Teresan lempikirjoja, osa 5: Täällä Pohjantähden alla

 

Väinö Linnan pääteos Täällä Pohjantähden alla on kirja, joka jokaisen suomalaisen tulisi lukea vähintään kerran elämässään jo ihan yleissivistyksenkin takia. Siinä käsitellään kuvitteellisen hämäläissuku Koskelan ja kuvitteellisen hämäläiskylä Pentinkulman näkökulmasta kaikki Suomen historian keskeiset käännekohdat 1880-luvulta aina 1950-luvulle. Työväenliikkeen leviäminen, nationalismi, suurlakko, itsenäistyminen, kansalaissota, torpparilaki, Lapuan liike, talvisota ja jatkosota vilisevät silmien ohitse kirjaa lukiessa.

 

Minä en kuitenkaan aikoinani päätynyt tämän trilogian pariin sen vuoksi, että olisin halunnut tietää jotakin Suomen historiasta. Olin vain aiemmin lukenut Tuntemattoman sotilaan ja ihastunut Linnan kirjoitustyyliin. Hän ei kerro tarinoita juonivetoisesti, vaan keskittyy tapahtumien sijasta ennen kaikkea ihmisiin ja pureutuu syvälle heidän sielunmaisemaansa. Toki hänen kirjoissaan on myös toimintaa, mutta tärkeintä ei kuitenkaan ole mitä tapahtuu, vaan kenelle tapahtuu ja miltä se tuntuu.

 

Odotin Täällä Pohjantähden alla -trilogialtakin siis alun perin erityisesti hyvää henkilökuvausta, mutta sen suhteen jouduin jopa hieman pettymään. Tai pettymään on ehkä turhan vahva ilmaus, koska jos Tuntemattomassa sotilaassa on maailman onnistuneinta henkilökuvausta, niin tässä on sitten toiseksi onnistuneinta. Keskivertokirjailijat jäävät kauas taakse, mutta omalle aiemmalle tasolleen Linna ei aivan yllä. Hahmoja on vain yksinkertaisesti niin paljon, että paletti tahtoo hajota käsiin. Toki erityyppisten ihmisten kuuluukin olla kattavasti edustettuina, kun on tarkoituksena kuvata kokonaisen kylän elämää Suomen historian pyörteissä, mutta mielestäni vähän pienempikin hahmogalleria olisi kuitenkin riittänyt. Ainakin sellainen olisi pysynyt lukijan päässä vähän paremmin järjestyksessä. Kyllä minulta menivät varsinkin ensimmäisellä lukukerralla (ja menevät välillä vieläkin) kaiken maailman Alpot ja Arvot iloisesti sekaisin, varsinkin kun heidän nimensäkin muistuttavat toisiaan.

 

Juuri valtavan hahmokaartin vuoksi kaikkiin tyyppeihin ei ehditä kunnolla paneutua, vaan monet jäävät valitettavan etäisiksi. Joko heillä ei ole minkäänlaista luonnetta tai sitten ehkä onkin, mutta se ei vain jää mieleen, kun heille ei ole annettu tarpeeksi tilaa. Toki jonkinlainen priorisointi onkin tarpeen – mitäs siitä nyt tulisi, jos kaikista tyypeistä kerrottaisiin ummet ja lammet – mutta kyllä minä olisin esimerkiksi Vilho Koskelan pikkusisaruksista halunnut tietää vähän enemmänkin. Nyt he jäävät vain puolivillaisten mainintojen tasolle; roikkuvat kyllä siellä jossakin taustalla mutta eivät kohoa esille omina persooninaan.

 

Edellä mainittu koskee kuitenkin vain sivuhenkilöitä. Keskeisimmiksi valitsemansa hahmot Linna sitten kuvaakin Tuntemattomasta sotilaasta tutulla otteella. On hankala luoda fiktiivisestä henkilöstä samaan aikaan persoonallinen ja uskottava, koska värikkyyttä havitellessaan tulee helposti sortuneeksi liioittelun syntiin. Linna osasi valita tämän asian suhteen kultaisen keskitien; hänen kuvaamansa ihmiset ovat pääsääntöisesti sekä omaleimaisia että realistisia.

 

Erityisen taitava Linna oli hahmokehityksen saralla. Esimerkiksi Akseli Koskelan sosialististen mielipiteiden muotoutuminen on hyvin tarkkanäköisesti kuvattu, eivätkä tämän motiivit ole mitenkään kovin yleviä. Pääasiassa häntä kiinnostaa vain se, että hänen perheensä voisi ehkä sosialismin avulla saada pappilalta takaisin kontrahdin muutoksessa menetetyt maa-alueet. Linna ei siis mitenkään kaunistele ihmisluonnon itsekkyyttä, mutta ei hän toisaalta myöskään kärjistä sitä liiallisuuksiin. Hahmot ovat kaiken kaikkiaan uskottavan moniulotteisia, eikä kukaan ole mustavalkoisesti vain hyvä tai paha.

 

Henkilökuvas on siis kaikesta huolimatta ehdottomasti tämänkin kirjan vahvuus. Jos kaikkien tyyppien luonteita ei olekaan kuvattu tarpeeksi tarkasti, niin heidän tunteensa ja ajatuksensa sen sijaan on. Linna osasi astua henkilöidensä saappaisiin paremmin kuin kukaan. Hän ymmärsi, mitä ihmisen päässä liikkuu eri tilanteissa ja osasi pukea oivalluksensa sanoiksi siten, että lukijakin sen ymmärtää. Yksi uskottavimmista kohdista oli se, kun Jussi alkoi olla liian vanha työntekoon ja yritti epätoivoisesti korostaa asemaansa neuvojana, jotta ei tuntisi itseään sentään vallan tarpeettomaksi. Noin voisi kuvitella jonkun vanhan papparaisen toimivan oikeassakin elämässä. Toinen harvinaisen todentuntuinen kohta oli se, kun Otto vähätteli maanvuokralakia vain siksi, että hän sattui sillä hetkellä roikkumaan häntyrin (mikä se sitten onkin) päällä vaivalloisessa asennossa ja kaikki muu tuntui sen rinnalla toissijaiselta. Vastaavanlaisia esimerkkejä olisi pilvin pimein, enkä lähde niitä kaikkia nyt luettelemaan, koska siihen menisi koko päivä ja varmaan vielä huominenkin.

 

Monet trilogian henkilöistä ovat minulle mieluisia ja jopa rakkaita. Preeti Leppänen, muiden kyläläisten ylenkatsoma yksinkertainen mäkitupalainen, on erityisen lutuinen kaikkine itsensä vähättelyineen ja hokemineen. ”Se on semmosta meitin tämmösten miesten, minun niin kun sinunkin.” Kylän räätäli Aadolf Halme, tuo itseoppinut älykkö, puolestaan viehättää lähinnä tietyn (tahattoman) humoristisuutensa takia, vaikka onkin vakavalla asialla. Läpikotaisin hienostuneena ja sydämeltäänkin sivistyneenä miehenä hän myös erottuu edukseen rahvaanomaisuuteen ja suoranaiseen väkivaltaisuuteen taipuvaisesta työläisjoukosta.

 

Pääperheistä Koskelat tuppaavat olemaan minun makuuni vähän turhan jäyhää sakkia – erityisesti Jussi välillä suorastaan ärsyttää ylenpalttisessa happamuudessaan ja nuukuudessaan, vaikka toisinaan häntä käy myös sääliksi. Melkoiseen statistin osaan jäävästä Akustista pidän poikkeuksellisen paljon, koska hän on sukunsa edustajaksi yllättävänkin eloisa tapaus, ja Vilho puolestaan tuntuu erityisen kiehtovalta, koska Tuntemattomasta sotilaasta tutun vänrikki Koskelan henkilöhistoria kiinnostaa jo lähtökohtaisesti.

 

Yleisesti ottaen kallistun kuitenkin enemmän tuonne Kivivuorten puolelle. Heillä on sentään pilkettäkin silmäkulmassaan. Suosikkini on varmaan Otto, koska hän on ensinnäkin hauska tyyppi, mutta lisäksi hänen elämänasenteensa tekee syvemmälläkin tasolla vaikutuksen. Hän ei ota itseään tai muita turhan vakavasti, mutta hoitelee asialliset hommat kuitenkin mallikkaasti – ei tarpeettomasti rehkien, vaan älykkäästi hedelmällisimpiin tulonlähteisiin priorisoiden. Kivivuorten elintaso vaikuttaisikin olevan pääsääntöisesti paremmalla tolalla kuin Koskeloiden, vaikka Jussi painaa hommia niska limassa aamusta iltaan. Myöhemmin Otosta kyllä tulee hiukan saamaton, mutta sitä se ikä teettää.

