleensähän sitä voi tuudittautua siihen, että keskeiset henkilöt selviytyvät kuin ihmeen kaupalla mistä tahansa tilanteesta, mutta Tulen ja jään laulussa on toisin. Paitsi että… nyt saagan edetessä on valitettavasti tullut vähän sellainen tunne, että tietyt keskeisimmistä hahmoista ovat kasvattaneet ylleen haarniskan. Toivoisin melkeinpä, että Martin yllättäisi kaikki ja tappaisi vaikkapa Danyn tai Tyrionin The Winds of Winterissä (mikäli se nyt koskaan ilmestyy), mutta tuskinpa sellaista tulee tapahtumaan. No itselläni riittää kuitenkin jännättävää, koska oma lempparini Jaime tuskin on loppuratkaisun kannalta kovin merkittävässä asemassa ja saattaa näin ollen kuolla milloin tahansa. Tässä välissä huomautettakoon ihan yleisesti, että olen kyllä katsonut tv-sarjan lopun, mutta en usko että kirjat tulevat päättymään täysin samalla tavalla.
 
Minusta kirjasarjan juoni on muutenkin muuttunut vähitellen huonompaan suuntaan, enkä usko olevani yksin tämän ajatuksen kanssa. Etenkin kaksi ensimmäistä osaa Valtaistuinpeli (A Game of Thrones) ja Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings) olivat suhteellisen jänteviä kokonaisuuksia. Miekkamyrskyssä alkoi tulla jo vähän rönsyjä, mutta enimmäkseen homma pysyi vielä hyvin kasassa. Korppien kesteissä (A Feast for Crows) sitten levähti toden teolla, eikä Lohikäärmetanssi (A Dance with Dragons) varsinaisesti auttanut asiaa vaan sekoitti pakkaa entisestään. Olen kyllä useampien lukukertojen jälkeen alkanut jopa pitää kahdessa viimeisimmässä teoksessa esitellyistä rautasyntyisten ja dornelaisten kuvioista, mutta siitä ei pääse mihinkään, että kirjasarjan pääjuoni olisi säilynyt selkeämpänä ja virtaviivaisempana, jos moisia sivuhaaroja ei olisi ollenkaan tuotu mukaan. Paletti oli tarpeeksi levällään jo muutenkin.
 
Eli kaiken kaikkiaan ASOIAF:n taso on kyllä laskenut, mutta kokonaisuutena kirjasarja on loistava ja ovathan nuo pari viimeisintä osaakin vähintäänkin todella hyviä. Odotan innolla seuraavaa, joka tuskin koskaan ilmestyy. Tai ehkä ilmestyykin, mutta päätösteokseksi kaavailtua A Dream of Springiä saataneen odottaa maailman tappiin asti.
 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Juhani Aho: Juha

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä