Teresan lempikirjoja, osa 3: Tuntematon sotilas

"Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas."

Joskus itsenäisyyspäivisin poden jopa huonoa omaatuntoa siitä, että kaikki kolme Tuntematon sotilas -filmatisointia ovat jääneet minulle vieraiksi. Mollbergin ja Louhimiehen hengentuotoksista en tiedä käytännössä mitään. Edvin Laineen versiosta olen kyllä nähnyt joitakin yksittäisiä kohtauksia ja kerran yritin jopa katsoa sen kokonaan, mutta jostakin syystä en päässyt loppuun saakka. Siitä alkuosastakaan en enää mitään muista. Olen kai huono suomalainen.

Samaan aikaan olen toisaalta iloinen ja ylpeäkin siitä, että tunnen tuon tarinan vain sen aidossa ja alkuperäisessä muodossa, eivätkä ohjaajien ja käsikirjoittajien näkemykset tai näyttelijöiden tulkinnat ole päässeet vaikuttamaan mielikuviini. Olen nimittäin lukenut Väinö Linnan vuonna 1954 ilmestyneen romaanin useita kertoja ja jokaisella lukukerralla nähnyt tapahtumat elävästi sieluni silmin. Ei minulla ole enää tarvetta millekään ulkopuolisille visioille.

Tuntematon sotilas käsittelee jatkosotaa kuvitteellisen konekiväärikomppanian näkövinkkelistä, kuten jokainen tynnyrin ulkopuolella kasvanut suomalainen varmaan tietää. Valitsin teoksen aikoinaan äidinkielen kurssin pakkolukemistokseni ihan vain siksi, että se oli ainoa kirjalistan vaihtoehdoista, joka sattui löytymään lapsuudenkotini kirjahyllystä. Noin muuten aihe ei erikoisesti houkutellut. Tai aihe saattoi houkutellakin, mutta genre ei. Minulla oli nimittäin silloin ja on oikeastaan vieläkin sotaromaaneista sellainen (todennäköisesti virheellinen) mielikuva, että ne tuppaavat olemaan puisevia toimintakirjoja, joissa keskitytään vain tunneköyhään tapahtumien kuvailuun eikä pureuduta ihmisten sielunmaisemaan sen kummemmin. Tuntematon sotilas osoitti omalta osaltaan tämän ennakko-oletuksen täysin vääräksi. Eikä kirjan aiheella loppujen lopuksi ole mitään merkitystä, jos sitä vain käsitellään mielenkiintoisella otteella.

 

Tuntemattoman sotilaan parasta on antia ehdottomasti henkilökuvaus. Se on täyttä rautaa. Hahmot erottuvat toisistaan omina värikkäinä persooninaan, mutta liialliseen kärjistämiseen ei kuitenkaan sorruta vaan tyypit säilyvät enimmäkseen uskottavina. Heidän kaikki ominaisuutensa (ulkonäköä lukuunottamatta) kuvataan erinomaisen tarkkaan, suorastaan syväluotaavasti. Linna näet ei tyydy ainoastaan esittelemään henkilöidensä luonnetta ja tapoja vaan pureutuu myös syihin, jotka ovat muovanneet heistä tietynlaisia. Lehto esimerkiksi kehittyi niin kovapintaiseksi kasvaessaan orpona Tampereen kaduilla, ja Honkajoki on omaksunut pellenroolin sodan myötä ihan vain viihdyttääkseen itseään ja sotilastovereita kaiken ankeuden keskellä. Kirjan mittaan hahmot tulevatkin lukijalle niin läpikotaisin tutuiksi, että ilman johtolauseitakin voi päätellä, kuka milloinkin on äänessä. Tuntuu jopa siltä kuin he eivät olisi pelkästään fiktiivisiä henkilöitä vaan heräisivät henkiin romaanin sivuilta. Sellaistahan henkilökuvauksen pitäisi aina olla, mutta harva kirjailija on onnistunut tässä asiassa niin hyvin kuin Väinö ”Väiski” Linna.

 

Linna menee mielestäni ojaan ainoastaan siinä, että hahmot jakaantuvat turhan selvästi hyviin ja huonoihin tyyppeihin. Hyvät tyypit (esim. Hietanen, Rokka, Koskela) kuvataan miellyttävinä ihmisinä ja taitavina sotilaina, eikä heissä ole oikein mitään merkittäviä puutteita. Niskurointia en sellaiseksi laske, koska auktoriteettien kunnioittamattomuus esitetään teoksessa lähes yksinomaan myönteisessä valossa. Huonot tyypit (esim. Riitaoja, Lammio, Karjula) taas ovat joko heikkoluonteisia tai luonnevikaisia ja sotilainakin pääosin kehnoja, eikä heistä hakemallakaan tahdo löytyä mitään myönteistä. Lammio tosin kuvataan rohkeaksi mieheksi, mutta hänen pelottomuutensakin kääntyy muiden silmissä negatiiviseksi piirteeksi, kun he eivät voi purkaa häneen kohdistuvia antipatioitaan edes halveksuntaan.

 

Alikersantti Lehto onkin suosikkihahmoni lähinnä sen takia, että hänellä on selkeät vahvuutensa ja puutteensa sekä ihmisenä että sotilaana. Ihmisenähän Lehto on melko häijy ja matalamoraalinen, mutta kyllä hänessä niitä inhimillisempiäkin puolia välillä pilkahtelee – esimerkiksi silloin kun hän suostuu seisomaan kovennettua vain pelastaakseen Koskelan hankalasta välikädestä ja silloin kun hän kaikesta huolimatta raahaa pelkurimaista Riitaojaa perässään, vaikka voisi hyvin jättää tämän vain polun varteen lojumaan. Sotilaana Lehto on mies paikallaan lähinnä rohkeutensa ja lujuutensa takia, mutta toisaalta hän on liiankin peräksiantamaton eivätkä hänen johtamistaitonsa ole kovin kummoiset. Toiseksi moniulotteisin henkilö on varmaan yllättäen Mäkilä, joka on talousaliupseerina järkyttävän saita mutta tasapuolinen. Näiden kahden kaltaisia ristiriitaisia tyyppejä olisi voinut olla enemmänkin. Olisin kaivannut sitä, että joku onneton tunari olisi jossakin tilanteessa ylittänyt itsensä tai että joku sankarillisista tyypeistä olisi ampunut vahingossa oman tai syyllistynyt muuhun anteeksiantamattomaan tumpelointiin. Oikeassa elämässä kun ihmiset eivät ole niin mustavalkoisia kuin Linna vähän antaisi ymmärtää.

 

Nämä ovat kuitenkin pikkuvikoja, eikä hahmogalleriasta muuten pysty esittämään moitteen sanaa. Lempihahmoa kysyttäessä tekisi mieli mainita oikeastaan kaikki keskeiset henkilöt niitä edellä mainittuja ”huonoja tyyppejä” ja ehkä Rokkaa lukuunottamatta. Rokka nimittäin näyttäytyy niin ylivoimaisen sankarillisena ja kaikkivoipana, että hän ei mielestäni ole uskottava. Hän taisi pelätä koko kirjan aikana vain kerran, ja silloinkin lähinnä muiden puolesta. Tosin hän on käsittääkseni paradoksaalisesti ainoa hahmo, joka perustuu suoraan todellisen elämän esikuvaan, eli sikäli hänen ei pitäisi olla epärealistinen. Kovin etäiseltä ja vaikeasti samastuttavalta hän joka tapauksessa tuntuu, vaikka mieleenpainuva persoona onkin.

 

Ennen Lehtoa suosikkihahmoni oli kapteeni Kaarna. Hän on niin leppoisa tapaus kodikkaine yksinpuheluineen ja hyräilyineen, että alkaa ihan hymyilyttää aina kun hänet mainitaan. Lisäksi hän kohtelee miehiään aina reilusti, vaikka toisaalta myös ”sanoo milloin pelut pieniä on”. Nykyään tekisi kuitenkin melkein mieleni kruunata parhaaksi hahmoksi Hietanen, koska hänestä huokuu siinä määrin positiivista energiaaa ja sydämellisyyttä, että pitäisin hänestä varmasti oikeassa elämässä mielettömän paljon. Viimeisimmällä lukukerralla koin myös Vanhalan suhteen valaistuksen; hänhän ei olekaan pelkästään ärsyttävä hihittelijä vaan pohjimmiltaan melko terävä kaveri, joka ymmärtää parhaiten sodan mielettömyyden ja yliampuvan isänmaallisuuden järjettömyyden. Honkajoella ja Koskelalla on myös paikkansa sydämessäni, Honkiksella siksi että pidän hänen huumoristaan ja Koskelalla siksi että hän on itse rauhallisuus.

 

Henkilökuvauksen lisäksi myös tunnekuvaus on Tuntemattomassa sotilaassa vertaansa vailla. Nämä kaksi kuvauksen alalajia ovatkin mielestäni tärkeintä kirjallisuudessa (kuten olen aiemminkin sanonut), koska ilman onnistunutta henkilökuvausta lukija ei pysty samaistumaan kehenkään eikä tempautumaan kunnolla kirjan maailmaan, ja ilman onnistunutta tunnekuvausta lukeminen ei vain yksinkertaisesti... noh, tunnu miltään. Väinö Linna kuvaa henkilöiden tuntemukset niin tarkasti ja uskottavasti, että lukija pystyy oikeasti asettumaan sotilaiden saappaisiin ja ymmärtämään heidän eloaan taistelun melskeessä. Kirjailija ei ainoastaan kerro, miltä hahmoista tuntui vaan pureutuu syvälle niihin syihin, jotka saivat heidät käyttäytymään tietyllä tavalla. Pidän kovasti esimerkiksi siitä, kuinka tyypit tiuskivat toisilleen aina pahassa paikassa ja toisaalta nauroivat kaikelle, kun olivat selvinneet pahasta paikasta. Yksi uskottavimmista kohdista oli se, kun Hietanen raivosi Mäkilälle tämän kieltäydyttyä antamasta Saloselle uusia saappaita, mutta pohjimmiltaan Hietasen kiukku kumpusi lähinnä siitä, että hän oli joutunut jättämään korttipelinsä kesken. Juuri noinhan ihmiset käyttäytyvät oikeastikin, purkavat ärtymystään toisiinsa. Mainitussa Hietasen tapauksessa kiukku purkautui kyllä sinänsä ihan oikeaan osoitteeseen, koska se hänen pelinsä oli jäänyt kesken nimenomaan Mäkilän takia.

 

Pääasiassa edellä mainittujen syiden takia Tuntematon sotilas on yksi Suomen ja itse asiassa maailmankin parhaista tekeleistä, mutta on sillä toki myös muita ansioita. Ensinnäkin juoni on tasapainoisesti rytmitetty eli sisältää sopivissa määrin toimintaa ja rauhoittumista. Oikeanlainen rytmitys on tärkeää, koska toiminta ei tunnu miltään ellei sen kontrastina ole rauhoittumisen vaiheita, mutta toisaalta liiallinen tapahtumaköyhyys muuttuu helposti tylsyydeksi. Kirja on myös sopusointuisessa balanssissa synkkyyden ja huumorin välillä, eli se ei ole liian kepeä mutta ei myöskään niin vakavamielinen, että lukeminen tuntuisi raskassoutuiselta. Lisäksi Tuntemattoman vahvuuksiin kuuluu mukaansatempaava ja tietyllä tapaa iätön alkulause, vaikken jumaliin uskokaan (mistä tulikin mieleeni, että Lahtinen oli aika fiksu kaveri).

 

Kaiken kukkuraksi Linnan kieli on värikästä ja täynnä toinen toistaan osuvampia lentäviä lauseita. ”Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.” ”Kui helvetin taval sitä voi oikke rakasta rätei ja lumpui.” Aivan loistavaa. Murteet tosin olisi minun puolestani voitu jättää pienempään osaan tai vaikka kokonaan pois, koska niiden takia erityisesti Rokan ja Hietasen puheesta on paikoitellen hankala saada tolkkua. Sinänsä on toki positiivista, että henkilöiden puhetyylit eroavat toisistaan, mutta se ei saisi tapahtua ymmärrettävyyden kustannuksella.

 

Ennen kaikkea Tuntematon sotilas on uskottavan raadollinen kuvaus sodasta ja toisaalta syvällinen tutkielma eri johtamistyypeistä. Voisin toki paasata kirjan ansioista vielä pitkät pätkät, mutta tuskin kukaan jaksaisi lukea sitä, joten taidan lopettaa nyt tähän tältä erää. Tyydyn vain sanomaan, että Väinö Linna osasi asiansa ja Täällä Pohjantähden alla kuuluu myös suosikkeihini. Siitä ehkä lisää joskus toiste.