 

Linnan naiskuvaus sen sijaan on mielestäni pääsääntöisesti ohuenlaista. Toki tässä kirjassa sentään esiintyy myös naisia toisin kuin Tuntemattomassa sotilaassa (tai olihan siinäkin se yksi hutsahtavaksi kuvattu lotta), mutta he tuntuvat jotenkin valjuilta – siltä kuin eläisivät lähinnä miestensä välityksellä. Erityisen pahasti puolisoidensa varjoon jäävät Alma Koskela, Anna Kivivuori ja Elina Koskela os. Kivivuori sekä sivuhenkilöistä ainakin paronitar, Emma Halme ja kansakoulunopettajan vaimo Eila Rautajärvi. Eihän tuohon aikaan toki oikeastikaan ollut tasa-arvo vallalla, mutta noiden edellä mainittujen elämä tuntuu pyörivän kokonaan heidän miestensä ympärillä. Esimerkiksi ruissadon kuollessa Almaa ei sureta niinkään torpan tärkeimmän ravinnon- ja tulonlähteen menetys kuin sen mahdolliset vaikutukset Jussin mielialaan. Anna Kivivuoren koko surumielisyyteen taipuvainen luonteenlaatu puolestaan kumpuaa pohjimmiltaan Otosta – ensin siitä, kuinka tämä petti häntä seurusteluaikoina ja myöhemmin siitä, kuinka huolettomasti tämä on avioliiton aikanakin suhtautunut niin taloudenpitoon kuin muihinkin asioihin. Elina, paronitar, Emma Halme ja Eila Rautajärvi taas ovat täysin tahdottomia nukkeja miestensä vallan alla. Halmeen tapauksessa alistuminen on tosin tapahtunut nimenomaan Emman aloitteesta eikä siksi, että aviomies Aatu pyrkisi häntä mitenkään tarkoituksella hallitsemaan. Eivätkä Akseli, paroni ja kansakoulunopettajakaan välttämättä tietoisesti halua alistaa, mutta he ovat sen verran dominoivia persoonia, ettei vaimoilla ole mitään mahdollisuutta saada ääntään kuuluviin.

 

Vieroksun Linnan naiskuvauksessa myös sitä, millaisia vollottajia hän on kaikista naisista tehnyt. Ihan jokaiseen vastoinkäymiseen ja mihin tahansa muuhunkin mielenliikutukseen reagoidaan itkua vääntämällä. Ei ole mielestäni uskottavaa, että jokainen kirjan naispuolinen henkilö on tässä suhteessa samasta puusta veistetty. Eiväthän kaikki naiset oikeasti ole mitään itkupillejä.

 

Onneksi kirjassa esiintyy kaikesta huolimatta muutamia vahvojakin naishahmoja. Torpparintytär Elma Laurilassa ja rovastinrouva Ellen Salpakarissa on nimittäin luonnetta vaikka muille jakaa. Näillä kahdella on vain sellainen ero, että Elmasta pidän paljonkin, kun taas Ellen ärsyttää minua jokaisella lukukerralla niin paljon kuin kuvitteellinen henkilö vain voi ärsyttää.

 

Elma on mieleeni, koska… noh, hänessä vain on niin paljon särmää. Hän on piristävä poikkeus kaiken maailman Aunejen keskellä, kun käskee perässään roikkuvia poikia tylysti painumaan helvettiin. Sota-aikana hän myös osoittaa rohkeutta, jollaista en olisi mitenkään osannut odottaa Linnan naishahmolta.

 

Ellen puolestaan on älykäs nainen ja hänellä on näkemystä maailman asioista, mutta hänen voimakasta luonnettaan on hankala arvostaa, koska hän suhtautuu muihin niin empatiakyvyttömästi ja välillä suorastaan manipuloivasti. Rovastipuolisoaankin hän vetää kuin pässiä narussa. Mitenkään pahantahtoinen Ellen ei kylläkään ole, mutta hän tuntuu kaikesta ylevästä kansalliskiihkoilustaan huolimatta pitävän omaa elintasoaan etusijalla torppareiden hyvinvoinnin kustannuksella. Tämä sinänsä luonnollinen käytös näyttäytyy lukijalle helposti julmuutena, kun lisätaksvärkit ja muut sopimuksen heikennykset kohdistuvat nimenomaan kirjan päähenkilöihin, joihin on jo matkan varrella ehtinyt kiintyä.

 

Täällä Pohjantähden alla on siis tutustuttanut minut koko joukkoon unohtumattomia persoonia, mutta lisäksi se on tutustuttanut minut Suomen historiaan. Olin ensimmäisellä lukukerralla jopa yllättynyt siitä, miten sivistävä kirja se on. Tuntemattomassa sotilaassa kun ei ole aivan näin paljon faktatietoa. Täällä Pohjantähden alla ei kuitenkaan ole missään vaiheessa tylsä, vaikka siinä käsitelläänkin jykeviä aiheita – politiikkaa, sotaa ja historiaa. Linna viljelee sopivissa määrin huumoria vankan asian vastapainona. Toisaalta hän myös tuo tapahtumat yksilötasolle, jolloin ne tuntuvat heti paljon kiinnostavammilta ja ovat myös helpommin sisäistettävissä kuin jostakin kuivakasta historiankirjasta luettuina.

 

Linna ei myöskään sorru ainakaan tässä teoksessa liikaan mustavalkoisuuteen, vaan vastapuolenkin näkemykset on ihan puolueettoman tuntuisesti esitetty. Sympatiani vaihtelevat kirjan mittaan punaisten ja valkoisten välillä ihan sen mukaan, kummat milloinkin ovat alakynnessä, ja eri lukukerroillakin myötätuntoni on jakaantunut hieman eri tavoilla. Nuorempana muistan suhtautuneeni punikkeihin myötämielisemmin, kun taas viimeksi olin pääsääntöisesti valkoisten puolella. Sosialistien ajamat asiat olivat sinänsä perusteltuja, mutta toimintatavat lipsahtivat niin usein rettelöinnin ja väkivallan puolelle, että kannatin kyseisestä poppoosta lähinnä aina yhtä rauhanomaista Halmetta ja niin ikään rähinöitä vieroksuvaa Janne Kivivuorta. Lapuan liikkeen aikoihin punaisten ja valkoisten roolit kääntyivätkin sitten toisinpäin; silloin rettelöihin syyllistyivät lähinnä nuo ”isänmaalliset” porvarit, ja sympatiani siirtyivät enemmän sosialistien puolelle.

 

Ennakkotietoni punaisten ja valkoisten välisistä kahakoista olivat hyvin vähäiset ennen ensimmäistä lukukertaa, koska minulla oli tapana nukkua koulun hissantunneilla. En siis osaa ottaa juurikaan kantaa siihen, kuinka todenmukaisesti Linna on asiat esittänyt (ymmärtääkseni hän liioitteli ainakin torpparikysymyksen merkitystä sisällissodan taustatekijänä). Aina Täällä Pohjantähden alla -teosta lukiessa innostun kuitenkin hetkellisesti Suomen historiasta ja suunnittelen hommaavani jonkin aihetta käsittelevän opuksen, että pääsisin syventymään menneeseen oikein kunnolla. En tosin ole vielä kertaakaan tehnyt sitä, sillä kiinnostuksellani on tapana sammua nopeasti. Pidän kyllä historiasta, mutta vain romaanimuodossa. Mitkään kuivuuttaan natisevat, vuosilukuja ja kaiken maailman homekorvien nimiä vilisevät asiatekstit eivät minua viehätä.

 

Sitten suuri kysymys: kumpi on parempi, Täällä Pohjantähden alla vai Tuntematon solttu. Vastaisin ehkä jopa, että Täällä Pohjantähden alla on parempi. Tuntematon on kuitenkin pelkkää sotimista alusta loppuun ja ”Pohjis” ehkä tietyllä tapaa monipuolisempi – siinä kun on sodan lisäksi paljon muutakin mukavaa, kuten soiden kuokkimista ja kattojen rakentamista. Tietysti sivumääräkin on huomattavasti suurempi kuin Tuntemattomassa, joten tapahtumien pohjustamiselle on enemmän aikaa ja Koskelan sankkain suvun vaiheisiin pääsee oikein kunnolla uppoutumaan.

 

Pohjantähdessä ei myöskään onneksi ole niin kummallisia murteita kuin Tuntemattomassa, vaikka kyllähän hahmot puhuivat yllättävän juntisti ollakseen hämäläisiä. Minulla on muutenkin vähän kahtiajakautunut suhtautuminen Linnan dialogiin – hän kun kirjoittaa repliikit aivan kuin kyseessä olisi jokin litteraatio. Toisaalta se tuntuu realistiselta, toisaalta häiritsee ymmärtämistä. Ymmärtämisen ongelmat tosin liittyvät lähinnä Tuntemattomaan sotilaaseen, Pohjantähdessä henkilöiden puheen kyllä tunnistaa ihan suomeksi ja siitä saa enimmäkseen selkoa.

 

Enköhän ole maininnut jo kaiken haluamani. Käsittelin tässä tekstissä Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa yhtenä kirjana, koska minulle se on yksi suuri kokonaisuus. En edes muista, mikä juttu tapahtui missäkin osassa, vaan kaikki on yhtenä iloisena sekamelskana päässäni.